Olen saanut kahdenlaista viestiä koskien vl-liikkeen evankelioimistyötä. Laitan ne tähän peräkanaa.
1) ”Minun ymmärtääkseni koko lestadiolainen herätys on alusta pitäen ollut hyvin ulospäin suuntautunut, tehnyt aktiivisesti sisälähetystyötä ilman mitään pakkoa, vaan pikemminkin sydämen kyllyydestä.”
2) ”Hei, on ollut mukava lukea blogiasi Kotimaa24:ssä. Se on auttanut minua ymmärtämään vanhoillislestadiolaisuutta. En itse kuulu liikkeeseen. Lapsena ja kouluikäisenä minulla oli muutama vl-ystävä, mutta valitettavasti ystävyyssuhteet eivät ole säilyneet eikä minulla ole ketään kenen kanssa voisin nyt aikuisena keskustella.
Olen nimittäin ihmetellyt näin jälkikäteen, että miksi vl-kaverit rajasivat minut täysin pois omista tapahtumistaan, vaikka muuten oltiin paljon tekemisissä. Salaa olisin halunnut mennä heidän nuorteniltoihinsa yms., mutta minua ei koskaan kutsuttu. Eikö vl-piireissä ajatella lähetyskäskyä, tai miten siihen ylipäänsä suhtaudutaan? Miksi tuttavani eivät halunneet käännyttää minua vl-uskoon? Ei mitään yritystä siihen suuntaan.
Verrattaessa esim. vapaisiin suuntiin kuten helluntailaisiin ero on huima; näissä herätyskristillisissä piireissä oikein opetetaan, että tuttuja kutsuttaisiin seurakunnan tapahtumiin ja rohkaistaan todistamaan uskosta. Siellä käytetään termiä ”evankeliointi”. Noissakin piireissä nähdään selkeä juopa uskovien ja ei-uskovien välillä mutta siellä kuitenkin toivotaan, että ihmisiä tulisi uskoon ja pyritään toimimaan sen eteen. Onko mitään ”evankeliointia” tai ”todistamista” vastaavaa vl-opetuksessa? Lähteekö kukaan lähetyskentille ulkomaille?
En välitä omalla nimellä julkisesti keskustella, mutta jos vaikka innostuisit tästä aiheesta kirjoittamaan blogiisi..? Pidin esim. tervehtimistä käsitelleestä jutustasi ja oikeastaan se saikin muistelemaan kouluaikoja, kun mieleen palautui omituisia ”en kuulu joukkoon” tuntemuksia kun minua ei aina huomioitu tervehdittäessä. Se oli hämmentävää kun nämä olivat muuten niin mukavia ihmisiä.”
Itselläni on asiasta sellainen käsitys, että varsinaista kotimaassa tapahtuvaa virallista lähetystyötä tai evankelioimista ei laajamittaisesti tapahdu. Ajatellaan, että liikkeen omat papit saarnaavat puhdasta evankeliumia ja oppia kirkoissa, sitten on joitakin sairaalapappeja ja myös vankiloissa käydään säännöllisesti saarnaamassa. Tää on siis minun käsitykseni, korjatkaa jos se on virheellinen.
Ulkomaille suunnatusta lähetystyöstä olen kuullut usein sanottavan, että silloin kun Jumala avaa siihen mahdollisuudet, niin sitä tehdään. Nyt on ilmeisesti niin tapahtunut useissakin maissa, mutta tästäkään mulla ei ole tarkkaa tietoa, joten ei sen enempi.
Sitten tästä ”epävirallisesta” evankelioimisesta, siitä, että joku tavantallustaja houkuttelisi ihmisiä, vastaantulijoita, junan vieruskaveria, työ- tai opiskelukaveriaan tai sukulaistaan vl-liikkeeseen. Tätä kyllä tapahtuu, mutta ehkä jotenkin harkitusti, hillitysti ja hienovaraisesti. Sitä hienovaraisemmin, mitä vähempi käännytettävällä on kosketuspintaa vl-liikkeeseen. Ja taas liikkeestä poislähtijät puhutellaan päinvastaisesti usein melkoisen ronskisti ja pelotellen.
70-luvulla liikkeessä sai syytöksen kososlaisen hengen hempeästä alalajista, jos ei ollut rohkeutta puhutella epäuskoisia ja käännyttää heitä liikkeeseen. Tästä joutui tekemään oikein parannusta seurakunnan edessä. Ja kyllä tähän myöhemminkin kehoitettiin ja silloin tällöin saattoi kuulla jonkun pyytelevän seurakuntapäivillä anteeksi sitä, kun on ollut niin huono uskontunnustaja työpaikalla ja vastentahtoinen puhuttelemaan epäuskoisia.
