Lempivuodenaikani

Nyt lähestytään lempivuodenaikaani. Syyskesä tai alkusyksy tai loppukesä; ehkäpä syyskesä on paras ilmaisu. Näin elokuun loppupuolella elämässä on vahva kesän muisto ja tuntu, mutta samalla aavistus syksyä. Aika vaihtuu.

Syyskesän lämpimissä päivissä on oma taikansa. Jokaisesta aurinkoisesta päivästä saa nauttia, koska se voi olla lajinsa viimeinen tänä vuonna. ”Vielä tämänkin päivän sain kokea”, sanon itselleni. Alkukesän lämpöpäivissä on aina oma sävynsä; lupaus pitkästä kesästä.

Ajan vaihtuminen ja elämän eteenpäin meneminen kertoo kahdesta sisäkkäisestä aikakäsityksestä. Ajattelemme elämän olevan alun ja lopun välissä, se on ajan kulkua lineaarisesti. Aikaa, joka joskus loppuu. Usein kristillisessä uskossa tämä ilmaistaan siten, että koko luomakunta on liikkeessä yhtä suurta päämäärää kohti. Eteenpäin eletään, menneestä opitaan ja vahvalle pohjalle rakennetaan uutta. Ihmiselämää ajatellen tämän voi ilmaista eri ikäkausina tai elämänkaarena.

Tähän todellisuuteen kietoutuu syklinen ajatus ajasta, joka toteutuu joka päivä, kuukausi ja vuosi. Siirtymävaiheet tässäkin ovat tärkeitä ja merkittäviä pysähdyksen paikkoja.

Tähän liittyen itseäni puhuttelee juuri vuodenaikojen vaihtelu ja jälleen olemme sen äärellä. Kesä on vaihtumassa syksyksi, jonkinlainen luopumisen aika. Elämä ympäröivässä luomakunnassa lakastuu pikkuhiljaa ja valmistautuu levolle. Tähän rytmiin voi itse kukin meistä liittyä mukaan. Se luo turvallisuutta. Siinä on aina jotain tuttua, mutta samalla se antaa mahdollisuuden uuteen. Eikös joskus armoakin selitetä tähän malliin?

Vuodenkierrossa ja päivänkierrossa on aina lupaus uudesta alusta, joko keväästä tai aamusta. Siten se linkittyy lineaariseen aikaan ja näin molemmat kertovat meille tulevaisuuden toivosta.

Vielä kesä meitä hellii, mutta ajallaan siirrymme elämän uuteen vaiheeseen.

  1. Tuija Pyhäranta :”Moni on kokenut hyvänä, että kirkon ihminen on mukana kampanjassa.”

    Täällä yksi niistä ”monista”. Olen itsekin ollut mm. WWF:n tukija ja muistan tilanteen, kun yksi lapsistamme toi kotiin julisteen, josta katseli pieni ketunpoikanen ja alla oli teksit ”Sinä voit elää ilman turkkiasi, minä en voi.”

    ”Herra, meidän on rakastettava Sinun
    luomakuntaasi, koko maata ja jokaista
    hiekkajyvästä maan päällä.
    Meidän on rakastettava jokaista lehteä,
    Sinun valosi jokaista sädettä.
    Meidän on rakastettava eläimiä:
    Sinä olet antanut niille ajattelun alkeet
    ja samentamattoman ilon.
    Älä salli meidän hämmentää sitä;
    älä salli meidän kiusata niitä,
    älä salli meidän riistää niiltä onneaan,
    älä salli meidän toimia Sinun tarkoitustasi vastaan.
    Sillä me tunnustamme Sinulle,
    että kaikki on kuin valtamerta,
    kaikki virtaa ja sulautuu yhteen,
    ja että jos me kiellämme rakkautemme
    keneltä tai miltä tahansa Sinun kaikkeuteesi
    kuuluvalta, me samassa määrin kiellämme sen
    Sinulta.”(Feodor Dostojevski)

Kirjoittaja

Kupiainen Antti
Kupiainen Antti
Olen seurakuntapappi henkeen ja vereen, nyt pienen maalaisseurakunnan kirkkoherra itäisellä Uudellamaalla. Sydämeni on myös Virossa ja Saimaanmaalla. Olen kirkon uskollinen poika, joka rakastaa kirkkoaan, vaikkei se ihan täydellinen olekaan. Kukas meistä olisi?