Moni suomalainen on elänyt sellaisessa kristillisessä ilmapiirissä, jossa Raamattua lähestytään yhden jumalallisen totuuden sisältävänä, suljetun ja muuttumattoman totuuden kirjana.
Luterilaisissa seurakunnissa tämä näkemys alkoi murtua 1970-luvulla, eikä se enää edusta valtavirtaa. Helluntailaisuudessa ja muissa vapaakirkoissa näkemys näyttää olevan murtumassa 2000-luvulla.
Aika ajoin näkemys haastetaan. Uusimman haasteen esittää Paavo Huotarin ja Ville Mäkipellon räväkän nimen saanut, tutkimukseen perustuva Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023). Jouhevasti kirjoitettu teos muistuttaa (jälleen kerran), että ei ole olemassa yhtä ainutta ja aitoa Raamatun alkutekstiä eikä kirjakokoelma ole yksi- vaan moniääninen.
Voidaan jopa sanoa, että Raamattu on maailman muokatuin kirja. Se on syntynyt satojen vuosien aikana erilaisissa historiallisissa tilanteissa, kun eri aikojen ihmiset ovat koittaneet säilyä hengissä ja ymmärtää toisia ihmisiä, historian tapahtumia ja Jumalaa.
Jos ja kun näin on, mistä ihminen nyt löytää tuen ja turvan, kun moniäänisestä ja kovin inhimillisestä Pyhästä Kirjasta ei siihen näytä olevan? Miten enää voisimme kutsua Raamattua Jumalan sanaksi?
Olen itse käynyt läpi edellä kuvatun murroksen ja jossain mielessä elän siinä edelleen. Kokemani pohjalta kerron neljästä löydöstä, jotka ovat minua auttaneet hahmottamaan pyhien kirjoitusten merkitystä.
ENSIMMÄINEN LÖYTÖ on hyvin yksinkertainen. Tiedän Jumalasta varsin vähän. Tarvitsen jotakin, mihin tarttua, jotta voisin etsiä hänen seuraansa. Etsin häntä sanasta, josta luen, että hänkin etsii minua.
Jumalaa ei ole mahdollista oppia tuntemaan ohi Raamatun tai ilman Raamattua, mutta Raamatun tunteminen ei vielä ole Jumalan tuntemista.
Joka kerta Jumalan puhe, hänen sanansa minulle, on lahja, ihme. En voi sitä määrätä, voin vain viipyä sanan äärellä. Yhtäältä ihminen on Jumalan puheen edessä kuin kuollut Lasarus haudassa. Pelastava ääni sanoo ulkopuolella: ”Tule ulos.” Ihminen ei tee mitään. Toisaalta ihminen on kuin Kleopas ja hänen toverinsa Emmauksen tiellä. Kerron omin sanoin hädästäni, pyydän apua ja Jumala näkee tarvitsevan.
Vuosisatojen aikana lukuisat etsijät ovat kysyneet, mistä Jumalaa tulisi etsiä, miten Hänet voisi löytää, missä Jumala on? Toinen löytöni on yksinkertainen vastaus tuohon kysymykseen.
Jumala asuu sekä pyhissä kirjoituksissa että ihmissydämessä. Näistä ensimmäisen opin jo lapsuudessa, kun taas jälkimmäisen olen löytänyt myöhemmin. Sen omaksumista on vaikeuttanut mieleni sopukoista kaikuva opetus: älä luota omaan kokemukseesi, älä omaan järkeesi, usko ja luota ainoastaan Jumalan sanaan.
Tänään ymmärrän, että Jumala puhuu myös inhimillisen kokemuksen kautta. Lisäksi näen, että jos Jumala ei asu sisimmässäni todellisesti, jos Hänet on aina haettava ulkopuolelta, milloin mistäkin ja millä tahansa tavalla, silloin minulla ei ole Jumalaa.
Mistä tiedän, että Jumala asuu myös minussa? Tiedän siksi, että Hän lupaa näin omassa sanassaan ja hetkittäin myös koen tämän todeksi.
Raamatun lukeminen, hengellinen harjoitus, raamattumietiskely, on Jumalan aikaa minun kanssani ja minun aikaani hänen kanssaan. En voi olla mitään muuta kuin juuri se minä, joka olen. Otan todesta sekä oman mieleni liikahdukset, kaiken mitä tapahtuu että Jumalan puheen kuuntelemisen.
