Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvasta eheytystoiminnasta puhutaan toisinaan hoitoina, joita joku taho tarjoaa. Suomessa ei kuitenkaan ole mitään selkeää eheytysverkostoa, jonka toimintaan puuttumalla ongelma voitaisiin ratkaista, kirjoittaa psykologi ja teologian tohtori Ville Mäkipelto monipuolisessa kirjassaan Sittenkin ehjä – Miten eheytystoiminta rikkoo ihmistä.
Eheytystoimien taustalla on Mäkipellon mukaan ennen kaikkea konservatiivisten uskonnollisten yhteisöjen ihmiskuva ja jyrkkä seksuaalikasvatus, jossa naisen ja miehen avioseksi on ainoa sallittu seksuaalisuuden toteuttamisen muoto ja kaikki muu edustaa rikkinäisyyttä tai syntiä. Tällaisessa ilmapiirissä kasvava lapsi ja nuori alkaa eheyttää itse itseään heti, kun havaitsee itsessään kiellettyjä piirteitä. Lisäksi tällainen kasvatus traumatisoi myös heteroita.
Jos joku väittää Raamatun puhuvan jostain asiasta selvästi ja suorasti, hän valehtelee, Mäkipelto kirjoittaa.
Teoksessa on koskettavia tapauskertomuksia, joista osa on julkisuudesta ennestään tuttuja. Lisäksi Mäkipelto yhdistää kirjassa tieteelliset tutkimukset ja akateemisen osaamisensa rehelliseen ja avoimeen omakohtaiseen pohdintaan siitä, millaista oli kasvaa jyrkän konservatiivista seksuaalimoraalia opettavassa yhteisössä ja toisaalta irtautua siitä vähitellen näkemään asioita toisin.
Kokonaisuus on selkeä, tasapainoinen ja valaiseva. Kirja paikallistaa tutkitusti mielenterveydelle vaarallisen eheytystoiminnan juurisyyksi tietynlaisen konservatiivisen raamatuntulkinnan. Eheytysilmiötä ei voi Mäkipellon mukaan syvällisesti ymmärtää, ellei paneudu sen kristilliskonservatiiviseen raamattuideologiseen taustaan.
ONGELMAN YDIN on myytti ”raamatullisesta seksuaalietiikasta”. Sen taustalla on Mäkipellon mukaan virheellinen oletus, että Raamattu ylipäätään sisältäisi yhtenäisen, ajattoman sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevan moraalikoodiston.
Raamattu on valikoitu kokoelma antiikin ajan teoksia, jotka ovat syntyneet yli 1 000 vuoden aikana, eikä se puhu asioista yhdellä äänellä. Raamattu ei ole myöskään aina ollut sama, vaan tekstit ovat käyneet läpi pitkän toimitus- ja muokkausprosessin. Niinpä ”raamatullisen näkemyksen” asioista muotoilee Mäkipellon mukaan aina valikoivasti joku Raamattua tulkitseva yhteisö tai yksilö. ”Jos joku väittää Raamatun puhuvan jostain asiasta selvästi ja suorasti, hän valehtelee”, Mäkipelto kirjoittaa.
Suuri ongelma kristilliskonservatiivisessa raamatuntulkinnassa on Mäkipellon ja monien muiden eksegeettien mukaan se, että asiayhteydestä irrotetuilla lauseilla tai jopa Raamatun myyttisillä alkukertomuksilla perustellaan nykyajan sukupuolirooleja tai tuomitaan nykyaikaiset, tasaveroiset, suostumukseen ja rakkauteen perustuvat homosuhteet, joita Raamatun tekstit eivät lainkaan käsittele.
Esimerkiksi Ensimmäisessä Mooseksenkirjassa Sodoman miesasukkaat haluavat maata väkisin Lootin majoittamia miesenkeleitä. Myöhemmässä tulkintaperinteessä Sodoman pahat miehet on yhdistetty homoseksuaalisuuteen, ja tähän on perustunut rikosnimikkeenäkin käytetty sodomian käsite. Alkuperäisessä kertomuksessa Sodoman todellinen synti ei Mäkipellon mukaan kuitenkaan ole ”homoseksuaalisuus”, vaan väkivalta, raiskauksen yritys ja julkea itsekkyys.
Mäkipelto kiinnittää huomiota siihen, että konservatiivinen raamatuntulkinta näkee heteronormista poikkeavat identiteetit korostuneen seksuaalisina, vaikka parisuhteessa on yleensä sukupuolesta riippumatta kyse ennen kaikkea kokonaisvaltaisesta elämän ja yhteisen arjen jakamisesta. Heteroutta ei näissä piireissä käsitellä samalla tavalla kuin homoutta eli esimerkiksi poimimalla Raamatusta raiskauksia tai miesten ja naisten välisiä paheellisia seksikuvauksia, joiden kautta kaikki ”heteroseksuaaliset teot” sitten määriteltäisiin.
Johdetaanpa Raamatusta mitä tahansa oppeja tai näkökulmia etiikkaan, se tehdään aina valikoivasti tulkiten, Mäkipelto kirjoittaa. Vastuu tekstin moraalisesta tulkinnasta on tulkinnan tehneellä ja sitä opettavalla yksilöllä ja yhteisöllä.
