Vihinkö vai en – kas siinäpä pulma

Seurakunnassamme on pakistanilainen kristitty perhe, joka asuu seurakunnan asunnossa, tekee työtä ja maksaa kiltisti veronsa sekä haluaa oleskeluluvan Suomessa, koska Pakistanissa Taleban on heidän uhkanaan. Sitä migri ei tietenkään usko, koska Pakistanissahan on miljoonia muitakin kristittyjä, jotka voivat siellä asua. Mikseivät siis myös he? No, juuri siksi, että niitä miljoonia muita kristittyjä ei ole (vielä) uhattu henkilökohtaisesti hengen ja terveyden menetyksellä.

Mutta tämänhän me jo tiedämme. Perhe hakee nyt työperäistä oleskelulupaa Suomesta. Sekin on mahdollista, jos ”perheenkokoajan” (laillinen termi) nettotulot ovat vähintään 2600 e/kk. Sitä kohti ollaan menossa, kun molemmat vanhemmat käyvät töissä ja saavat lapsilisää.

Mutta tiesimmekö sitä, että tämän perheen isä ja äiti ovat solmineet avioliiton Pakistanissa jo yli kymmenen vuotta sitten, heillä on kolme lasta, mutta Suomen viranomaiset eivät usko, että he ovat naimisissa. Siksi heidät pitäisi vihkiä uudelleen avioliittoon Suomessa.

Perheessä oli yhteinen sukunimi ja kaksi lasta, kun he tulivat Suomeen muutama vuosi sitten. Toukokuussa heille syntyi kolmas lapsi Espoossa. Lasta ei ole kuitenkaan voitu rekisteröidä isän nimelle, koska Pakistanissa solmitun avioliiton dokumentteihin ei luoteta. Vaikka heillä on hallussaan suurlähetystön leimat ja oikeaksi todistetut paperit ja kaikki.

Miksi ei luoteta? Englanninkielisessä vastauksessaan maistraatti sanoo syyksi sen, että Norjassa sijaitseva Pakistanin suurlähetystö ei ole voinut vuoden 2017 jälkeen saada Pakistanista luotettavaksi osoitettuja dokumentteja. Huijareita on liikkeellä ja Pakistanissa viranomaisia on helppo lahjoa. Mikseivät siis tämänkin perheen dokumentit olisi joko väärennöksiä tai korruptiolla hankittuja?

Mikä ratkaisuksi, kun Pakistanin suurlähetystö on nostanut kädet pystyyn? Onneksi Suomessa olemme demokratiassa ja tämä on oikeusvaltio. Ratkaisu on tämä: pakistanilainen isä menköön täällä dna-testiin ja todistakoon isyytensä, sen jälkeen jo kertaalleen Pakistanissa avioliiton solmineet kolmen lapsen isä ja äiti solmikoot Suomessa uudelleen avioliiton täkäläisten lakien mukaisesti. Ja voilá, Suomessa syntynyt lapsi saa saman statuksen kuin perheen kaksi muuta lasta tänne tultuaan: heillä on laillisesti sama isä, yhteinen sukunimi ja heidän vanhempansa ovat laillisesti avioliitossa.

Maistraatin tekemän avioesteiden tutkinnan mukaan avioliiton solmimiselle Suomessa ei ole estettä (kuten esim. jo kertaalleen solmittu avioliitto jossain muualla). Jotta siis perheen kolmannelle lapselle voidaan saada sama isä ja sukunimi kuin perheen kahdelle vanhemmalle lapselle, isyystesti on tehtävä ja uusi avioliitto Suomessa solmittava.

Kuulostaako erikoiselta? Niin minustakin. Mutta ei se mitään. Minähän voisin heidät helposti vihkiä avioliittoon. Paitsi etten kirkkojärjestyksen mukaan voisi, koska nämä kristityt eivät ole luterilaisia, vaan kuuluvat helluntaiseurakuntaan. He osaavat kyllä Isä meitäät ja uskontunnustukset ym., mutta rippikoulua he eivät ole käynet eivätkä ole kirkkomme jäseniä, vaikka ovat kyllä aktiivisia kristittyjä, minkä vuoksi Taleban heitä Pakistanista uhkailikin.

Jos vihkisin heidät avioliittoon, tekisin luonnollisesti kirkkojärjestyksen mukaan muodollisen virkavirheen, mutta vihkitoimitus olisi silti Suomen lakien mukainen ja pätevä, koska minulla on valtuutus toimia Suomessa vihkiviranomaisena eikä avioparilla ole tutkinnassa todettu avioliittoon vihkimiselle estettä.

