Seurakunnassamme on pakistanilainen kristitty perhe, joka asuu seurakunnan asunnossa, tekee työtä ja maksaa kiltisti veronsa sekä haluaa oleskeluluvan Suomessa, koska Pakistanissa Taleban on heidän uhkanaan. Sitä migri ei tietenkään usko, koska Pakistanissahan on miljoonia muitakin kristittyjä, jotka voivat siellä asua. Mikseivät siis myös he? No, juuri siksi, että niitä miljoonia muita kristittyjä ei ole (vielä) uhattu henkilökohtaisesti hengen ja terveyden menetyksellä.

Mutta tämänhän me jo tiedämme. Perhe hakee nyt työperäistä oleskelulupaa Suomesta. Sekin on mahdollista, jos ”perheenkokoajan” (laillinen termi) nettotulot ovat vähintään 2600 e/kk. Sitä kohti ollaan menossa, kun molemmat vanhemmat käyvät töissä ja saavat lapsilisää.

Mutta tiesimmekö sitä, että tämän perheen isä ja äiti ovat solmineet avioliiton Pakistanissa jo yli kymmenen vuotta sitten, heillä on kolme lasta, mutta Suomen viranomaiset eivät usko, että he ovat naimisissa. Siksi heidät pitäisi vihkiä uudelleen avioliittoon Suomessa.

Perheessä oli yhteinen sukunimi ja kaksi lasta, kun he tulivat Suomeen muutama vuosi sitten. Toukokuussa heille syntyi kolmas lapsi Espoossa. Lasta ei ole kuitenkaan voitu rekisteröidä isän nimelle, koska Pakistanissa solmitun avioliiton dokumentteihin ei luoteta. Vaikka heillä on hallussaan suurlähetystön leimat ja oikeaksi todistetut paperit ja kaikki.

Miksi ei luoteta? Englanninkielisessä vastauksessaan maistraatti sanoo syyksi sen, että Norjassa sijaitseva Pakistanin suurlähetystö ei ole voinut vuoden 2017 jälkeen saada Pakistanista luotettavaksi osoitettuja dokumentteja. Huijareita on liikkeellä ja Pakistanissa viranomaisia on helppo lahjoa. Mikseivät siis tämänkin perheen dokumentit olisi joko väärennöksiä tai korruptiolla hankittuja?

Mikä ratkaisuksi, kun Pakistanin suurlähetystö on nostanut kädet pystyyn? Onneksi Suomessa olemme demokratiassa ja tämä on oikeusvaltio. Ratkaisu on tämä: pakistanilainen isä menköön täällä dna-testiin ja todistakoon isyytensä, sen jälkeen jo kertaalleen Pakistanissa avioliiton solmineet kolmen lapsen isä ja äiti solmikoot Suomessa uudelleen avioliiton täkäläisten lakien mukaisesti. Ja voilá, Suomessa syntynyt lapsi saa saman statuksen kuin perheen kaksi muuta lasta tänne tultuaan: heillä on laillisesti sama isä, yhteinen sukunimi ja heidän vanhempansa ovat laillisesti avioliitossa.

Maistraatin tekemän avioesteiden tutkinnan mukaan avioliiton solmimiselle Suomessa ei ole estettä (kuten esim. jo kertaalleen solmittu avioliitto jossain muualla). Jotta siis perheen kolmannelle lapselle voidaan saada sama isä ja sukunimi kuin perheen kahdelle vanhemmalle lapselle, isyystesti on tehtävä ja uusi avioliitto Suomessa solmittava.

Kuulostaako erikoiselta? Niin minustakin. Mutta ei se mitään. Minähän voisin heidät helposti vihkiä avioliittoon. Paitsi etten kirkkojärjestyksen mukaan voisi, koska nämä kristityt eivät ole luterilaisia, vaan kuuluvat helluntaiseurakuntaan. He osaavat kyllä Isä meitäät ja uskontunnustukset ym., mutta rippikoulua he eivät ole käynet eivätkä ole kirkkomme jäseniä, vaikka ovat kyllä aktiivisia kristittyjä, minkä vuoksi Taleban heitä Pakistanista uhkailikin.

Jos vihkisin heidät avioliittoon, tekisin luonnollisesti kirkkojärjestyksen mukaan muodollisen virkavirheen, mutta vihkitoimitus olisi silti Suomen lakien mukainen ja pätevä, koska minulla on valtuutus toimia Suomessa vihkiviranomaisena eikä avioparilla ole tutkinnassa todettu avioliittoon vihkimiselle estettä.

Mitä minun pitäisi tehdä? Vihkiminen olisi virkavirhe, josta esimieheni piispa (jota Espoossa ei tällä hetkellä edes ole!) tai ainakin Espoon tuomiokapituli antaisi minulle nuhteita kirkkojärjestyksen muodollisesta rikkomisesta (vaikka juridisesti en ole toiminut väärin). Vai pitäisikö suosiolla jättää homma maistraatin hoidettavaksi, koska minulla ei ole vihkimiseen kirkon antamaa valtuutusta?

Omatuntoni sanoo, että ”vihi, koska se olisi eettisesti oikea tapa toimia Suomen viranomaisten epäoikeudenmukaisen (vaikkakin laillisen) ja perhettä nöyryyttävän toiminnan vuoksi”. Liittyisin siis anarkistipappien joukkoon, jotka vihkivät, vaikkei heillä ole siihen kirkon valtuutusta.

Järkeni sanoo, että ”älä vihi, koska sinulla ei ole siihen valtuutusta ja aiheutat epäjärjestystä kirkossa ja hämmennystä muissa viranomaisissa ja todennäköisesti vihkiparissakin”. Pysyisin siis kiltisti ruodussa, koska näin on sovittu, vaikka ottaisikin päähän tällainen ihmisten nöyryyttäminen.

Vihinkö vai en – kas siinäpä pulma.