”Corpora non aqunt nisi fixata!” on eräässä asiayhteydessä käännetty sanoin ”kappaleet eivät liiku ilman kiinnekohtaa”. Otaksun ajatuksen ilmentävän inhimillisen elämän koko kirjoa. En aikaisemmin ymmärtänyt Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisointia. Täysin turhaa, ajattelin. Nyt huomaan erehtyneeni. Näen lukuisten taitelijoiden, käsikirjoittajien, ohjaajien, käsityöläisten ja kenen tahansa tekemisiinsä vakavasti suhtautuvan ilmaisevan jotain todellista. Uudelleenfilmatisointi tuo esille jotain sellaista, mitä ei kirjailija edes itse saati ensimmäinen ohjaaja ole ymmärtänyt tai jonka vasta uusi aika tekijöineen nostaa arvoksi, kuten kaveria ei jätetä. Kirjan vaikeasti haavoittunut sotamies Ukkolakin pyytää (v. 2010. sivu 426), ettei häntä jätettäisi. Armolaukauksen sijasta häntä rahjataan halki korpien. Lopuksi hän päätyy uudelleenfilmatisoinnin mukaan ampumaan itsensä sotamies Vanhalan korostetun tarkoituksellisesti ja helposti saatavalla aseella.
Liki kolmetuntisen elokuvan pari sekuntia riittää vaihtamaan suomalaisen myyttisen sankaruuden – kaveria ei jätetä – Suomen Ulkopoliittisen instituutin ja Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun tutkijoiden raportin mukaan (Ks. YLE Suomi jätti evakuoimatta Afganistanista tulkit ja vartijat, Ruotsi ei – Tutkijat: Hallitus väisteli vastuuta…) Afganistan-operaation konnan rooliksi. Osallistuvista maista Suomi teki mitä runsaimmin verukkein vähiten avustajiensa, kavereittensa pelastamiseksi. Sotavuoden 1944, kirjan ilmestymisvuoden 1954, elokuvaversioiden valmistumisvuosien 1955 ja 2017 sekä Afganistanin evakuoinnin elokuisen 2021 välinen aikajänne paljastaa maamme moraalisen ilmapiirin rapautumisen. Sama kielteinen kehitys ilmenee yhteiskunnan liki kaikilla tasoilla. Esimerkiksi hallituksen viimeisessä budjettiriihessä odotettuja ja jo viidesti lykättyjä työllistämistoimenpiteitä SAK:n asiantuntija luonnehti, koko hallituskausi huomioiden, pikemminkin aikataulun kiristykseksi kuin lykkäykseksi. Totuus ja valhe samaistuvat keskenään samoin kuin vastuuttomuus eli poliittinen vastuu (itse)murhaan. Jaloimmatkin puheet samanaikaisesta pakolaiskiintiön nostamisesta, kaverien tultua jo jätetyiksi, kuulostavat sisäpoliittisten irtopisteiden keräilynä sitäkin irvokkaammilta.
”Kappaleet eivät liiku” – eli mitään pysyvää kehitystä ei tapahdu tieteessä, taiteessa, korkealuokkaisessa työssä, yhteiskunnallisissa tavoitteissa eikä todellisuudessa ylipäätään – ”ilman kiinnekohtaa” eli perimmäisen arvon määrittelyä. Mitä arvoa, kysynet? Tieteessä nobelistit kutsuvat sitä usein intuitioksi, monet pelkäksi sattumaksi, taitelijat ehkä onnettareksi, uskovat johdatukseksi ja kristityt sisäiseksi ääneksi eli omaksitunnoksi. Jopa pääomaa ja työvoimaa edustavat tahot, itsekkäät työnantaja- ja työntekijäliitot yhdessä valtion kanssa taistelevat yhdestä ja samasta aineellisesta hyvästä, rahasta. Ne muodostavat keskenään Benito Mussolinin nimeen vihityn yhteisen kiinnekohdan eli korporaation.