Mitä minun pitäisi tehdä? Vihkiminen olisi virkavirhe, josta esimieheni piispa (jota Espoossa ei tällä hetkellä edes ole!) tai ainakin Espoon tuomiokapituli antaisi minulle nuhteita kirkkojärjestyksen muodollisesta rikkomisesta (vaikka juridisesti en ole toiminut väärin). Vai pitäisikö suosiolla jättää homma maistraatin hoidettavaksi, koska minulla ei ole vihkimiseen kirkon antamaa valtuutusta?

Omatuntoni sanoo, että ”vihi, koska se olisi eettisesti oikea tapa toimia Suomen viranomaisten epäoikeudenmukaisen (vaikkakin laillisen) ja perhettä nöyryyttävän toiminnan vuoksi”. Liittyisin siis anarkistipappien joukkoon, jotka vihkivät, vaikkei heillä ole siihen kirkon valtuutusta.

Järkeni sanoo, että ”älä vihi, koska sinulla ei ole siihen valtuutusta ja aiheutat epäjärjestystä kirkossa ja hämmennystä muissa viranomaisissa ja todennäköisesti vihkiparissakin”. Pysyisin siis kiltisti ruodussa, koska näin on sovittu, vaikka ottaisikin päähän tällainen ihmisten nöyryyttäminen.

Vihinkö vai en – kas siinäpä pulma.

 

  1. ”Erot noisivat pintaan Toivakan luterilaisen seurakunnan toimintaan aktiivisesti osallistuneen samaa sukupuolta olevan parin kerrottua julkisesti suhteestaan”. Kun kirkkoherra Partanen onnitteli paria ja asettui tukemaan heitä, yhteistyö paikallisen Helluntaiseurakunnan kanssa katkesi.

    Yhteistyö helluntaiseurakunnan kanssa olisi kaiketi edellyttänyt sitä, että ev.lut.seurakunta ei hyväksyisi samaa sukupuolta olevia pareja ja sateenkaariperheitä mukaan toimintaansa.

    Paljon lämpimia terveisiä kirkkoherra Panu Partaselle ja Toivakan seurakuntaan! On suoraselkäistä toivottaa vähemmistöt mukaan seurakunnan toimintaan, vaikka yhteistyötahot tästä loukkaantuisivatkin!

    Toivottavasti joskus tulevaisuudessa samaa sukupuolta olevat parit ja sateenkaariperheet voisivat olla tervetulleita myös helluntaiseurakuntien toimintaan! Nyt se ei selvästikään ole mahdollista. Onnellista on se, että näitä ihmisiä ei kokonaan suljeta pois seurakuntayhteydestä vaan he voivat löytää hengellisen kodin ev.lut.kirkosta.

    • Kiitos terveisistä!

      Helluntaiseurakunta on kyllä sanonut, että he toivottavat kaikki tervetulleeksi seurakuntansa toimintaan. Homoseksuaalista ”elämäntapaa” he eivät voi kuitenkaan hyväksyä, siitä pitää tehdä parannusta. Käytännön tasolla tämä johtaa siihen, ettei homoseksuaali voi toimia helluntaiseurakunnassa ainakaan vastuutehtävissä ellei tee parannusta synnistään. Tämä mielestäni osoittaa sen, ettei logiikka ”hyväksymme ihmisen mutta emme hyväksy elämäntapaa” toimi todellisuudessa lainkaan. Homous kun ei ole elämäntapa. Homo on. Minun logiikallani tämä johtaa siihen, ettei ihmistä todellisuudessa hyväksytä vaikka toisin väitetään. Ainakin määrittely tulee homoseksuaalilähimmisen ulkopuolelta: toiset määrittelevät sen millä tasolla toinen hyväksytään. Voiko joku kokea itsensä hyväksytyksi, jos se on valmiiksi tiukasti määritelty?

      Koska Toivakan seurakunnan kirkkoherra hyväksyy homoseksuaalisuuden siten, ettei siitä tarvitse ”tehdä parannusta”, tämä on ollut heille liikaa. Sellaisella ei ole Jumalan siunausta. Ja jos jollain asialla ei ole Jumalan siunausta, tähän toimintaan ei voi osallistua eikä sitä voi hyväksyä. Tästä syystä yhteistyö Toivakan seurakuntaan on katkaistava. – Jokseenkin näin tulkitsen helluntaiseurakunnan logiikan asiassa.

