Jos pitäisi nimetä suosikkikirkko maailmalla, olisi yksi vahva ehdokas Madeiralla Camara de Lobosin kalastajakylässä sijaitseva pieni Nossa Senhora da Conceincaon kappeli meren rannassa.

Kun kävin kappelissa alkuvuodesta, tein oivallukseen, vaikka en sitä heti ymmärtänyt. Vasta viikkoa myöhemmin istuessani korkealla pääkaupunki Funchalin yläpuolella sijaitsevassa komeassa Nossa Senhora do Montessa oivallus alkoi hahmottua sanalliseen muotoon.

Monten kirkossa oli patsas, joka esitti Neitsyt Mariaa ja kolmea tämän eteen polvistunutta lasta. Nopeasti katsottuna vaikutti kuin joku olisi hurskaudenpuuskassa laittanut pienet nuket uskonnollisen kuvan eteen. Patsailla kuvattiin kuitenkin Fatiman ilmestystä vuodelta 1916, jolloin Neitsyt Marian uskotaan ilmestyneen Portugalissa kolmelle lapselle.

Molemmissa edellä mainituissa kirkoissa – kuten varmaan jokaisessa Madeiran kirkossa – on paljon patsaita, pääosin pieniä. Patsaat ovat ihmisfiguureja ja esittävät neitsyt Mariaa, Jeesusta erityisesti pullukkana lapsena, ja kirjavaa joukkoa pyhimyksiä. Montessa ihastuin erityisesti pyhän Antoniuksen patsaaseen. Parrakkaan pyhimyksen jaloissa lymyili sika.

Oivallukseni oli, että kaikki pienet patsaat Madeiran kirkossa olivat kuin nukkeja. Parhaimmillaan alttarilla on kymmenkunta erikokoista värikästä hahmoa, kuin hurskaan katolilaisen pikkulapsen leikistä. Luterilaiselle tuotti vaivaa tulkita, keitä nukkepyhimykset olivat. Kirkko tuntui suurelta nukkekodilta, jota katselin lumoutuneena kuin lapsi. Tunsin olevani yksi hahmoista.

Pyhyys ei ole satua, vaikka niin kuulee usein väitettävän.

NUKET KIRKOSSA herättivät paitsi humoristisen hymähdyksen, myös yllättävän pyhyyden aavistuksen. Patsaiden tarkoitus on tuoda uskon tarinoita lähelle, tehdä niitä näkyväksi ja ymmärrettäväksi aikanaan oppimattomalle kansalle. Minuakin ne puhuttelevat nykyajassa.

Väkisin tulee mieleen, että vaikutus, jonka vanhat katoliset kirkot ylenpalttisine koristeineen ja lapsekkaine patsaineen herättävät, on jonkinlainen pyhyyden kokemus. Kirkkosali on toinen maailma, mielikuvituksen ja hengellisyyden valtakunta. Olen siellä vieraana nöyrällä mielellä.

Pyhyys ei ole yksittäisessä patsaassa vaan niiden kokonaisuudessa, siinä kokemuksessa, joka patsaiden tilaajilla ja tekijöillä on ollut. Pyhyys on patsaiden katseissa ja väreissä. Lapsekkuudessa. Pyhyys ei olekaan ylvästä ja karua, vaan sadunomaista.

Mutta pyhyys ei ole satua, vaikka niin kuulee usein väitettävän.

Suomi24-keskustelusivustolla osui silmääni kommentti: ”Kristinusko, samoin kuin muutkin uskonnot, perustuvat johonkin satukirjaan tai muuhun kertomukseen, niin miksei sitten joku Hubbardi [skientologian perustaja L. Ron Hubbard] voi kirjoittaa stooria johon perustaa uskonnon?”

Kari Kuula kirjoitti muutama vuosi sitten Kirkko ja kaupunki -lehteen kolumnin, jossa hän kertoi rippikoulupojan sanoneen, että uskonnon jutut ovat hänelle samaa kuin eläinsadut.

Kolumnissaan Kuula listaa syitä, minkä vuoksi rippikoululainen oli väärässä eli minkä vuoksi uskonto ei ole satua. Ensimerkiksi kukaan ei pidä satuja totena, mutta uskontoa pidetään kuvauksena todellisuudesta. Satu on lähtökohtaisesti fiktiota, uskonto ei. Uskonto luo yhteisöjä, sadut eivät. Satuja voi keksiä kuka tahansa, uskontoja ei.

Eroavuuksia löytyy muitakin. Uskonnot luovat myös suuria ihmisjoukkoja elähdyttäviä filosofisia ja teologisia elämänkatsomuksia, sadut eivät. Uskonto antaa etiikalle ja moraalille perustan, sadut eivät.

MUTTA USKONNOISSAKIN on tarinoita, myös kristinuskossa. Raamattu on täynnä tarinoita, joista jotkut on helppo tunnistaa fiktiivisiksi, kuten Vanhan testamentin Simpson, mutta myös kertomuksia, joita pidetään tosina. Jeesuksen toiminta on esimerkki jälkimmäisestä.

Raamatun tarinat, kertomukset ja kuvaukset ovat samalla vertauskuvallisia ja tulkinnallisia, niiden pohjalta saarnataan ja opetetaan hengellisyyden erilaisia vivahteita.

Sadut viihdyttävät, uskontojen myytit, legendat ja tarinat herättävät syvällisempiä pohdintoja elämän tarkoituksesta ja rakentavat hengellistä elämää. Sadutkin voivat olla opettavaisia ja syvällisiä, mutta niillä ei ole ainakaan suoria uskonnollisia tarkoitusperiä, korkeintaan elämäntaidollisia.

