Kun ähtäriläinen vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä vaikuttava puhuja Toivo Korpela kiersi 1930-luvun alussa julistamassa Pohjois-Ruotsin suomenkielisillä alueilla, jätti hän jälkeensä vahvaa herätystä.

Jopa niin vahvaa, että palattuaan vuoden tauon jälkeen Tornionjokilaaksoon 1934, hän huomasi kuulijoidensa keskuudessa tapahtuneen hätkähdyttävän muutoksen. Vanhoillislestadiolainen opetus oli muuttunut hurmoshenkiseksi tuomiopäivän odotukseksi, jossa varrottiin taivaalta laskeutuvan kristalli- tai hopea-arkin noutavan kaikki ”korpelalaiset” Palestiinaan. Seurattuaan touhua aikansa, Korpela jätti ”seuraajansa”.

Nyt, yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin, korpelalaisuuden merkillisistä vaiheista ja häkellyttävistä opinkappaleista on valmistunut elokuva, Valitut.

Maaliskuussa ensi-iltansa saanut draamaelokuva on samalla maailmanhistorian ensimmäinen meänkielinen elokuva. Vaikka Pohjois-Ruotsin Norrbottenin läänissä puhuttavalla kielellä on peräti 60 000 käyttäjää, on kieli jäänyt suomen ja ruotsin jalkoihin. Siinäkin mielessä ohjaaja Jon Blåhed tekee merkittävää kulttuurityötä. Mutta miksi korpelalaisuus, ja miksi meänkieli?

Blåhed kertoo Kotimaalle sähköpostitse, että kuuli korpelalaisuudesta ensimmäisen kerran jo lapsena Tornionlaaksossa.

– Siitä ei puhuttu paljon, pikemminkin siitä vaiettiin. Oli silti ilmeistä, että kyseessä oli vahvasti alueen ihmisiin vaikuttanut asia.

BLÅHED MYÖNTÄÄ ilmiön kiehtoneen häntä pienestä pitäen. Käsikirjoitustakin hän ryhtyi työstämään jo kahdeksan vuotta sitten. Mitä pidemmälle projekti eteni, sen vakuuttuneempi Blåhed oli siitä, että hän on oikea henkilö tekemään elokuvan korpelalaisista.

– Isäni oli pappina Tärendön kylässä, jossa vartuin. Olin lapsena kirkossa joka sunnuntai. Isoäitini oli puolestaan lestadiolainen.

Blåhed uskoo lapsuutensa uskonnollisen ympäristön olevan yksi syy sille, miksi uskonnolliset aiheet kiinnostavat häntä elokuvantekijänä. Tornionlaaksossa kasvanut Blåhed kertoo myös meänkielen näytelleen tärkeää osaa hänen elämässään oikeastaan aina.

– Se on äitini vanhempien äidinkieltä, vaikka en itse sitä puhukaan. Tiesin silti heti, että jos aion tehdä tämän elokuvan, se on tehtävä oikealla kielellä.

Työryhmässä oli mukana kielivalmentaja Mervi Jaako, joka valmensi näyttelijöitä jo kauan ennen kuvauksia.

– Hän oli myös paikalla kuvauksen ajan varmistamassa, että kaikki meni oikein. Osa näyttelijöistä puhui myös jo valmiiksi sujuvaa meänkieltä.

ITSE ELOKUVA ottaa sekä näyttelijöistään että Torniolaakson luonnosta kaiken irti. Dramaattisia tapahtumia värittää vuodenkierto ja maalaiselämän realiteetit maataloustöineen ja lumenluomisineen. Vaikka todellisessa korpelalaisuudessa profeetanhattua päähänsä sovitti Korpelan seuraaja Sigurd Siikavaara, Valituissa päähenkilön nimi on Teodor.