    • Hei Panu,

      Entisenä helluntalaisena tämä problematiikka (”hyväksymme ihmisen mutta emme elämäntapaa”) on minulle tuttu. Käytännössä tämä periaate tarkoittaa sitä, että homoseksuaaliset ihmiset voivat olla Helluntaiseurakuntien toiminnassa mukana ainoastaan jos he elävät selibaatissa tai pyrkivät ”eheytymään” heteroiksi ja solmivat avioliiton toista sukupuolta olevan kanssa.

      Ev.lut.kirkon linja on toinen. Mm. vuonna 2010 (TV:n Homoilta-kohun jälkeen) kirkko viestitti voimakkaasti julkisuuteen sitä, että samaa sukupuolta olevan puolison kanssa parisuhteessa elävät toivotetaan tervetulleiksi kirkon toimintaan eikä heiltä edellytetä sitä, että he eroavat puolisostaan tai hylkäävät (sateenkaari)perheensä, jossa usein elää myös lapsia (esimerkiksi omia tai puolison biologisia lapsia). Kirkolliskokous on käsitellyt ns. virkakieltoesityksen, jossa esitettiin, että homoliitossa elävä ei voisi toimia kirkon työssä, esim. pappina. Kirkolliskokous jätti tämän esityksen raukeamaan. Parisuhde samaa sukupuolta olevan kanssa ei ole este toimia kirkon työssä. Kirkossamme työskentelee monia pappeja, jotka ovat rekisteröidyssä parisuhteessa. Kirkkomme myös teki päätöksen ”rukoushetkestä parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja heidän kanssaan”.

  2. Panu Partanen: ”Tämä mielestäni osoittaa sen, ettei logiikka “hyväksymme ihmisen mutta emme hyväksy elämäntapaa” toimi todellisuudessa lainkaan.”

    Mielestäni kyllä se taitaa ainakin osittain toimia ainakin, miten minä ymmärrän luterilaisen uskon. Ymmärrän sen siten, että me kaikki ihmiset olemme lähtökohtaisesti umpisyntisiä ihan jokainen ilman Jeesusta Kristusta. Kaste siirtää meidät pimeydestä valkeuteen. Me olemme saaneet sen usein jo sylivauvana.

    Kyse ja ristiriita on oikeastaan viimekädessä mielestäni siis ainoastaan siitä, miten kirkon papit opettavat. Kun luemme luterilaisia tunnustuskirjoja, opetetaan siellä kyllä mielestäni myös lain 3. käytöstä, vaikkei laki saata meitä Jumalalle kelpaaviksi, vaan yksin Kristus ja Hänen ristinsovitustyönsä.

    Kirkkomme vanhempi katekismus myös opettaa, että raamattu on uskomme ja elämämme ylin ohje. Kun sitten näitä opillisia dokumentteja vasten arvioimme, kuinka kirkossa kuuluisi papiston julkisesti ko. eettisestä asiasta opettaa, ei se mielestäni välttämättä ole Kirkkomme virallisten dokumettien valossa kovinkaan kaukana noiden Toivakan helluntailaisten eetisestä näkemyksestä, vaikka kasteesta meillä ei ole lähelläkään yhteistä kantaa. Samaa sukupuolta olevien parisuhteista ja rukous ohjeesta myös ilmenee, että homoseksuaalista parisuhdetta ei ole mahdollista nostaa avioliiton rinnalle taikka rinnastaa sitä ylipäätään miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Jos se johonkin rinnastuu, niin se rinnastuu korkeintaa avoliittoon, eikä kirkolla ole mielestäni mitään syytä edistää miesten ja naisten välisiä avoliittoja, eikä mitään edellytyksiä sen enempää laajentaa kristillistä avioliittoa koskemaan samaa sukupuolta olevia parisuhteita.

    Ei ole edes kauan, kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vaalikelpoisuuden ehtona oli kristillisestä elämästään tunnettu. Siten siis on kaksi eri asiaa olla tervetullut messuun, evankeliumin ääreen ja toisaalta olla vaalikelpoinen tai virkakelpoinen.

    • TERO: Teknisesti hallitua asiaa, ja omat hyvät pointit, kiitos siitä. Mutta jotenkin kirjoituksesi on kaukana todellisuudesta ja ihmisten kohtaamisesta. Ei noilla eväillä kohdata pastoraalisesti ketään, kylmä olo tuli. Yksilötasolla on suuri merkitys homokeskustelussa, kohtaamisessa ja kuuntelemisessa, ei tässä mistään uskontunnuksen nyansseista kabinetissa väännetä. Niistä voidaan laukoa teologisia totuuksia, tässä kohden olisin aika lailla varovaisempi.