Tämä asenne on ehkä kaiken aikaa muuttunut. Nimittäin yhä useammin viime vuosikymmeninä on kuullut lohduteltavan huonoja puhuttelijoita sillä, että uskovainen puhuttelee epäuskoisia omalla elämällään. Kun uskovainen ei kiroile työpaikoilla/kouluissa, tekee työnsä hyvin, eikä puhu pahaa työkavereistaan, ihmiset ajattelevat, että tuossa on jotain erilaista, sellaista, mitä muissa ei ole ja näin ollen kiinnostuvat hänen taustastaan, joka on mahdollisesti ohjaamassa häntä Jumalan valtakuntaan.
Lopuksi vielä tärkeä itse kuulemani pointti sille, ettei lähetystyötä tarvitse sen kummemmin tehdä, on vain oma Naturelli itsensä.
– ”En näe mitään väärää hiusten värjäämisessä, siinähän muutetaan hiusten luonnollista olotilaa samoten kuin permanentissakin.”
– ”Mistä ihmiset sitten tietävät, missä on Jumalan valtakunta, jos me aletaan värjäämään hiuksia???”
– ”Hiusten väristäkö se katsotaan, eikö evankeliumi ole mitään???”
– ”???”
Eli olisiko tuossa evankelioimisen päänavauksessa heitetty pallo vastapuolelle, jos hän sen ottaa kiinni, eli tekee aloitteen uskomisen asioiden puhumisesta, niin siitä on sitten käännytystyötä helppo lähteä tekemään?
Ulkolähetystyöstä teoksessa Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus (Miikka Ruokanen):
SRK-lestadiolaisuudessa on keskusteltu jo 50-60-lukujen taitteessa pakanalähetystyöstä pappis- ja maallikkolinjojen ristiriitojen yhteydessä. Oulun hiippakuntaan perustettiin vuonna 1957 lähetystoimikunta, jossa oli mukana vanhoillislestadiolaisia jäseniä (L.P. Tapaninen, H. Leinonen, K. Hulkko, L. Oravainen ja P. Jokela). He lähettivät hiippakunnan vl-papeille kirjeen, jossa esittivät huolensa siitä, vanhoillislestadiolainen kristillisyys ei ole ollut riittävässä määrin mukana siinä työssä, mihin kristityt on kutsuttu maailman ääriin saakka. Kirjeessä viitattiin myös siihen, että osallistumattomuutta lähetystyöhön ei voi enää perustella vanhoin argumentein (=pakanoita on riittävästi omassakin maassa tai että Suomen Lähetysseuraa ei voida auttaa levittämään pakanoiden keskuuteen samaa hengellistä pimeyttä, mikä seuran omassa piirissä vallitsee).
SRK katsoi kyseisten pappien toimineen muiden selän takana vastoin vl-kristillisyyden näkemystä pakanalähetysasiassa. Näin tehden oli syrjäytetty virallinen keskusjärjestö SRK ja sen hallintoelimet ja aiheutettu levottomuutta Pohjois-Suomen eri rauhanyhdistyksissä.
Oulussa 27.-28.4.1960 pidetyn puhujainkokouksen päätökseksi tuli periaatteessa myönteinen kannanotto pakanalähetystyöhön ja Jeesuksen lähetyskäskyä pidettiin tärkeänä, kunhan etsitään ”Jumalan sanaaan perustuvat työmahdollisuudet uskonkuuliaisuudessa seurakunnan Herralle ja seurakunnille”.
Yhteistyö Lähetysseuran kanssa torjuttiin vuosikokouksessa 29.4.1960 päätöksellä: ”Ei mitään osaa eikä arpaa Jumalan valtakunnalla tässä ole”. Kaikki yhteistyö SLS:n kanssa torjuttiin jyrkästi: ”SLS:llä ja Jumalan valtakunnalla ei ole mitään yhteistyösopimusta”. Puhujainkokouksessa torjuttiin myös mahdollisuus aivan itsenäiseen työalaan SLS:n jollain lähetyskentällä.
