Tie Äänekosken ja Saarijärven rajamaastossa näyttää aluksi aivan tavalliselta metsätieltä. Alun tasaisella osuudella männyt ovat matalia. Linnut livertävät heleästi aurinkoisessa alkukesän päivässä. Tunnelma muuttuu kuitenkin matkan edetessä, varsinkin, kun tiedostaa paikan historian.

Puut ovat kuin toisesta maailmasta, ajan patinoimia. Osa on kuollut pystyyn, mutta ne sinnittelevät sijoillaan täyttämässä tehtäväänsä. Vastaan tulee mäki, jota pidettiin ruumissaattojen hevosten lepuutuspaikkana. Tässä kohtaa kuollut irrotettiin elävien joukosta ja siirrettiin kuolleiden joukkoon merkitsemällä hänen oma karsikkonsa.

Tämä metsätie on koskettava kulkureitti menneisyyteen ja kulttuurihistoriaan. Karsikkopuiden lisäksi merkityksellistä on historiallinen metsätie, joka vanhoissa tiedoissa on nimetty ruumistieksi.

Ennen vanhaan kuoltiin kotona ja odotettiin hautaan pääsyä riihessä. Matka syrjäkulmilta hautausmaalle oli pitkä ja sen aikana pidettiin useampi tauko evästen ja ryyppyjen merkeissä. Sinne tänne vakiintui pysähdyspaikkoja, joissa ruumiinviejät poistivat puunkuorta hongan kyljestä ja kaiversivat siihen vähintään vainajan nimikirjaimet ja kuolinvuosiluvun.

Kuolinaika oli tärkeä, sillä kaivertamalla syntyneen pilkan suurin merkitys oli estää vainajaa palaamaan kotiinsa kummittelemaan. Oli hyvin mahdollista, että kuolleen henki havahtuisi kirkkomaalla ja lähtisi suunnistamaan entistä asumustaan kohti. Kun vainaja näkisi omat nimikirjaimensa karsikkopuussa se muistaisi olevansa kuollut eikä tulisi enää kotitiluksille aiheuttamaan hämmennystä jälkeen jääneissä omaisissa.

NÄIN SYNTYI Pyhänkankaan karsikko, yksi Suomen parhaiten säilyneistä karsikkoalueista. Tänne on johtanut kirkko- ja kievaritie jo 1600–1700-luvuilla ja karsikkoalue on saanut alkunsa tiettävästi 1630-luvulla. Vainajalle alettiin tehdä karsikkoja, kun kirkko muutti perinteisiä hautauskäytäntöjä ja pakotti ihmiset kuljettamaan vainajansa pitkienkin matkojen päässä sijaitseviin kristillisiin hautausmaihin pitäjien keskuksiin. Papiston tiedetään jo 1700-luvulla yrittäneen kirkkolain mukaisesti hävittää uhripuita.

Vaikka karsikkoperinteen taustalla oleva vainajausko on yleismaailmallinen, tunnetaan karsikko Suomessa vain savolaisten ja kaakkoissuomalaisten keskuudessa. Karsikkoperinteen kukoistuskautta kesti parisataa vuotta. Ruumiinsaattokarsikot ovat vain yksi karsikoiden tyyppi. Esimerkiksi myöhemmin karsikoita on tehty pelkästään vainajan muiston säilyttämiseksi.

Miksi karsikko on syntynyt juuri tähän paikkaan? Tätä vanhaa kirkkotietä pitkin on vainajia kuljetettu kärryillä ja reellä jopa kymmenien kilometrien takaa Saarijärvelle haudattaviksi. Ja juuri tässä Pyhäkankaan kohdalla hiekkakangas nousee sadan metrin matkalla kymmenen metriä, jolloin tie on ollut hevoskärryillä varsin vaikeakulkuinen. Tässä kohdassa lepuutettiin hevosia ja nautittiin eväitä. Samalla oli tilaisuus perustaa vainajalle oma karsikkopuu.

Toisinaan karsittuun puuhun jätettiin yksi oksa, joka osoitti kirkon suuntaan. Vanha kansa oli varma, että rungosta sivulle sojottava oksa ja vainajan nimikirjaimet toimisivat pysäyttäjinä, jos henki ylösnousemusta odotellessaan ryhtyisi vaeltamaan entistä asumustaan kohti. Se oli kotiinsa pyrkivälle kuin tienviitta, joka kehotti levotonta sielua palaamaan viipymättä takaisin hänelle osoitetulle hautapaikalleen.

Karsikko on koskettava paikka elämän ja kuoleman välissä. Ikuisuuden rajamailla.

MENNEINÄ AIKOINA jokaisella puulajilla oli oma tehtävänsä niin elämässä kuin kuoleman kohdatessakin. Reetta Ranta esittelee kirjassaan Pyhät puut Suomen luonnonvaraiset puulajit ja niiden merkityksen mytologiassa ja kansanperinteessä.

Ranta korostaa, että pyhät puut ovat olleet keskeinen osa suomalaista uskomusjärjestelmää, ja tätä kulttuuriperintöä tulisi ymmärtää paremmin. Hän uskoo, ettei perinne ole koskaan katkennut, se on vain muuttanut muotoaan.