      Oleelliset kysymykset:

      *Onko homoseksuaalisuus elämäntapa? -Minusta ei. Sitä ei suoriteta, vaan homo on.
      *Onko se väärä ”elämäntapa”, synti joka pitää sellaiseksi saarnata ja josta pitää tehdä parannusta?
      *Tarkoittaako raamatullisuus sitä, että edustetaan 1900-luvun amerikkalaista biblismia, jossa joka ikinen raamatunsana on erehtymätöntä Jumalan sanaa ajasta aikaan. – Minulle se ei ole tätä. Raamattu voi olla elämän ylin ohje siitä huolimatta, että sen aikasidonnaiset käsitykset haastetaan. Raamatullisuus ei tarkoita sen kirjainten noudattamista ilman vuoropuhelua ja kyseenalaistusta. Sokean ja kirjaimellisen noudattamisen esimerkit näemme jo ääriliikkeissä ihan tarpeeksi hyvin. Olennaista on se, että Raamatusta haetaan suuntaan ja Kristuksen tuntemista. Ei se ole apteekkarin lääkehakemisto, josta vastaukset löytyvät hakusanalla joka ikiseen tämän ajan moraalis-eettiseen ongelmaan. Suorastaan älyllistä ja hengellistä laiskuutta olla kipuilematta vaikeiden kysymysten äärellä!
      *Ovatko eettis-moraaliset kysymykset muuttumattomia? Ei kauaa kun lapsen piiskaamista vielä perusteltiin Raamatulla, nyt se on rikos. Eettis-moraaliset käsitykset muuttuvat, se on jo näkynyt selvästi homokysymyksessäkin.
      *Tiedämme homoseksuaalisuudesta huomattavasti enemmän kuin 2000 vuotta sitten. Onko näin, että kristityn tulee laittaa aivot narikkaan ja olla piittaamatta siitä mitä olemme oppineet ja vain sokeasti toistaa mantraa ”mutta kun Raamattu sanoo näin!” -Jotkut laittoivat ihmisiä roviolle sen takia, kun Raamatun mukaan ei ole mahdollista, että maa kiertää aurinkoa. Samoilla eväillä rikotaan tänä päivänä ilmiselviä ihmisoikeuksia. Pelottava kapistus Jumalan sana, jos sillä yksin ratsastetaan. Maailmassa on muitakin, jotka sen vallan haluavat itselleen omia.
      *Rinnastetaanko homoseksuaalisuus sellaiseksi, josta tulisi eheytyä, parantua tai olla sitä toteuttamatta? Kirjoituksestasi saa sen kuvan, että näin tulee tehdä. Ainakaan homoseksuaaleilla ei nähtävästi ole mahdollisuutta tavoitella onnea missään ”siunatussa” muodossa, vaan tyytyä osaansa tai parantua. Vai?

      Ja on se vaalikelpoisuus pykäläkin vielä voimassaan: ”Vaalikelpoinen seurakunnan ja seurakuntayhtymän luottamustoimeen on KRISTILLISESTÄ VAKAUMUKSESTA tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ei ole vajaavaltainen. Vaalikelpoisuusiän on täytyttävä vaalipäivänä.”

    • Panu,

      Olen samaa mieltä. Pastoraalisessa kohtaamisessa tilanne on eri, kuin julkisessa opetustilanteessa tai saarnastuolissa. Pastoraalisessa kohtaamisessa jokatapauksessa pitää mennä pelkkä Kristuksen evankeliumi edellä.

      Kirkon saarnastuolissa sen sijaan pitäisi osata taikka uskaltaa saarnata sekä lakia, että evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, sillä muutoin me kristityt yritämme rakentaa omat tikapuumme ja yrittää kiivetä taivaaseen omin voimin ilman Jeesusta Kristusta. Saarna sitäpaitsi kohdistetaan lähtökohtaisesti Kristuksen seurakunnalle, joka elää Kristuksen ristinsovitustyöstä ja sillä on siten siis selvästi sekä Jumalan tahdon julistamisen funktio (LAKI), että Kristuksen ristinsovitustyön osallisuudesta muistuttaminen ja armosta eläminen, iloitseminen ja kiitollisuus Kristuksen ristinsovitustyöstä, Jeesuksessa Kristuksessa (EVANKELIUMI).

      Raamattu on seurakunnan uskon ja elämän korkein ohje. Uskon tuon kuten se luterilaisissa tunnustuskirjoissa ja kirkon katekismuksissa (1948) ja (1999) opetetaan. Tuosta 1948 katekismuksesta arvostan ja kunnioitan myös erittäin korkealle arvostamaani edesmennyttä arkkipiispa Martti Simojokea ja hänen katekismuksen selitysteostaan Kristinopin pääkappaleet. En siis voi jakaa tuota amerikkalaista biblismi ajatusta, kun en sitä ainakaan itse katso edustavani, vaan ihan valtavirta luterilaista kansankirkollisuutta.

