Se oli erilainen pääsiäinen. Taivaalta leirin yläpuolella kuului nytkin ajoittain miehittämättömien lentolaitteiden moottoreiden heikkoa surinaa. Harvoin niitä pystyi näkemään, mutta siellä ne valvoivat Etelä-Libanonia taivaalta käsin. Joskus taivaankannen yli pyyhki korkealla hävittäjiä. Omalla tavallaan ne kaikki muistuttivat siitä, että vaikka näillä kukkuloilla ja laaksoissa, kylissä ja kaupungeissa oli nyt enimmäkseen rauhallista, sodan varjo ja uhka oli aina läsnä. Pääsiäisenäkin. Koskaan ei voinut varma siitä, etteivät Israel ja Hizbollah jonkun episodin päätteeksi ajautuisi yhteenottoon. Ja rauhanturvajoukot olivat siinä välimaastossa.

Olin joitakin vuosia sitten suomalaisen kriisinhallintajoukon sotilaspappina Etelä-Libanonissa, missä suomalaiset palvelevat YK:n Unifil-operaatiossa monien muiden kansakuntien joukossa. Rotaationi puoleen vuoteen sattui myös pääsiäinen. Sen viettäminen vieraissa oloissa on samankaltainen kokemus kuin joulu vierailla mailla: silloin huomaa sen, mitä kaikkea kotoista molempiin juhliin sittenkin kuuluu – vaikka Jeesuksen ylösnousemuksen juhla onkin rajat ylittävä kirkon juhla.

LEIRISSÄMME OLI sekä suomalaisia, irlantilaisia että fidžiläisiä sotilaita. Lisäksi lähikylissä oli paikallisia libanonilaisia maroniitteja ja kreikkalaiskatolilaisia. Pääsiäinen koitti kaikille. Asian monenlaisen merkityksen varsinkin noissa oloissa ymmärtää, kun ajattelee, että entä jos näin ei olisikaan?

Eri kansallisuudet käyttivät samaa leirin kirkkoa. Suomalainen pitkänperjantain palvelus oli ensin, sen jälkeen katolinen palvelus. Osallistuin tapani mukaan molempiin. Olimme irlantilaisen paterin kanssa työtovereita, olihan meillä yhteinen vastuumme pataljoonan rauhanturvaajista. Käytännön työ oli parhaimmillaan hyvin ekumeenista. Vaikka emme me sitä useinkaan sillä nimellä kutsuneet.

Läntisillä kirkoilla on paljon yhteistä. Pitkänperjantain palvelus oli koruton, molemmat jumalanpalvelukset – luterilainen ja katolinen – vietettiin tyhjän alttarin äärellä. Itse sijoitin mustalle alttarivaatteelle punaisia ruusuja, mitä katolinen kollegani tuntui pitävän hyvänä ideana.

Silloin ja myöhemmin olen kovasti ajatellut noiden kirkkojen vanhoja tapoja ja miten sitkeästi ihmiset vaikeissa oloissakin niistä pitävät kiinni.

PITKÄNPERJANTAIN OHJELMAAN kuului myös joukkojemme vierailu läheisessä maroniittikylässä, jossa osallistuimme yli tuhannen paikallisen ihmisen kanssa iltapäivällä ristintien asemien kulkemiseen. Kylä kuului niihin, joissa käytiin kovia taisteluita vuoden 2006 sodassa ja monet rakennukset vaurioituivat pahasti. Matka alkoi kylän uudelta kirkolta. Keulassa kulkivat Jeesus ja ryövärit ristejään kantaen, sotilaiden vartioimina. Joukko lauloi ja rukoili kulkiessaan arabiaksi, ehkä arameaksikin – onhan se usein Lähi-idän vanhojen kirkkojen sakraalikieli. Lopulta päädyttiin kukkulalla sijaitsevan kylän vanhemman kirkon eteen ”Golgatalle”. Silloin ja myöhemmin olen kovasti ajatellut noiden kirkkojen vanhoja tapoja ja miten sitkeästi ihmiset vaikeissa oloissakin niistä pitävät kiinni. Traditioissa on voimaa, jonka hengellistä merkitystä emme aina muista.

Pitkänperjantain ekumeeninen vietto jatkui illan hämärtyessä pataljoonamme leirissä toisella Via Dolorosa -kulkueella. Leiri – lempinimeltään ”Kivi” – sijaitsi varsin korkean kukkulan tai vuoren laella. Sen betonivalleilla ja piikkilangoilla aidattuun alueeseen kuului laaja vuorenrinne, jossa risteili polkuja. Talvisateiden jälkeen rinne oli nyt keväällä pitkälti liki kaikissa väreissä kukkivien villikukkien peittämä. Rakensin kollegani kanssa polun varsille asemia, joissa muisteltiin Jeesuksen ristintien vaiheita.