Satujen ja uskonnollisten tarinoiden välinen raja voi joskus olla tulkinnanvarainen. Nimittäin kumpikin sisältää sekä yleistä että erityistä elämänviisautta. Opetushallituksen verkkosivulla todetaan, että satujen lukeminen voi toimia elämänkatsomustiedon tunnilla lähtökohtana kun pohditaan oikeaa ja väärää.

Sadut käsittelevät helposti omaksuttavassa muodossa suuria asioita, kuten vaikkapa ystävyyttä, hyväntahtoisuutta, turvallisuutta, sotaa, rauhaa, vihaa, kataluutta, pahuutta ja hyvyyttä eli samoja asioita kuin uskontokin.

Hyvä satu ja tarina löytävät kuulijansa.

ON TÄRKEÄÄ ymmärtää, että sadut ovat ensisijaisesti lapsille suunnattuja todellisuuden rajoja ylittäviä kertomuksia, jotka vetoavat mielikuvitukseen. Kertomukset ja myytit sen sijaan ovat uskonnon ominta aluetta ja suunnattu kaiken ikäisille.

Myyttejä ja kertomuksia ei pidetä mielikuvituksen tuotteena vaan vertauskuvallisina tai jopa kirjaimellisina kuvauksia maailmasta, ihmisluonnosta ja Jumalasta.

Monet eri uskontojen kertomukset ja myytit ovat joiltain osin samankaltaisia. Niissä on samoja elementtejä, sillä ne käsittelevät samoja elämän ja olemassaolon suuria kysymyksiä, joita ihmisille on eri aikoina ja kulttuureissa syntynyt yhteisen tähtitaivaan alla. Sama pätee vielä selkeämmin satuihin, jotka nekin ovat samantapaisia eri puolilla maailmaa.

Edellä todettua on selitetty sillä, että ihmisen psykologia on samankaltaista, joten myytit, kertomukset ja sadut sisältävät pakostakin samankaltaista aineistoa. Lisäksi varsinkin saduilla on taipumus vaeltaa eli siirtyä paikasta ja yhteisöstä toiseen. Hyvä satu ja tarina löytävät kuulijansa.

Sadut eivät myöskään ole niin sidottuja uskonnon dogmaattisiin näkemyksiin, eivätkä ne ole niin suoraviivaisen opettavaisia kuin uskonnolliset opetuskertomukset.

MADEIRAN KIRKOISSA kohtaamani sadunomaisuuteen kietoutunut pyhyys on tuttua myös toisesta isosta kirkkokunnasta. Saman kuvien ja värien synnyttämän pyhyyden tunteen kohtaa ortodoksissa kirkossa, hieman eri tavoin esitettynä. Ikonit ovat omintakeinen todellisuus, joka on täynnä värejä ja symbolisia yksityiskohtia.

Jos katolisen kirkon patsaat ovat satujen nukkehahmoja, ortodoksien kuvamaailma on kuin kuvitusta raamatulliseen ja hengelliseen satukirjaan.

Kun astun luterilaisena sisään katoliseen nukkekotiin tai värikkääseen ortodoksiseen kuvakirjaan, astun sisälle kokonaistaideteokseen, joka ympäröi minut. Kokemus on immersiivinen, kuten taidekriitikot sanoisivat. Tarvitaan vain liiallisen älyllisyyden kytkemistä pois päältä ja antautumista kauneudelle, tarinoille ja – kyllä, sadulle.

Pyhimyksistä ja kirkon esikuvallisina pitämien ihmisten elämästä kerrotaan legendoja ja tarinoita. Niiden taustalta löytyy historiallisia faktoja, mutta sitäkin enemmän hengellistä mielikuvitusta ja hyvää tarkoittavaa teologista tulkintaa.

Uskonto antaa kokonaisnäkemyksen elämästä ja olemassaolosta.

KUN LUTERILAISENA seison katolisen ja ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin värikkään sadunomaisuuden keskellä, en suinkaan ole yksinomaan ylpeä omista karuista ja usein valkoseinäisistä kirkoistamme. Toki tunnen kristillisen symboliikan perinteen ja ymmärrän modernin kirkkoarkkitehtuurin esteettiset ja teologiset tavoitteet, mutta ne eivät tee tyhjäksi vähemmän oppinutta ja sadunomaista kokemusta pyhyydestä.

Onneksi vanhempi suomalainen kirkkoarkkitehtuuri antaa aavistuksen tuosta ”alkukantaisemmasta” kauneudesta ja pyhyydestä, joka ei vieroksu lapsekkuutta, sadunomaisuutta eikä mielikuvitusta. Meikäläisten keskiaikaisten kirkkojen seinämaalaukset tekevät kirkkovieraasta lapsen, jolla riittää ihmeteltävää.

Vaikka uskonto tuntuisi luovan oman erillismaailmansa kuten sadut, sillä on suora vaikutus ihmisten arkitodellisuuteen. Saduilla ei ole samanlaista vaikutusta. Uskonto antaa kokonaisnäkemyksen elämästä ja olemassaolosta. Saduissa riittää rajattu näkemys. Uskonto jäsentää yksilöiden ja yhteisöjen elämää, ajattelua ja arvoja. Saduissa tyydytään irtohavaintoihin.

Uskonto ei pohjimmiltaan ole todellisuuspakoa, vaikka joku aikoinaan kutsuikin sitä kansan oopiumiksi.

Ilmoita asiavirheestä