      Itse homoseksuaalinen taipumus ei tietenkään ole mikään elämäntapa, mutta homoseksuaalisessa parisuhteessa eläminen on sekulaarikysymys ja sekulaarissa mielessä tahdon asia ja sen kyllä voi katsoa olevan myös elämäntapakin jossakin mielessä, Katson jokatapauksessa luomisteologisesti, että se ei ole oikein sellainen seksuaalisuhde, jollaista Jumala olisi luomisessaan olisi myös anatomisesti tukenut taikka suunnitellut ihmiset seksuaalikäyttäytymään siten. Kysyisin siis, kuinka kirkko voi mielestäsi tukea sellaista käyttäytymismallia, joka johtanee ainakin miesten välisesti taipumuksen mukaisesti siten elettäessä pidempiaikaisesti erilaisiin ongelmiin, joita ihmisruumiin anatomian väärinkäytöstä seuraa. En pidä siis mitenkään ongelmattomina samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteita. Se, että ihmiset voivat silti toimia vastoin Jumalan tahtoa, ja varmasti niin tekevätkin, se on lähtökohtaisesti lankeemuksen jälkeinen meidän jokaisen ihmisen toinen luonto ns. vanhan luonnon mukaan toimimista.

      En yhtään ihmettele sitä, sillä niin luterilauduussa realistisesti on aina opetettu, mutta silti vanhan luonnon mukaan ojentautumista ei ainakaan minun ymmärrykseni mukaan sen enempää uudempi, kuin vanhempikaan katekismus tue, molemmat muistuttavat kuinka kastetulle kuuluu jokapäiväinen parannuksen teko, ”vanhan ihmisen hukuttaminen kasteen hautaan jokapäiväisessä parannuksenteossa kasteeseen palaamisessa.”

      En oikeastaan ole mikään eheytymisen kannattaja, tai jokin menestysteologi vaan sellainen tavallinen luterilainen ristinteologi. Ainakin Suomessa luterilainen kristillisyys on leimallisesti ollut tuota koetuksen teologiaa, kun vertaamme vaikkapa Saarijärven Paavoa vaikkapa amerikkalaisiin kristittyihin. Enemmän olemme olleet sen kannalla, kun sanotaan, että Herra koettelee, mutta ei hylkää.

      Ajattelisin siten siis niin, että se ei ole ongelma, että homoseksuaalisen taipumuksen omaava ihminen lankeaa toimimaan vanhan luontonsa mukaisesti, kunhan hän palaa takaisin Kristuksen tykö, kasteen armoon. En varsinaisesti voi nähdä muuta Jumalan mielenmukaista seksuaalisuuden toteuttamismuotoa, kuin miehen ja naisen välisen elämän kestävän avioliiton ideaalin, mutta toki ymmärrän, että aina elämä ei mene kuin Strömsössä. Pastoraalisesti kirkon viranhaltijoilla lienee mahdollisuus henkilökohtaisen tason ohjaamiseen, rukoilemiseen ja yhdessä kipuiluun jokaisen meidän seurakuntalaisten kanssa, on meidän syymme, aiheemme taikka kipuilumme sitten mitä tahansa.

      Joillakin se voi olla homoseksuaalinen taipumus, johon siltikkään ei ole oikein mahdollisuutta luvata muutosta, ainakaan minulla ei ole siihen lupaa taikka mandaattia luvata yhtään mitään muuta, kuin jokaiselle armoa kaipaavalle se, mihin kuka tahansa Kristukseen kastetulla on oikeus rukoilemiseen ja tarvittaessa, jos virkapappia ei ole saatavilla, synninpäästöön kristillisen kasteen, Kristuksen ristinsovitustyön perusteella ja yleisen pappeuden antamalla mandaatilla, mutta kuten sanoin, lähtökohtaisesti kirkossa nuo synninpäästön ja evankeliumin välineiden hoito (sakramentit) on erityisen viran vastuulla / tehtäviä, on sitten kyse mies tai naispuolisista viranhaltijoista, virkapapistosta. Omavaltaisuudet eivät kuulu kristilliseen seurakuntaan. Kristuksen evankelimin Jumala on valmistanut meille jokaiselle kertakaikkisesti ja lopullisesti Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, sen kertoo meille Joh. 3:16. Se lupaus koskee yhtälaisesti myös homoseksuaalisia ihmisiä yhtälailla, kuin meitä heteroitakin.

