Kirkko tuntuu vieraalta ja kristinusko maistuu oudolta. Sanat ovat samoja kuin ennenkin, mutta niiden merkitys on muuttunut. Länsimainen kristillisyys on kuin geenimuuntelussa. Se on ollut sitä jo parisataa vuotta, mutta kehitys on tullut yhä ilmeisemmäksi. Kirkko muuttuu vähitellen kuin syksyinen puisto. Kun katsot maisemaa, tuskin huomaat muutosta, mutta marraskuussa se ei enää ole sama kuin syyskuun alussa.
Geenimuuntelussa solusta poistetaan sen oma informaatio ja tilalle istutetaan uutta. Solu säilyy ulkoiselta muodoltaan samana, mutta se toimii eri tavalla kuin aiemmin. Se on kuin vanhaan taloon muuttanut uusi perhe. Sillä on tosin entisen nimi ja osoite, mutta se edustaa eri sukua ja se asettaa vieraan lipun salkoon.
***
Miksi kirkkoon on syntynyt tyhjiö, joka täyttyy kristillisyyttä muistuttavalla ideologialla? Yksi syy on evankelista Latteus. Uudet sukupolvet pettyivät länsimaiseen uskontoomme, joka tarjosi vain tyhjänpäiväisiä ja kuluneita hokemia. Annoimme vaikutelman uskosta, joka on helppoa, kilttiä ja muodollista. Raikkaat lähteet umpeutuivat, ja nyt juodaan likakaivoista. Se ainakin maistuu jollekin.
Halusimme vaikuttaa yhteiskuntaan. Mutta kun ovi potkaistiin auki, ei kirkosta virrannutkaan ulos raikasta kristillistä vaikutusta. Päinvastoin, maailman paine on voimakkaampi ja ideologinen hyökyaalto tulvehtii sisään ja hukuttaa alleen. Sitten ideologian marinoimat kristityt palauttavat samat aatteet takaisin ja kutsuvat sitä osallistumiseksi yhteiskuntaan. Varsinaisesti ei kysymys ole kristillisyydestä, vaan puhkikuluneesta oikeistolaisesta moralismista. Joskus myös vasemmistolaisesta.
Seurakuntien arkinen usko oli aiemmin tasapainottava tekijä. Siellä veisattiin eikä vihattu. Nyt sosiaalisen median valtakaudella maltti väistyy. Ääni kovenee ja ruohonjuuritasollakin loppuu happi. Hengitys vaikeutuu.
***
Entä minä itse – miten koen tämän kehityksen?
Samalla kun itse asemoidun niin sanotuksi suvaitsevaiseksi, ymmärrän hyvin, ettei arvomaailmani edusta erityisesti kristinuskoa, vaan humanismia. Sukupolveni oppi sitä kansakoulussa ja kasvoi sivistyksestä. Sen tunnistaa maltillisuudesta, kansainvälisestä avarakatseisuudesta ja pyrkimyksestä oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Se tekee tilaa pakolaiselle ja tinkii omastaan. Se kuuntelee äänettömiä sydämenlyöntejä ja lukee paperittomien huolia.
Sitoudun silti myös vanhakantaisen tunnustukselliseksi kristityksi. Enkä ole kovinkaan yksin. Usko ei ankkuroidu mihinkään sisimmässäni, vaan se tarvitsee ulkopuolisen kiintopisteen. Sitä me olemme tottuneet kutsumaan Jumalan sanaksi.
***
Pelkään pahaa, että tästä reformaation juhlavuodeksi suunnitellusta vuodesta tulee vihan vuosi. Kova oikeistopuhuri operoi kristillisillä käsitteillä, mutta siinä on vihan henki.
Kirjoittaja on teologian tohtori ja seurakuntapastori.
Kuva: Jukka Granström