Paastonaika on kristillisessä teologiassa tietyn tapakulttuurin ohessa ihanteellisimmillaan myös syvästi hengellinen muutos ja matka: se on kutsu kulkemaan Kristuksen kanssa kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.
Paastonaika on kutsu oman lihan kuolettamiseen, itsensä tutkiskeluun, heräämiseen synnintuntoon ja parannuksentekoon. Matka täynnään hengellistä sotaa, jonka kaltainen sisäinen tila teologisena ja hengellisenä jaakobinpainina ainakin vanhoissa herätysliikkeissämme ja virsissämme osattiin ymmärrettävästi sanoittaa. Niin toki myös perinteisessä standardiluterilaisuudessa ja sitä ennen keskiajan mystiikassa ja muussa hurskaudessa.
Mikään ihmisen tekemä ei tietenkään ole täydellistä. Kaikkein vähiten sitä on herääminen synnintuntoon, ansiottoman armon vastaanottaminen, parannuksenteko ja uusi elämä. Vajavaiseksi sellainen jää, usein ihan tekemättäkin. Varsinkin, jos siihen ei oikein enää sievistelemättä kehoteta tai turhan usein saarnata. (Kuulenko nyt huvittunutta tirskumista jostakin?)
Kokonaisen kansan herätys, taipuminen parannukseen Jumalan edessä, on hyvin raamatullinen ja teologinen kysymys. Tippaakan trendikästä se ei ole.
AIKA ON nyt vaarallinen ja vaikea. Venäjä ja sen diktaattori ovat päästäneet sodan ja sen laajenemisen uhan valloilleen Euroopassa. Ilman sitäkin levottomuuksia, kärsimystä, kuolemaa, sotaa ja pakolaisuutta on maailmassa liikaa. Maailma seisoo jälleen uusien suurten kysymyksien edessä. Osaan niistä vastaa teologia.
Tänäkin paastonaikana kirkot kehottavat ihmisiä, myös kokonaisia kansakuntia rukoukseen ja katumukseen. Ajallista rientoa varmaan onkin kalentereissa paljon. Kuoleman varjon peittäessä valon me emme tiedä, mitä huominen meille tuo – onko sitä lainkaan?
Kokonaisen kansan herätys, taipuminen parannukseen Jumalan edessä, on hyvin raamatullinen ja teologinen kysymys. Tippaakan trendikästä se ei ole, mutta kuitenkin jopa poliittisesti sangen mielenkiintoinen kysymys. Israelin profeetatkin jyrisivät oikealta tieltä eksyneelle kansalleen kääntymistä.
Emme tietenkään tiedä, missä määrin sellainen lopulta sitten massoihin vaikutti. Selvää lienee, että Jumalan puoleen huutaminen hädän päivänä on paitsi yksilöllistä, myös sen usein peräänkuulutetun yhteisöllisyyden teologinen manifestaatio. Mutta kuinka pahasti metsään elämän on mentävä, että niin käy? Voihan kansan hengellinen ja moraalinen kompassinneula pyöriä tänäänkin hyrrän lailla tässä langenneessa ja hullussa, nautinnosta toiseen hybriksessään pörräävässä ja niin kärsivässä maailmassa.
Profeetta Joel saarnaa meillekin tänään, Jumalan anteeksiantoa ja laupeutta luvaten: ”Kääntykää minun puoleeni, tehkää niin koko sydämestänne, paastotkaa, itkekää ja valittakaa. Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne.” (Joel 2:12–13)
Lue myös
Ilmoita asiavirheestä