      Olen samaa mieltä, että kristillisellä seurakunnalla, jos millä on kipuilua monessa asiassa. Lapsen piiskaamisesta ajattelen, että sitä EI TULE TEHDÄ, kuten ei muutakaan väkivaltaa saa hyväksyä lasta kohtaan. Lapsi tarvitsee omien vanhempiensa syliä ja toki opettamista, mikä on oikein ja väärin. Joku pappi opetti kerran tuon vitsa asian vertauskuvallisesti tarkoittamaan kaitsemista, opettamista ja ohjaamista.

      Olen Jukka Kivimäen kannalla: (lainaus) ”Toisen ihmisen hyväksyminen ei lähde siitä että vaati toisen ihmisen ensin ymmärtämään asiat kuten itse ne ymmärtää. Hyväksyminen on jotan muuta kun samaa mieltä olemista. Niin ikään se on muuta kun sietämistä. Hyväksyminen on arvonantoa yhteensovittamattomuudesta huolimatta.

      Lahjavanhurkaudellaan Jumala hyväksyy meidät kaikkine synteinemme päivineen.”

  3. Kysymys ”aidosti hyväksytyksi tulemisesta” on ongelmallista tilanteessa jossa osapuolten eettinen koodisto on erilainen. Toinen osapuoli voi aidosti kokea hyväksyvänsä toisen ”ominen puutteineen” ja toinen osapuoli puolestaan kokea ettei tule hyväksytyksi.

    Kyse on oikeastaan myös siitä, hyväksymmekö sen että meillä on keskenämme erilainen moraalikäsitys? Voiko toista ihmistä hyväksyä aidosti ellei samalla hyväksy että tämä toinen mittaa minua erillaisella moraalikoodilla kuin millä itse tahtoisin itsemäni mitattavan? Tämä siis ilman että tarvitsisi elää tämän toisen moraalikoodin mukaisesti vaan omansa.

    Toisen ihmisen hyväksyminen ei lähde siitä että vaati toisen ihmisen ensin ymmärtämään asiat kuten itse ne ymmärtää. Hyväksyminen on jotan muuta kun samaa mieltä olemista. Niin ikään se on muuta kun sietämistä. Hyväksyminen on arvonantoa yhteensovittamattomuudesta huolimatta.

    Lahjavanhurkaudellaan Jumala hyväksyy meidät kaikkine synteinemme päivineen.

  4. Toivakassa on toimittu kirkkojärjestyksen, tasa-arvolain ja työsyrjinnän kieltävän työlainsäädännön mukaisesti. Lainsäädännön tasolla tässä on toimittu ainoalla mahdollisella tavalla.

    Helluntaiseurakunnassa – joka ei ole julkisyhteisö – on toimittu oman, sisäisesti sovitun moraalikoodiston mukaisesti. Sen pohjana on perinteinen raamatuntulkinta, johon kirkkokin on vuosisatoja nojannut.

    Kun kirkon raamatuntulkinta on tässä asiassa avautunut, helluntaiseurakunta ei ole voinut seurata perässä. Tällä konservatiivisella asenteellaan se on luonnollisesti asemoinut itsensä niiden ”turvapaikaksi”, joille tällainen muutos esim. luterilaisessa kirkossamme on ollut liian nopea. Hämmennyshän on fakta.

    Lienee selvää, että nykyisessä (kirkko)poliittisessa tilanteessa, jossa tämä kysymys jakaa muutenkin koko kansakunnan kahtia, yhteisymmärryksen saavuttaminen on vaikeaa. Tiet eroavat muuallakin kuin Toivakassa.

    Mielenkiintoista on se, että yhteistyö on tähän asti ollut mahdollista perustavaa laatua olevista opillisista erimielisyyksistä huolimatta (mm. sakramentti- ja kirkko-oppi). Vasta kysymys homoparien oikeutuksesta toimia seurakunnan viroissa ja vastuissa on särkenyt tämän yhteistyön.

    Itse ymmärrän tämän nimenomaan asiana, joka on ihmissukupolven aikana tapahtuneena muutoksena ollut niin nopea, etteivät kaikki ole kestäneet muutoksen vauhdissa. Emme ole myöskään osanneet tässä asiassa rakkaudellisesti kutsua mukaan niitä, joille asia on ollut erityisen hämmentävä. Muutoksen tuulissa on kuulunut espoolaista satamakulttuuria sävyttänyttä ”lällätystä”.

    Ekumeenista ja yhteiskristillistä dialogia on sen sijaan harjoitettu jo vuosikymmeniä, mikä on merkinnyt edistysaskelia yhteistyössä. Mutta siihen on tarvittu sukupolven vaihdos, jopa useampi.