Torjuttaessa Lähetysseuran kanssa yhteistä toimintaa käytettiin seuraavanlaisia ilmauksia: ”…kun sata vuotta on nyt siitä mustasta helvetistä valkoiseen helvettiin niitä pakanoita viety, niin nytkö pitäisi lampaita ruveta keritsemään, että sudet saisivat temmeltää.” SLS edusti ”fariseusten ja kirjanoppineiden hapatusta” ja olisi ”hengellistä huoruutta” antautua yhteistyöhön sen kanssa”. ”Ei yhtään sekoitusta eikä yhteistyötä uskottomain kanssa.” ”Ei mihinkään liittoihin pakanain kanssa.”
Sama kriittinen suhtautuminen Lähetysseuran kautta tapahtuvaan lähetystyöhön jatkui 70-luvulla SRK:n julistuksessa. SLS:n työ edusti ”kuollutta uskoa”, jonka työ on mennyt täysin hukkaan. Pakanalähetys on ihmisen ”itse valittu työ”, jossa ei palvella Herraa Jeesusta. SLS:n ja muiden kirkon lähetysjärjestöjen tekemään työhön sovellettiin 70-luvulla Ruokasen lähteiden (julkaisut, puheet, PM:n artikkelit jne) mukaan Jeesuksen sanaa: ”Voi teitä kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te kierrätte meret ja mantereet tehdäksenne yhden käännynnäisen; ja kun joku on siksi tullut, niin te teette hänestä helvetin lapsen, kahta vertaa pahemman, kuin te itse olette.” (Matt. 23:15.
Lähde: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus, Miikka Ruokanen, 1980, ss. 31-33.
Taina Väistön kirjoitukseen liittyen neljä asiaa:
1. Ruokasen kirja oli varsin poleeminen ja nopeasti kyhätty kirkon tutkimuslaitoksen tilaustyö hoitokokouskeskustelun riehuessa kuumimmillaan, ts. kannanotto siihen.
2. VL-liikkellä ja SLS:lla ei ole ollut kaikkein läheisin suhde keskenään, mm siksi että uusheräys muodosti SLS:n Laestadiolaisen Haaraosaston.
3. VL-liikkeessä riehui 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa valtakamppailu, jossa eräänä keskeisenä osapuolena olivat papit,mm juuri mainitut L.P. Tapaninen, Hannes Leinonen ja Pekka Jokela. Papit (n. 60)erosivat sittemmin koko liikkeestä.
4. Siitä, että SRK:lla on muinoin ollut kriittinen asenne SLS:aa kohtaan, ei seuraa, että SRK olisi itse lähetystyötä vastaan.
Olen saanut vl-piireissä talostellessani sellaisen käsityksen lähetystyöstä, että kaikki muu, kuin vl-liikkeen toimesta järjestetty lähetystyö, on omavanhurskautta, sen avulla yritetään päästä taivaaseen.
>>>Ehkä se on häveliäisyys joka estää sitä tekemästä Suomessa. Suomalaiset ovat sen verran valistunutta ja sivistynyttä väkeä, että vaaditaan hyviä perusteluja vakuuttamaan ihmiset ”vain me” -opin erinomaisuudesta.<<< Tynkkynen
Olisiko kirjoittaja unohtanut itse pääasian? Eihän idea ole lähetystyössä sinänsä, vaan siinä mitä uskova pystyy vastaamaan hätääntyneen ja ahdistuneen ihmisen kysymykseen elämästä ja kuolemasta.
Uskon, että siihen asianomaisila on selvä vastaus: Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut.
Tällaista työtä voi tehdä jokainen todellinen uskova, jolla on kokemuksia ns. armonjärjestyksestä yli sen, mitä tavallinen nimikristitty tietää. Tällaista lähetystyötä tehdään naapurissa, työpaikalla, oppilaitoksissa – kaikkialla, missä tällainen vuorovaikutus syntyy.
En usko, että armoa etsivälle hätääntyneelle ihmiselle ensiksi lyödään eteen seurakuntaoppi tai Vuokon mainitsema ripsiväri. Eikö siinä kerrota, että asianomainen saa uskoa syntinsä anteeksi, olla vapaa ja iloinen Jumalan lapsi. Siinä sitten tullaan enemmän tai vähemmän osalliseksi yhteisöstä. Pääasia kuitenkin minun mielestäni on sydämessä tunnettava rauha. Jos se nyt tulee tuhansien ja taas tuhansien osaksi, eikö sillä ole tiedän mielestänne, arvon kriitikot, minkäänlaista arvoa? Jos ei ole, johtuuko se siitä, ettei ole tarvinnut tällaista rauhaa milloinkaan etsiä?
