Kirjoitin ensimmäisen kolumnini vihasta. Nyt kirjoitan pelosta. Lupaan kirjoittaa vielä rakkaudestakin.
Ihminen tarvitsee katseelleen tilaa. Jos sitä ei ole edessä, katsotaan taakse. Missä pelko ja pessimismi hämärtävät tulevaisuuden, siellä haetaan parempaa oloa menneisyydestä. Tai siitä käsityksestä menneisyydestä, jonka olemme rakentaneet ja jota koko ajan uusimme. Sitä kutsutaan historiaksi.
Meillä kypsän keski-iän saavuttaneilla on muistomme. Voimme harrastaa retroa, vintagea tai kokea nostalgiaa. Ihmettelen joskus, miksi kotikirkon sisätila tuntuu niin turvalliselta. Johtunee siitä, että neljän vuosikymmenen takaiset myönteiset vaikutteet hohkaavat seinistä. Lestadiolaisuus opetti uskomaan synnit anteeksi ja maltillisista maltillisin lievä viidesläisyys innosti tulevaisuuteen. Pohjoisessa puhalsi raikas tuuli. Tai ehkä kaikessa vaikutti kuitenkin Kristus, joka sanoi levottomille nuorille hyvät ja syvät sanansa: Älä pelkää.
***
Tuuli on kääntynyt. Tämän päivän Suomessa on yli 70 000 nuorta miestä, joilla ei ole työtä ja jotka eivät hae työtä. Melkoinen osa heistä ei osaa lukea kuin välttävästi, ja hyvin harvat lukevat yhtään mitään. Arvioidaan, että digitalisaation ja automaation edetessä noin 30 prosenttia työpaikoista katoaa.
Toinen mittatikku on syntyvyys, joka on laskenut alimmilleen sitten 1860-luvun nälkävuosien. Nuoren katseen pitäisi saada nähdä avoimeen tulevaisuuteen, mutta mihin silloin katsoo, jos ei ole mennyttä eikä tulevaa?
Nurkkaan saarrettu sukupolvi turvautuu väkivaltaan. Jos ei teoissa niin sanoissa.
***
Kirkon nuoret urantekijät puhuvat piikikkäästi, ja herätysliikkeiden varttuneet miehet karjuvat pahan olonsa puolustuskyvyttömien päälle. Jossain lorisee makea mutta ontto konsulttikieli. Seurakunnista löytyy toki lämpöäkin, mutta hehku ei oikein ulotu yläkerroksiin asti. Kirkon ei tarvitsisi pelätä niin paljon jäsenkatoa, jos sen seurakunnissa olisi enemmän lämpöä ja rauhaa. Kirkosta kun ei voi erota eroamatta seurakunnastaan.
On varmaan hyvä, että Aleppon hädästä muistutettiin soittamalla kirkonkelloja. Ja paikallaan on herätellä kansalaisia ja päättäjiä pakolaispolitiikasta. Mutta jos nämä ovat kirkon mediajulkisuudessa päällimmäisenä sanomana, lietsoo kirkkokin vain lisää levottomuutta ja kylmyyttä. Saarnaa lakia ilman evankeliumia. Hämmentää ja jättää yksin. Toistaa uutisten viestiä maailmasta, jossa juuri nyt ei ole hyvä olla.
***
Uskon, että Kristus voi karkottaa pelon ja antaa toivon ja tulevaisuuden. Mutta koska Häntä ei voi kolumnilla komennella, koetan ravistella Hänen kirkkoaan. Älkää jättäkö ihmisiä yksin, älkää unohtako niitä, jotka tarvitsevat sielulleen ravintoa ja ohjausta. Älkää lakatko toistamasta Kristuksen sanoja: Älä pelkää.
Kirjoittaja on teologian tohtori ja seurakuntapastori.
Kuva: Jukka Granström
Lue myös:
Kolumni: Parissasadassa vuodessa kristillisyydestä on tullut geenimuunneltua