    Kärsivällisyys on aina ollut kristillinen hyve. Niin tässäkin. Jos erimielisyyksiä ei lietsota eikä demagogiaa harjoiteta, vaan ollaan toisia kohtaan pitkämielisiä ja suostutaan dialogiin – ehkä aika pienin askelin tässä asiassa – muutos on mahdollinen ja yhteistyökin voi tulevaisuudessa taas sujua. Vaikka oltaisiinkin vielä eri mielisiä, kuitenkin toinen toistaan arvostaen ja kuunnellen. Mutta haavojen pitää päästä ensin paranemaan, puolin ja toisin.

    Pitkämielisyyttä ja kristillistä rakkautta siis Toivakkaan, myös sinne helluntaiseurakunnan puolelle. Olkoon luterilaisten rohkea esimerkki osoitus siitä, että Jumalan valtakunnan avaaminen on aina tuonut enemmän siunausta kuin sen sulkeminen (Apt 8:26-39).

  5. Terveisiä Brasilian São Paulosta. Kaupunki on toki isompi kuin Toivakka, mutta on hyvä huomata tämä: siellä on kolme helluntailaista (!) gay-kirkkoa, ja esim. kuuluisan Cidade de Refúgion (”turvakaupunki”) pastorit ovat naisia:
    http://jesuscidadederefugio.com.br/sitenovo/a-igreja/pastoras/
    Tässä vähän miettimistä niille, jotka ajattelevat helluntailaisen Raamatun kieltävän yksiselitteisesti sekä naispapit että homoseksuaalisuuden. Luonnollisesti perus”hellarit” tuollakin sanovat, että kaikki saavat tulla, mutta elämäntapaa sitten tarkkaillaan… vähän niin kuin katolilaisetkaan eivät päästä ehtoolliselle eronneita ja muita syntisiä. Ellei kirkko julista entistä avioliittoa pätemättömäksi, mistä ei tietenkään ole takeita… Kaiken kaikkiaan siunausta Toivakkaan!

    • Eikö nykyään Helluntaikirkonkin pastori voisi vihkiä heidät. Se tuntuisi tässä tapauksessa luontevimmalta ratkaisulta. Onko estettäÄ

    • Helluntaikirkon pastori voi vihkiä, jos hänellä on Suomessa vihkilupa. Se on henkilökohtainen eikä tule seurakunnallisen viran myötä.

  6. Sanoitit varmaan aika osuvasti näiden ”kapinapappien” ajatukset: sydän sanoo yhtä ja säännöt toista.

    Samaa sukupuolta olevilla pareilla tuo kuvaamasi problematiikka on vielä suurempi, koska avioliiton tai minkäänlaisen parisuhteen tunnustaminen ei ole itsestäänselvää maan rajat ylitettäessä. Toki se länsimaissa on nykyään huomattavasti helpompaa, mukaanlukien Suomi.

    • Homojen vihkimisestä on kysymys eriluokan asioista. Kirkkomme eivät vihi homoseksuaalisesta suhteessa eläviä koska se tunnustaa tosiasiallisesti vain miehen ja naisen avioliiton.

    • Näinhän se menee, että maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta silloin kun jotkut halutaan vihkiä ja ”aivan eri asia” silloin kuin joillekuille ei vihkimistä haluta suoda.

    • ”Näinhän se menee, että maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta silloin kun jotkut halutaan vihkiä ja ”aivan eri asia” silloin kuin joillekuille ei vihkimistä haluta suoda.”
      ——–

      -Se miksi kirkon avioliittonäkemys ja vihkikäytäntö tunnustaa vain miehen ja naisen välisen avioliiton on läpikäyty niin moneen kertaan, että on oikeasti uskomatonta, ettei edes haluta ymmärtää sitä.

      Ei ole pakko olla samaa mieltä. Voi ajatella, että avioliitto on vain ”kahden ihmisen välinen sopimus, jolle halutaan Jumalan siunaus”. Mutta se, että perinteisellä kannalla olevat nähdään tarkoituksen pahoina syrjijinä, alkaa olla jo niin kulunut klisee, ettei sen kai pitäisi enää edes ärsyttää…

      Tuo että heitellään ”epäoikeudenmukaisuus” , ”syrjintä”-syytöksiä, ja ”yhdenvertaisuus” -vaatimuksia sormet korvissa, ei ole keskustelua eikä johda yhtään mihinkään.