Tarina on kuitenkin pitkälti sama. Korpelan viipyessä puhujamatkoillaan Teodor alkaa saada näkyjä Jumalalta. Erityinen paniikki syntyy uuden raamatunkäännöksen myötä. Teodor, kuten tosielämän Siikavaarakin, vakuuttuu siitä, että kyseessä on profetioiden varoittama apokalypsin ensiaskel, todellinen hävityksen kauhistus.

Teodorin roolissa nähtävä Jakob Öhrman tekee vaikuttavaa työtä harhaisiin tiloihin päätyvänä, vangitsevan maanisena perheenpäänä. Sen verran tehokasta on Öhrmanin työskentely, että välillä hänen kiiluvissa silmissään on näkevinään Klaus Kinskin katseen.

Aluksi vaikuttaa, että väki ei Teodorin opista innostu, mutta joukkohysterian tai hengellisen hurmoksen leviämistä ei voi estää. Uskontopsykologisesti hienoja tyyppiesimerkkejä nähdään useita, esimerkiksi Hannes Suomisen näyttelemä hämmentyneenä alistuva renki-Valde sekä itseään hysteerisille kierroksille lietsova uskonsisar, jota Elina Knihtilä laajalla repertuaarilla tulkitsee.

ELOKUVA SEURAA tosielämän tapahtumia dokumentaristisen tarkasti, ilmeisesti Bengt Pohjasen kirjoja ensisijaisina lähteinään käyttäen. Erityisen häiritseviksi, ja muistettaviksi, kohoavat hurmoshetkiä kuvaavat kohtaukset ”paapelin portto helvettiin”-huutoineen ja lattialla kierimisineen.

Väläyksinä nähdään myös korpelalaisuuden kummallisimpia piirteitä, kuten esimerkiksi levottomia seksuaalirientoja sekä paljaan takapuolen pesua seuraväen silmien edessä.

Kyseiset ”opinkappaleet” päätyivät korpelalaisuuteen pitkälti siksi, että odotettu kristalliarkki ei saapunutkaan. Pettymyksen myötä liikkeessä oivallettiin, että ehkä jo saatu raamatunsana olikin arkki. Koska korpelalaiset kokivat olevansa nyt erityisen armon piirissä, tuli heidän vapautua kaikista häpeän kahleista ja estoista. Lastenkaltaisuuteen pyrittiin leikein ja riehumisin. Kaikkea tätä kuvatessaan on Blåhedin teos vahvimmillaan.

Elokuvalliseksi ongelmaksi nousee kuitenkin liian tiukka tapahtumissa kiinni oleminen. Tapahtumaketju vyöryy kiinnostavana kohtauksesta toiseen, mutta henkilöiden tunnetiloista, uskonmaisemasta tai näyistä ei lopulta nähdä erityisen syvällisiä sisäisiä kuvauksia. Olisiko esimerkiksi näkyjä voinut esittää elokuvallisesti?

Myöskään liikkeen johdon motiivit eivät varsinaisesti avaudu eikä niitä sen syvällisemmin yritetä selittää. Blåhed itse toteaa, että ei usko ilmiölle löytyvän selkeitä vastauksia. Tulkinnat tapahtuneesta jäävät pitkälti katsojan vastuulle.

Kaiken kaikkiaan Jon Blåhedin elokuva on kuitenkin merkittävä avaus ja aihevalintansa puolesta rohkea teko. Onneksi hänellä on jo seuraaviakin projekteja työn alla. Sen verran Blåhed niistä paljastaa, että pohjoisessa työskenteleminen jatkuu.

Valitut. Ohjaus Jon Blåhed. 1 tunti 47 minuuttia.

Lue myös:

Eläinten vallankumous on sikamaisen aktuellia korkeakulttuuria

Näyttely: Pohjoinen luonto kosketti tekstiilitaiteilija Maija Lavosta

Pitäisikö pahan vallan alla taipua vai taistella, elokuva Dietrich Bonhoefferista kysyy

Ilmoita asiavirheestä