Äärimmäisen yksinkertainen ja hyvin toimiva on ohje: Ajattele, että Jeesus istuu viereesi ja kysyy, mitä sinulle ihan oikeasti kuuluu tai mitä luettu teksti sinussa herättää?
Lukiessani tänään Raamattua, astuessani sisään kirkkoon, kuunnellessani saarnaa ajattelen astuvani suureen silmille näkymättömään huoneeseen, ehkä temppeliin, jossa kaikuu monen ja monenlaisen ihmisen puhe. Tämä on kolmas löytöni.
Liityn ajatusten, näkemysten ja mielipiteiden virtaan, joka on alkanut kauan ennen omaa aikaani. Ehkä olen vähän myöhässä. Joka tapauksessa huomaan, että nämä puheet ja keskustelut ovat alkaneet jo aikoja sitten. Itse asiassa taitaa olla niin, että keskustelu on alkanut jo silloin, kun yksikään tämän hetken keskustelijoista ei ollut vielä syntynytkään. Kuunneltuani aikani liityn keskusteluun, minua kuunnellaan, yhdessä yritämme ymmärtää elämää ja tukea toisiamme.
Meitä kaikkia yhteen kokoontuneita yhdistää kolme seikkaa. Ensinnäkin tieto siitä, että minut, sinut, meidät kaikki on kutsuttu mukaan. Emme olisi itse ymmärtäneet tulla, mutta tulimme, koska meidät kutsuttiin.
TOISEKSI MEITÄ yhdistää tietoisuus siitä, että olemme vastuussa siitä, mitä puhumme, mihin päädymme. Emme ole vastuussa vain toinen toisillemme, vaan on olemassa Kaikkivaltias, jolle jokainen on viime kädessä vastuussa koko elämästään.
Ja kolmanneksi meitä yhdistää tietoisuus siitä, että tämä Kaikkivaltias, meidän Jumalamme, ei ole keskustelun ulkopuolinen seuraaja, vaan aktiivinen osallistuja. Hän haluaa vaikuttaa siihen, mitä sanotaan, hän haluaa ohjata elämämme suuntaa.
Jonkin ajan kuluttua minun on poistuttava. Astuessani ovesta ulos totean, että keskustelu jatkuu ja joukko uusia ihmisiä on tulossa mukaan.
NELJÄS LÖYTÖNI on Petri Luomasen kehittämä ajatus kristinuskosta telttana (Sisäänkäyntejä Raamattuun. Tulkitsijan kirja. Kirjapaja 2017). Teltassa on neljä sisääntuloa, joiden kautta uskoon on tultu sisään ja tullaan edelleen. Nämä ovat kertomukset (narraatio), etiikka (yhteiskunnan heikossa asemassa olevat täysvaltaisena mukaan, Jeesuksen esimerkki), rituaalit (kaste, ehtoollinen) ja oppi (dogma).
Erityisesti kolme ensimmäistä kannattelivat kristillistä liikettä sen alkuvaiheissa ja niiden varassa liike kehittyi. Oppi tuli merkittäväksi vähän myöhemmin.
Teltan paalujen välille pingotettu kangas muodostaa rajan: sisäpuolella olemme ”me”, ulkopuolella ovat ”muut”. Kankaalla on toinenkin tehtävä: se yhdistää paalut toisiinsa. Esimerkiksi etiikkaa ei välity pelkästään etiikan kulman kautta – suorana eettisten arvojen ja normien opettamisena ja niistä keskustelemisena – vaan myös kertomusten kautta.
Ajan saatossa kangas kuluu, se täytyy kutoa uudestaan. Silloin teltan tekemisen traditioon yhdistyvät uudet materiaalit ja uusi kokemus. Niinkin voi käydä, että yhtenä päivänä teltan kupoli aukeaa ja taivas tulee näkyviin.
Jumalan sana ei ole suljettu kokonaisuus, se elää ja avautuu keskustelussa toisten ja Jumalan kanssa. Sen tulkinnat elävät ja juoksevat. Se ei tule ainoastaan ylhäältä, vaan myös vierestä.
Sanan sattuessa kohtaavat se, mikä tulee ylhäältä, ulkopuolelta, Jumalan luota ja se, mikä tulee alhaalta, tästä elämästä.