      Vähintään voisi yrittää päästä perille siitä mitä toisen puolen päässä liikkuu asian tiimoilta. Itse uskon ymmärtäväni sen, että asia, vihkiminen, nähdään ensisijaisesti sellaisena mitä pariskunnan pitäisi saada. Ei Jumalan säätämyksenä, luomisjärjestyksenä tai mitään teologista merkitystä sisältävänä.

      Mutta olen eri mieltä, ja näen sen toisin. Kuten moni muukin. Minusta asiassa ei ole kyse siitä mitä pariskunnalle ”suodaan” ja mitä ei, vaan Jumalan säätämyksestä ja avioliiton sisällöstä.

      Ja ei, en aio ruveta vääntämään tästä enempää. On vain melko absurdia, että ateistit ovat neuvomassa kirkkoa tässä asiassa. Uskovien kesken saadaan kyllä tästä riitelyä aikaan ilman ulkopuolisten avustustakin.

      Mutta. Avioliittoteologia. Se miksi avioliitto on miehen ja naisen välinen, niiden mielestä joiden mielestä se on miehen ja naisen välinen. Yritä. Ihan oikeasti.

      http://raapustus.net/?id=108

    • Sari,

      Rauhoitu nyt ja jätä nuo esseet väliin. Minä vain siteerasin Sami Paajasen muutamaa lausetta.

    • Hämäläinen, olen pahoillani mutta se oli kyllä Jouni Turtiainen, joka kirjoituksessaan pohdiskelee liittymistä anarkistipappien joukkoon.

      Elämä on täynnä näitä ”teenkö niin kuin oikeaksi koen vai niin kuin säännöt määräävät” -kysymyksiä. Oikeamielisen tie ei ole helppo kun pitäisi osata kuunnella sydäntä, milloin on oikea aika poiketa tieltä. Sokea sääntöjen seuraaminen on ymmärrettävästi helpompi tie.

    • Nimimerki Vihervaara. ”Hämäläinen, olen pahoillani mutta se oli kyllä Jouni Turtiainen, joka kirjoituksessaan pohdiskelee liittymistä anarkistipappien joukkoon”.

      Tämä kysymys on ennenkaikea käytännöllinen, ja minusta helluntailaiset osavat se parhaiten ratkaista ja hoitaa. Siellä on paljon kokemusta pakolaisasioista ja helluntailiike on globaali ja kykenevä tällaisen hoitamaan.

    • Jusu Vihervaara: ”se oli kyllä Jouni Turtiainen, joka kirjoituksessaan pohdiskelee liittymistä anarkistipappien joukkoon”

      Totta, mutten kuitenkaan siinä merkityksessä, että lähtisin muuttamaan avioliittoteologiaa.

      Kyse on siitä, milloin pappi voi vihkiä kristityn miehen ja kristityn naisen avioliittoon.

      Avioliittoteologiaa (ja luomisjärjestyksen teologiaa) en menisi muuttamaan, mutta jotkut pikkutarkat säännöt vihkikäytänteissä voisivat tarvita viilausta..

  7. Hyvä, että saimme kuulla tämän tarinan. Maailmassa on paljon epäoikeudenmukaisuutta. Kristittyjä voimme osallistua veljiemme ja sisaremme kärsimyksiin, monesti emme voi tehdä enempää. Vaikka mielesi tekisi vihkiä inhimillisistä syistä, kannattaa toimia kirkkomme järjestyksen mukaan. Asialla näyttää kuitenkin olevan hyvät mahdollisuudet selvitä, toisella tavalla.

    • Kyllä se minusta toimii näin. Helluntaipastori voi vihkiä ja se myös olisi paras ratkaisu täsä tilantteessa. Jos tällä helluntaipastorilla ei ole vihkilupaa joku sllainen jolla on, voisi sitten vihkiä. Ei helluntailaisia vihkimään minusta luterilaisia tarvita.

  8. Kuten kerran duunari taustaani vedoten totesin, niin Jouni Turtiainen on hyvä jätkä. Suosittelen tältä pohjalta kuuntelemaan sydämen ääntä. Järki on kuin tietokoneen kovalevy, tunnekylmä ja kuollut.

    Kiitos siitä, mitä kerroit. Hienoa pohdintaa ihmisyyden syvimmistä arvoista. Valitsenko ihmisyyden vai laillisuuden, kas siinä tosiaan pulma? Mieleen nousee ensimmäiseksi Dietrich Bonhoeffer. Hän joutui valitsemaan laillisuuden ja sydämen teologian välillä. Muistamme hänet siitä, miten hän valitsi.

    Onpa Jumala asettanut Jounin perimmäisten kysymysten äärelle. Minusta se kertoo luottamuksesta 🙂

Turtiainen Jouni
Turtiainen Jouni
Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.