Eri kansallisuuksista koostuva rauhanturvaajajoukkomme nousi kulkueessa yli 60:een. Kaksi vapaaehtoista kantoi suurikokoista ristiä, jonka juurella luimme aina pysähdyspaikoissa sopivia raamatunkohtia ja rukouksia. Kuviakin heijastettiin projektorista valkokankaalle siellä ulkosalla. Kulkiessa luettiin papin johdolla Herran rukousta ja Marian tervehdystä. Kokemus oli Lähi-idän keväisen lämmön ja tihentyvän pimeyden keskellä mieleenjäävä päätös pitkälleperjantaille.

Sotilasleirissä joukon tehtävä sanelee tietenkin päivien ohjelman, myös pääsiäisaikaan. Partioissa ja vartiossa käytiin päivin ja öin. Muutkin tehtävät pyörivät tai olivat tarvittaessa valmiina 24/7. Mutta pääsiäistä vietettiin, jos se rauhanturvaajille oli palvelukselta mahdollista.

LANKALAUANTAIN ILTANA vietettiin englanninkielinen katolinen pääsiäisvigilia, johon olin saanut kutsun saarnaajaksi. Tunsin tilanteen itselleni hyvin harvinaiseksi mahdollisuudeksi sekä ekumeenisen luottamuksen ja arvostuksenkin osoitukseksi. Palvelukseen tuli kirkontäydeltä irlantilaisia ja olipa joukossa muutama muukin suomalainen. Olen saarnannut englanniksi usein, sillä vuosia aikaisemmin palvelin Porvoon sopimuksen mahdollistamana Lontoossa erästä Englannin kirkon seurakuntaa sen pappina, mutta rima oli silti korkealla: pidän vieraalla kielellä saarnaamista aika vaikeana, vaikka itse kieltä osaisinkin hyvin. Kielimuurin lisäksi on ylitettävä myös kulttuurimuuri, ja kenties katolinen saarnaperinnekin poikkeaa luterilaisesta?

Irlantilaista kuulijakuntaa ajatellen muistan siteeranneeni saarnassa myös heidän kaikkien tuntemaansa Father Ted -sarjaa, jossa niin ikään tunnettu lause ”That would be an ecumenical matter” herätti tiettyä hilpeyttäkin – mutta itse asia tuli selväksi. Ja toki saarnan pohjateksti oli evankeliumista, ei jostakin tv-tuotannosta. Muuten messu oli pitkä ja maustettu hieman karut olosuhteet huomioon ottaen niillä liturgisilla herkuilla, jotka olivat mahdollisia.

PÄÄSIÄISPÄIVÄN AAMUNA oli sitten vielä suomalainen ja irlantilainen pääsiäisjumalanpalvelus. Suomalaisen messun keskivaiheilla annettiin leirin kaiuttimista hälytys, joka edellytti ainakin kirkonpenkissä saapuvilla olleen lääkintähenkilökunnan jäsenten siirtymistä leirin sairaalaan. Ehkä se oli harjoitus, ehkä jotakin muuta. Keskeytys kuitenkin muistutti jälleen siitä, missä olimme ja mitä olimme tekemässä: varautuminen oli jatkuvaa.

Kaikkea ei voi selittää. Täytyy vain uskoa, että Herra tekee ihmeitä.

Pääsiäisenä seurakunta liittyy kristinuskon suurimpien ihmeiden ja keskeisimmän sanoman äärille. Se yhdistää Jeesukseen uskovia yli kansallisten ja tunnustuskuntien rajojen. Pääsiäinen on ihme. Samalla se on lohdullinen lupaus kuoleman voittamisesta ja iankaikkisesta elämästä. Kaikkea ei voi selittää. Täytyy vain uskoa, että Herra tekee ihmeitä.

Olen sen verran romantikko, että Jeesuksen ylösnousemuksen juhlan aika siellä Pyhän maan rajoilla jäi todella mieleen. Poikkeusolot, aina uhkaavan sodan varjo sekä toisten rauhanturvaajakansallisuuksien ja varsinkin paikallisten libanonilaisten kristittyjen kohtaaminen toivat siihen oman vivahteensa. Ja eihän sitä voinut olla ajattelematta, että ei kovin kaukana täältä Jumala kerran herätti Poikansa kuolleista. Pääsiäisen suuri ihme muutti maailmaa, teki Herransa kuolemaa surreista oppilaista rohkeita julistajia ja lähetti helluntain ihmeen jälkeen evankeliumin leviämään kaikille kansoille.

Eikö kaiken sotimisen jälkeen rauhan saaminen noille paljon nähneille ja kärsineille ikivanhoille Lähi-idän maille olisi mahdollista, kun suurempiakin ihmeitä on tapahtunut?

SIUNATTUA PÄÄSIÄISTÄ! KRISTUS ON YLÖSNOUSSUT!

Ilmoita asiavirheestä