Korporaatiossa kohtaamme saman sanojen ja tekojen keskinäisen valheellisuuden. ”Kappaleet eivät liiku ilman kiinnekohtaa” tarkoittaa, ettei mitään pysyvää tapahdu ilman kaiken kattavaa yhteistä nimittäjää edes työmarkkinoilla. Taloudellisen ja yhteiskunnallisen kiinnekohdan, korporaation alkuperäinen latinalainen käsite viittaa mm. ”ammatti- ja yhdyskunnan” ohella ”Jumalan lihaksitulemiseen”. Nimi- ja laatusanana (niinikään latinaksi substantivum ja adiectivum) puhumme silloin Kristuksesta ja kristuksenkaltaisuudesta.
Jokaiselle elokuvatuottajalle, käsikirjoittajalle, kuvaajalle, taiteilijalle, kirjailijalle, liike- ja tiedemiehelle tai kenelle hyvänsä menestyvälle, työhönsä vakavasti suhtautuvalle työntekijälle on ominaista herkkyys aistia alati muuttuvassa ympäristössä kiintopiste, johon suhteuttamalla voi havaita oman kasvunsa ja edistymisensä tai sen puuttumisen. Eikö koko evoluutiokin puhkea kukkaansa vain silloin kun eliöt käyttävät herkkyyksiään oman elinkelpoisuutensa, hyvinvointinsa edistämiseksi? Monin tavoin mitä erilaisimpien kriisien ympäröiminä tulisi niin yksilön kuin yhteiskunnankin etsiä kaikkien hyväksymä ja kaikkia aloja – taiteesta politiikkaan – palveleva kiinnekohta. Yhtenä vaihtoehtona on omatunto.
Lisäisin pienen huomautuksen ”Afaganistan ja kaveria ei jätetä ”yhteyteen ja sen vertaamiseen johonkin toiseen.
Meillä ei ole muuta kuin huhuja ja huhupuheita siitä, että nämä Afganistaniin jääneet joutuisivat Talibanin teloituslistalle tai vangituiksi ja kidutetuiksi, ja
sotaahan siellä ei tällä hetkellä ole.
Uskoisin, että myös Taliban ottaa huomioon maailman mielipiteen, eikä ryhdy hirmutekoihin ketään kohtaa, koska tietää, että he ja koko maa tarvitsevat yhteistyötä maailman kanssa.
Mitä sitten elokuva-alaan tulee, en pidä sitä työnä, vaan leikkimisenä, jossa todellisuudesta tehdään kuvia ja se ei koskaan ole sama asia, kuin itse todellisuus jossa tunnetaan oikeasti pelkoa, rakkautta, huolta, kipua, ja kärsimystä joka voi lamauttaa.
Todellisuudessa tapahtuu asioita joissa ei ole juonta, ei tiedetä miten joku olotila päättyy tai jatkuu. Ihanin rakkaus voi muuttua painajaiseksi ja kamalin sota voi loppua ja saadaan rauha, todellisuus ei lopu siihen, se jatkuu joko siinä painajaisessa tai sodan lopussa, joka myös voi muuttua painajaiseksi. Siitä ei voi riisua naamioita ja meikkejä ja kävellä kotiin.
Elokuvassa käsikirjoittaja voi kirjoittaa näytelmän, ja itse päättää miten se alkaa ja miten loppuu. Todellisessa elämässä se ei lopu vaan jatkuu.
Näytelmät ovat pätkäelämää, tuokiokuvia, jossa näyttelijöistä on tullut kohtuuttoman ihmeellisiä ja ylösnostettuja. He voivat eläytyä rooliinsa mutta se on kuitenkin tehtyä, ei todellista.
Todellisuus myös yllättää, voin kertoa että muutamia vuosia sitten, kun luin uskonnollisia tekstejä, joku Babylonian eksiili / pakkosiirolaisuus tuntui täysin menneen maailman touhulta, että valtavia joukkoja siirrettäisiin toiseen maahan.
Kunnes ihan yllätyksenä alkoi Irakin ja Syyrian ihmisiä miljoonittain siirtymään muihin maihin. Se tuntui täysin käsittämättömältä tässä ajassa, kun oletti että kaikki pyrkivät nyt rakentamaan omia maitansa parempaan kuntoon.