– Monella nykysuomalaisella on yhä läheinen suhde tiettyyn puuhun, jota saatetaan koskettaa ohimennen tai tervehtiä kuin rituaalinomaisesti. Puiden kunnioitus tuntuu meille edelleen luonnolliselta, se on jotain, mitä teemme intuitiivisesti.

Ranta huomasi kirjaansa varten tekemissään haastatteluissa, että jokaisessa korostuivat lapsuuden muistot ja kokemukset metsän ja puiden äärellä. Ihmiset kertoivat koskettavia tarinoita, joihin hän pystyi samaistumaan.

— Vielä vuonna 1938 on taltioitu tarina Toivolan kylässä Kerttu-nimisestä talonemännästä, joka yhdisti kristinuskon ja esivanhempien uhriperinteet. Hän vei ensimmäiset karjanantimet suuren hongan juurelle metsän siimekseen, parin kilometrin päähän paikkaan, jota kutsuttiin Kertunhongaksi.

Erityisen koskettavaa oli kuulla, miten itselle tärkeän puun tai pyhäksi koetun metsikön kaataminen herätti syviä tunteita.

— Joku kuvasi tunteneensa, että osa hänen sielustaan kuoli metsän mukana. Toisaalta vanha metsä suurine puineen voi myös hoivata ja palauttaa yhteyden omaan sisimpään.

Karsikkopuut olivat rajapyykkejä, joissa maan ja tuonpuoleisen välinen yhteys tuntui käsinkosketeltavalta.

ITÄ-SUOMEN METSISSÄ karsikkopuut hautausreittien varrella kantavat menneisyyden muistoja. Erityisesti Savossa, Karjalassa, Vienassa ja Aunuksessa karsikkopuut ovat olleet osa pyhää perinnettä, hiljaisia muistomerkkejä, joissa eletty elämä jättää jälkensä. Nämä karsikkopuut olivat enemmän kuin pelkkää metsää: ne olivat rajapyykkejä, joissa maan ja tuonpuoleisen välinen yhteys tuntui käsinkosketeltavalta.

— Olen käynyt Pohjois-Savossa, Rautalammilla Karsikkosaaressa, jossa on yhä nähtävissä ikivanhoja, jo kaatuneita ja kelottuneita karsikkopuita kirjoituksineen.

Paikka tuntui Rannalle henkilökohtaisesti merkitykselliseltä myös siksi, että hänen isänsä esi-isät olivat 1500-luvulla ensimmäisiä Rautalammin pitäjän asuttajia. Heidän talonsa, Perintö-Pietilä, sai talonnumeron 1.

— Oli vahva tunne siitä, että seisoin esivanhempieni mailla – alueella, jossa sukuni ja pyhien puiden perinne on elänyt vuosisatoja.

Historian saatossa kirkko yritti kitkeä pyhien puiden palvontaa, ja vuonna 1686 kirkkolaissa määrättiin sakko- ja vankeusrangaistuksia niille, jotka uhrasivat puille. 1700-luvulla kirkolliset viranomaiset pyrkivät hävittämään uhripaikkoja, mutta kansa suhtautui toimenpiteisiin vastahakoisesti. Pelko oli todellinen. Jos pyhä puu kaatuisi, seuraisiko onnettomuus? Sairautta, kuolemaa, katoavaa karjaonnea?

Oli niitä, jotka silti toivat uhrinsa salaa. Nykysuomalaisten suhde puihin muistuttaa hämmästyttävän paljon menneitä aikoja. Vaikka emme enää koe tarvetta uhrata puille, meillä on edelleen syvä ja kunnioittava yhteys metsään.

Suomalaisen kirkko ei ole kivestä rakennettu, vaan se kasvaa metsän sydämessä – siellä, missä hiljaisuus hengittää.

METSÄ HOITAA meitä niin fyysisesti kuin henkisesti. Tutkimukset osoittavat, että luonnossa oleilu laskee stressitasoja, vahvistaa vastustuskykyä ja kohentaa mielialaa. Vanha metsä suurine puineen voi olla paikka, jossa ihmisen ajatukset selkeytyvät ja yhteys itseen palautuu. Ranta toteaa, että mitä vanhempi metsä, sitä voimakkaammat sen vaikutukset ovat.

Voisi sanoa, että suomalaisen kirkko ei ole kivestä rakennettu, vaan se kasvaa metsän sydämessä – siellä, missä hiljaisuus hengittää ja puiden juurissa virtaa vanha viisaus. Kirjallaan Ranta halusi todistaa, että monille meille puut ovat edelleen pyhiä. Hän halusi kirjasta nykykulttuuriin sidotun, ei vain kulttuurihistoriaan perustuvan teoksen.

– Me vetäydymme metsään etsimään rauhaa, kuuntelemaan itseämme, palauttamaan yhteyden johonkin alkukantaiseen ja pysyvään. Kun kesä koittaa, kansa katoaa metsään: mökkeilemään, marjastamaan, saunomaan ja vain olemaan luonnon keskellä.

Saapuminen vehreään metsään voi olla kuin paluumatka kotiin, joka on odottanut meitä aina oksien suojassa, sammalen pehmeässä syleilyssä.

Reetta Ranta: Pyhät puut. SKS Kirjat 2025. 160 sivua.

Lue myös:

Saarijärven seurakunta ennallisti ojitetun suon – ympäristöteon kustansivat partiolaiset

Ilmoita asiavirheestä