Kaksisataa vuotta sitten Suomessa juhlittiin reformaation muistoa. Se oli myös suuriruhtinaskunnan kulttuurisen vapauden testi, koska keisari ja keisarikunta tunnustivat ortodoksista uskoa. Testi onnistui. Turun piispasta Jacob Tengströmistä tuli arkkipiispa. Arvonimi periytyi ja koski myös hiippakuntaa. Kahdesta Ruotsin itäisestä hiippakunnasta tuli itsenäinen Suomen maakirkko.
Siitä alkoi itäisten ja läntisten heimojen hitsaaminen yhdeksi kansaksi. Ajan oloon arkkipiispan asema vakiinnutettiin myös hallintorakenteeseen. Prosessi jatkuu. Vallan keskittäminen on edelleen käynnissä.
Jubileeraamista harjoitettiin myös nimittämällä kunniatohtoreita. Arvonimen sai esimerkiksi Pipliaseuran skotlantilainen perustaja ja pari johtavaa pietistiäkin, Ignatius ja Ranckén. Arkkipiispa ja keisari tulivat hyvin juttuun keskenään ja suopeutta riitti myös tuolloin harvalukuisille pietisteille. Herätysliikkeelle koitti kylmempi aika keisarin (1825) ja arkkipiispan (1833) vaihduttua. Vainoa ja syrjintää on tosin herätysliikehistoriassa aina liioiteltu.
***
Jälleen juhlitaan. Reformaation juhlavuodesta oli kolme asiaa ennustettavissa. Lutherin juutalaiskirjaa kauhistellaan ikään kuin hän ei olisi muuta kirjoittanutkaan. Toiseksi arvelin, että oluenjuontia ja iloista luutunsoittoa korostetaan synkän maineen vastapainoksi. Kolmas ennustukseni on, että kirkkopäivillä pidetään vaikeatajuisia seminaareja ja paneelikeskusteluja reformaation yhteiskunnallisesta merkityksestä ja sen vaikutuksesta suomalaisuuteen.
Jääkö reformaation uskonnollisesta luonteesta minkäänlaista merkintää vuoden 2017 aikakirjoihin? En kaipaa mitään pukuteatteria, vaan jumalasuhteen ja pelastuskysymyksen yksinkertaista annostelua nykyihmisen ymmärrettävällä tavalla. Sitä armoa.
***
Schaumannin kirkkolain jälkeen (1869) ei ole ollut valtiokirkkoa, mutta valtionuskonto on. Sen asema vain vahvistui itsenäisessä Suomessa. Siksi Suomi 100 on kirkolle tärkeämpi teema kuin reformaatio 500. Nationalismi eri asteissaan on ollut kirkon liima, joka on pitänyt sitä sekä sisäisesti koossa että ulkoisesti kiinni yhteiskunnassa. Valistuksen seurauksena länsimainen kristinusko oli henkitoreissaan, mutta sen pelastivat herätykset ja hegeliläinen kansallisuusaate.
Siteen olemassaolo näkyi kaksi viikkoa sitten kansallisena veteraanipäivänä, kun seppelpartiot kokoontuivat kirkkotarhoihin. Vaikka seremoniat ovat enää varttuneen väen ohjelmassa, on kiitollisuus vapaasta isänmaasta kansan jakamaton arvo ja kirkossakin yleisin opinkappale. Sotien muisto sen kun kiihtyy.
Kun veteraanit tulevat Linnan juhliin, nousee puoli Suomea televisioiden ääressä seisomaan ja tekee kunniaa. Olisipa Hegel (1770–1831) näkemässä. Ja Tengström.
Kirjoittaja on teologian tohtori ja seurakuntapastori.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Kirkon ei tarvitsisi pelätä niin paljon jäsenkatoa, jos seurakunnissa olisi enemmän lämpöä
Kolumni: Parissasadassa vuodessa kristillisyydestä on tullut geenimuunneltua