Kari-Matti Laaksoselle: Vl-liikkeessä vajaat viisikymmentä vuotta talostelleena voin todeta, että SRK:lla on edelleenkin kielteinen asenne lähetystyöhön kirkon lähetysjärjestöjen kautta toteutettuna, koska muissa liikkeissä ja kirkon sisällä ei uskota olevan vanhurskauttavaa uskoa, ja näin toteutettava lähetystyö olisi väärän opin levittäjien kanssa mahdotonta.
Sen sijaan lähetystyöksi kutsutaan seurojen ja muiden tilaisuuksien järjestämistä ulkomailla asuvien vanhoillislestadiolaisten luona. He kutsuvat SRK:n lähetysmiehiä seuranpitoon. Tämä on ns. Jumalan avaamaa lähetysmahdollisuutta. Nimikkolähettejä SRK:lla tai yksittäisillä rauhanyhdistyksillä ei ole, eli perinteisessä mielessä SRK ei tee lähetystyötä, vaan järjestää seuroja pyyntöjen mukaan.
Afrikassa ja Etelä-Amerikassa (esim. Kenia ja Togo sekä Ecuador) mahdollisuudet ovat ”avautuneet” vanhoillislestadiolaisuuteen parannuksen tehneiden kyseisten maiden asukkaiden vuoksi.
Perinteisesti koti-Suomessa seurakuntien lähetysiltoihin ja toimintaan osallistumista ei ole katsottu vanhoillislestadiolaisuudessa hyvällä silmällä, koska se olisi väärävanhurskaan toiminnan tukemista.
jorma ojala:
Lähetystyön idea on lähetystyössä. Jormalle wikipediasta:
Näin suhtautuu ev.lut kirkon ytimeksi itseään nimittävä ja kirkon suojassa toimiva herätysliike kirkon lähetystyöhön:
(Ruokanen)
Jorma ja Kari-Matti, en ymmärrä miksi te ette voi uskoa sitä mitä täällä on sanottu ja mitä Taina Väistö kirjoittaa ja mitä Ruokanen on tutkimuksessaan selvittänyt SRK:n ”lähetystyöstä”? Ihmettelen suuresti.
Se ei todellakaan ole lähetystyötä mitä SRK harjoittaa. Ei se ole evankelioimistakaan, koska tätä SRK:n alaisuudessa ja nimissä tapahtuvaa ”lähetystyötä” harjoitetaan etupäässä vain omien keskuudessa.
Vähän omakohtaista muistelua. Kerran yläasteikäisenä teininä 70-luvulla kysyin ihmetellen isäni äidiltä, miksi uskovaiset eivät tee lähetystyötä. Hän vastasi minulle seuraavilla sanoilla, jotka jäivät lähtemättömästi mieleeni: Lähetystyön tekijät tekevät pakanoista kaksi kertaa suurempia helvetin lapsia ja siksi uskovaiset eivät halua olla mukana sellaisessa. Se tuntui hyvin pelottavalta ilmaukselta.
En ole missään vaiheessa elämääni tuon kyselyni jälkeen törmännyt kirkon lähetystyöhön positiivisesti suhtautuvaan vanhoillislestadiolaiseen uskovaiseen, en rivijäseneen enkä varsinkaan puhujaan.
Hyvin persoonallisia ajatuksia on esitetty.
Ovatko edes uskossa, kun eivät evankelioi? Minusta tuntuu, että ne evankelioivat.
Eräs VL kertoi minulle elämästään kuinka hän rippikoulussa oli tullut uskoon, ja VL pappi oli häntä johdattanut Kristuksen luo. Eikö se ole evankeliointia?
Muistan monet kerrat kuunnelleeni autoradiosta suviseurojen lähetyksiä. Eivätkö radioseurat ole evankeliointia, mutta Herättäjäjuhlat kuitenkin sitä sitten ovat? Olen luullut, että suviseurat ovat kaikille avoimet, eikä mikään oman väen suljettu tilaisuus. Olenko väärässä? Jos kuulijakunta on pääosin omaa väkeä, onko se ollut järjestäjien pyrkimys?
Kari-Matti:
Kyllä minä sen olen huomannut että sinulla ei ole omakohtaista kokemusta siitä mitä SRK -lestadiolaisuus on ollut ns. pappishajaannuksen jälkeen viimeiset about 60 vuotta. Mutta ei se mitään, ymmärrän sinua.