Mitä Herraa minun tulee palvella, Jumalaa vai maallisia hallitsijoita, jos jälkimmäiset ovat jumalattomia ja korruptoituneita? Historia osoittaa ongelman olevan kristityille kimurantimpi kuin kuvittelisi. Tavallisesti tähän joudutaan vastaamaan verrattomasti helpommissa olosuhteissa kuin luterilaispappi Dietrich Bonhoeffer (1906—1945). Kolmannessa valtakunnassa natsien tunnukset tuotiin alttarille asti ja aggressiiviset, antisemitistiset palopuheet saarnapönttöön.
Todd Komarnickin käsikirjoittaman ja ohjaaman Bonhoeffer-elokuvan alku tuo mieleen J. K. Rowlingin Harry Potter -saagan huikean loppuhuipentuman Kuoleman varjelukset. Pahan velhon Voldemortin valta ja kannatus kasvaa, odotettavissa on tuhoa ja kuolemaa. Paljon pahaa ja mätää oli Saksanmaallakin 1930-luvulla.
Omantunnon ihmiset aistivat, että jotain pelottavaa ja pysäyttämätöntä oli tulossa, mutta sitä ei osattu vastustaa ajoissa. Viha kasvoi ja vyöryi kansan yli kuin rutto keskiajalla. Vanhan sivistysvaltion nuorista kasvatettiin Hitlerin käsikassaroita.
KAHDEKSANLAPSISESSA sivistysporvariperheessä psykiatri Karlin ja aatelisen äidin, opettaja Paulan hyvässä huomassa varttunut Dietrich (Jonas Dassler) oli nuori intellektuelli, joka teki teologian väitöskirjansa Berliinin yliopistossa vain 21-vuotiaana.
Elokuvassa annetaan aika iso painoarvo tutkijavuodelle New Yorkissa 1930-luvun alussa. Bonhoeffer tutustuu Harlemin mustiin, gospeliin, bluesiin ja jazziin, ja jammailee itsekin kuin kelpo pianisti. Köyhien kirkoissa häneen tarttuu vapautuksenteologinen eetos, sosiaalinen evankeliumi, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, sorrettujen puolustaminen ja rasismin vastustaminen.
Ehkä Amerikan herkkujen nauttimisen perua oli myös se teologinen notkeus ja svengi, jota Hitlerille nöyrästi ja sokeasti alistuneista Saksan kirkoista ei liiaksi löytynyt. Teologista improvisointitaitoa tarvittiin, kun Hitlerin hirmuvalta vahvistui. Bonhoeffer tajusi, että lailliset keinot oli käytetty loppuun. Hän alkoi kaksoisagentiksi vastarintaliikkeessä, joka suunnitteli Hitlerin murhaamista.
Elokuvassa epäonninen murhayritys on kuvattu valjusti. Pappi rakasti isänmaataan, liittyi sen johtajaa vastaan suunnattuun salaliittoon – ja rukoili kansansa häviötä. Tämän paradoksaalisen jumaluusopillisen ja pragmaattisen linjanvedon radikaalisuus korostuu, kun se asetetaan esivaltauskollisen luterilaisuuden kehykseen.
Kuolemaa kohti kulkiessaan Bonhoeffer on toki tuskainen, mutta myös rohkea, rauhallinen, ystävällinen ja lohduttava.
SALAMURHIEN SUUNNITTELU ei ole idealististen pappien ydinosaamisaluetta. Joskus on kuitenkin valittava se pienempi paha. Bonhoefferin tapauksessa se iso paha oli niin sanotun vanhan Aatun arkkityyppi, Adolf Hitler.
Nuoremmat teologitoverit tunnustuskirkon salaisessa pappisseminaarissa, kuten elämäkerturi Eberhard Bethge, näytetään varsin puhtoisina ja kirkasotsaisina. Katu-uskottava ja koskettava on kuitenkin kirkollisen vastarinnan johtajiin kuulunut piispa Martin Niemöller (August Diehl).
Eletään karkeinta ja raainta ajanjaksoa, jolloin pahan valta tottelee vain voimaa. Nuorten teologien vastarintasolu ei pysty pitkään olemaan erillään pahasta maailmasta, ja salaliitostakin saadaan vihiä. Kuolemaa kohti kulkiessaan Bonhoeffer on toki tuskainen, mutta myös rohkea, rauhallinen, ystävällinen ja lohduttava.
Elokuvan taustalla on amerikkalainen Angel Studios, jonka viimevuotinen erinomainen elokuva Sound of Freedom kertoi pedofiilien metsästäjästä. Samassa kauniin rosoisessa kristillisessä hengessä tämäkin teos on tehty pieteetillä ja tosissaan. Bonhoefferin spiritualiteetin syvyys pääsee oikeuksiinsa.
Bonhoeffer: Pastor. Spy. Assassin. Ensi-ilta 28.3. Ohjaus Todd Komarnicki. 2t 13min.
Lue myös:
Dietrich Bonhoeffer kulki hirttolavalta hyvyyden voiman suojaan
Koraalit soivat Helsingin Musiikkitalossa mahtipontisesti ja herkästi
TV-vinkki: Suvikset kuvaa lestadiolaisnuorten elämää
Ilmoita asiavirheestä