Voin kuvitella, että konservatiivisen lukijan mielestä myös Ville Mäkipellon tapa selittää miesten väliseen seksiin kielteisesti suhtautuvia raamatunkohtia on valikoiva ja omasta näkökulmastaan tarkoitushakuinen.
Konservatiivisessa tulkinnassa Raamatusta pyritään Mäkipellon mukaan usein johtamaan sääntöpohjaista etiikkaa eli selkeitä ja ajattomia lakeja ja sääntöjä, joita tulee soveltaa aina ja kaikkialla.
Hän ehdottaa, että kristitty voisi yhtä hyvin lähteä pohtimaan moraalikysymyksiä seurauseettisestä näkökulmasta, jolloin paha määrittyisi lähimmäisen näkökulmasta: aiheuttaako joku asia lähimmäiselle pahaa tai kärsimystä? Tähän kannustaa esimerkiksi Paavalin tiivistys Roomalaiskirjeessä, jonka mukaan ”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.” Kolmas mahdollinen eettinen lähestymistapa olisi hyve-etiikka, jossa ajatellaan, että ihmisen tulee kehittää hyviä luonteenominaisuuksiaan kuten kristillistä lähimmäisenrakkautta, mikä johtaa todennäköisimmin oikeaan toimintaan.
Heteroutta ei näissä piireissä käsitellä samalla tavalla kuin homoutta eli esimerkiksi poimimalla Raamatusta raiskauksia tai miesten ja naisten välisiä paheellisia seksikuvauksia, joiden kautta kaikki ”heteroseksuaaliset teot” sitten määriteltäisiin.
SUKUPUOLEN JA SEKSUAALISUUDEN muutospyrkimyksistä seuraa tutkimusten mukaan ahdistusta, masennusta, itsetunnon ja perhesuhteiden heikkenemistä, häpeää, itsetuhoisuutta, päihdeongelmia ja traumoja. Kirjassa kokemusasiantuntijat raportoivat näistä kaikista omakohtaisesti. Moni koki, että lopulta vasta ammattimainen psykoterapia ja lääketieteellinen apu auttoi ja jopa pelasti heidän henkensä.
Seksuaalisuus ja sukupuoli ovat häpeän ja syyllisyyden kokemiselle herkimpiä osa-alueita ihmisen elämässä. Mäkipellon mukaan juuri siksi niihin kohdistuu ahtaissa uskonnollisissa yhteisöissä tiukkoja sääntöjä. Niillä ihminen saadaan helposti kuuliaiseksi yhteisölle.
Evankelisluterilaisen kirkon sisällä eheytystä on harjoitettu ja harjoitetaan Mäkipellon mukaan erityisesti lestadiolaisuuden, Sleyn ja Kansanlähetyksen piirissä. Kirkon ulkopuolella aktiivisia eheyttäjiä löytyy niin kutsutuista vapaista suunnista kuten helluntailaisuuden, adventtikirkon ja vapaakirkon seurakunnista, itsenäisistä uuskarismaattisista seurakunnista sekä Jehovan todistajista. Myös joissain yhteisristillisissä järjestöissä ja sielunhoitoterapeuttien keskuudessa harjoitetaan eheytystä.
Tutkijoiden mukaan yleisimmät seksuaalisuuden ja sukupuolen muutospyrkimyksiin tähtäävät keinot eri puolilla maailmaa 2000-luvulla ovat olleet perinteisten sukupuoliroolien vahvistaminen, rukous, terapeuttiset ryhmätapaamiset, maallinen keskusteluapu, pahojen henkien poisajaminen, hengellinen sielunhoito, selibaattiin rohkaiseminen, ystävyyssuhteiden vahvistaminen saman sukupuolen kanssa sekä hoidot joilla ei-toivottuun käyttäytymiseen yritetään liittää kielteisiä tuntemuksia.
VILLE MÄKIPELTO kertoo, että vaikka hän vähitellen vapautui lapsuutensa helluntailaisista moraalikoodeista, pisimpään hänen mielessään säilyi ajatus siitä, että homoseksuaalisuudessa ja transseksuaalisuudessa on jotain väärää. Kirja päättyy Mäkipellon kertomukseen siitä, kuinka hän osallistuu elämänsä ensimmäistä kertaa Pride-kulkueeseen Helsingissä.
Tätä edeltää kuvaus siitä, kuinka Mäkipellon niin ikään tiukassa uskonnollisessa yhteisössä kasvanut vaimo Jenna on tajunnut 34-vuotiaana pystyvänsä ihastumaan myös naisiin ja hän avautuu aiheeseen liittyvästä ahdistuksestaan puolisolleen. Ville Mäkipelto kirjoittaa: ”Herkistyn ja minua meinaa itkettää. Tajuan olevani maailman ainoa ihminen, jolle Jenna koki pystyvänsä kertomaan asiasta. Huoman tuntevani syvää rakkautta ja yhteyttä Jennaan.” Ville ja Jenna ovat olleet yhdessä nuoruudesta asti. Paljon korjaavia kokemuksia tarjonnut hyvä avioliitto jatkuu yhä.
Lue myös:
Patrick Tiaisen elämän kaksi kipua
Kun Joonatan tuli kaapista, hän menetti paitsi seurakunnan myös valtaosan ystävistään
”Jumala karkaa käsistä kuin märkä saippua” – Raamatuntutkijat kertovat, miten he käsittävät Jumalan
Ilmoita asiavirheestä