Viime vuosina on Suomessa käyty monipolvista keskustelua uskonnon asemasta ja sisällöstä sekä uskontotuuksien paikkansapitävyydestä. Keskustelu on toki tervetullutta, mutta silti olen hämmästynyt etenkin ateististen vapaa-ajattelijoiden uskonnonvastaisesta kritiikistä, kun he esittävät väitteitä, jotka paljastavat heidät tiukoiksi raamattufundamentalisteiksi.

Olen pannut merkille, että vapaa-ajattelijat ja myös eräät muut ateisteiksi tunnustautuvat tulkitsevat Raamattua ahtaan kirjaimellisesti. He totta kai löytävät Raamatusta ristiriitaisuuksia, kun niitä siinä eittämättä on. Mutta kun he nostavat tikun nokkaan Raamatun tekstien kirjaimellisen erehtymättömyyden ja ristiriidattomuuden, he osoittautuvat tyypillisiksi fundamentalisteiksi. He toisin sanoen ovat omaksuneet naiivin käsityksen Raamatun luonteesta.

Kristilliselle fundamentalismille on tunnusmerkillistä epäkriittinen raamattunäkemys, jonka mukaan Raamattu on yksityiskohdissaankin erehtymätön, ja joka antaa vedenpitävän normin uskon ja elämän kaikkiin tilanteisiin. Fundamentalisti ei erittele Raamatun eri kohtia, vaan pitää koko pyhien kirjojen kokoelmaa samanarvoisena ja ohjeellisena. Raamattua ei tämän mukaan tule tulkita. Tulkinnan kieltäminen on kuitenkin jo itsessään tulkintaa. Fundamentalismissa tieteellisen tutkimuksen päävirrat ohitetaan tai kielletään. Tällöin esimerkiksi Maa-planeettamme ikä redusoituu kuuteentuhanteen vuoteen, mikä tietenkin on vastoin sitä, mitä varteenotettavat tieteen tulokset kertovat. Luova ja eri vaihtoehtoja pohdiskeleva ja arvioiva keskustelu fundamentalistien kanssa on mahdotonta, koska he eivät oikeuta muuta kuin oman tulkintansa erehtymättömänä totuutena.

Raamattu on valtava, luova draama, joka on kokoonpantu yli tuhannen vuoden aikana. Ristiriidoista huolimatta se on vastaanottajalleen eksistentiaalisesti totta, jolloin sen tarkat historialliset yksityiskohdat tai tekstien yhtäpitävyydet eivät uskon sisällön kannalta ole olennaisia. Kysymys on olemassaolomme syvimmistä ja ajattomimmista totuuksista.

Vapaa-ajattelijat käyvät innolla Raamatun tekstien ristiriitoihin käsiksi. He ehkä ajattelevat, että ristiriidat vievät pyhiltä teksteiltä uskottavuuden. Heidän lähestymistapansa on siis puhtaasti rationalistinen. Kuitenkin eläytyminen itselleen vastakkaisiin ajattelutapoihin voisi olla tervetullutta niin uskovia kuin ateistejakin ajatellen.

Mutta Raamatun oma itseymmärrys, tarkoitusperä ja vaikuttavuus ei läheskään aina nojaa rationalismiin, vaan motivoituu uskosta käsin. Siksi pyhien tekstien omin luonne jää uskonnottomalta ihmiseltä kummajaiseksi, koska pelkkä rationaalinen lähestymistapa ei tavoita sitä, mitä tekstit itsessään tahtovat sanoa.

Raamatussa on sisäisiä ristiriitoja ja toisensa poissulkevia ajatuksia, jopa pelastumista ajatellen. Mutta miten muutenkaan voisi olla? Raamattu on näet kokoonpantu yli tuhannen vuoden aikana eri kirjoittajien toimesta, jotka elivät eri aikoina ja toisistaan poikkeavissa tilanteissa. Raamatussa heijastuu ihmisten käsitys Jumalasta. Tällä tarkoitan, että Jumala ollakseen Jumala on kyllä sama, mutta Hän toimii inhimillisten prosessien, siis ihmisten, kautta. Ja koska Raamatun teksteissä näkyy ihmisten kynänjälki, yhtäpitävää harmonista kokonaisuutta on turha etsiä. Mutta mikään mielivaltainen kokonaisuus ei Raamattu silti ole, jos otamme ohjeeksi Martti Lutherin ajatuksen siitä, että Raamatulla on keskus eli Kristus, ja Raamatun eri kohtia tulee arvioida sen mukaan, miten ne kirkastavat Kristusta.

Suomalaiset vapaa-ajattelijat näyttävät pohjaavan argumenttinsa luonnontieteen lähtökohdille, jolloin totta on vain se, mikä on empiirisesti todistettavissa. Mutta toisin kuin Suomessa, eräät tunnetut ateistit ovat taiteen keinoin tulkinneet nerokkaasti uskoa. Heidän luova panoksensa on puhutellut niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolella eläviä ihmisiä. Italialainen Pier Paolo Pasolini ja ruotsalainen Ingmar Bergman ovat tästä esimerkkejä.

Elokuvassaan Matteuksen evankeliumi Pasolini pääsee historiallista Jeesusta lähemmäksi kuin kenties kukaan muu on elokuvan keinoin koskaan päässyt. Bergman taas kuvaa Fannyssa ja Alexanderissa kuten myös Talven valoa -elokuvassa ja eräissä muissa filmeissään aihepiirejä, jotka ovat myös kirkossa relevantteja ja puhuttelevia.

Kun uskonnottomien ja uskovien välillä käydään uskontokeskustelua luonnontieteen lähtökohdista, vaikeus on niiden yhteismitattomuudessa. Siksi lopputulos jää usein inttämisen tasolle. Selvää kuitenkin on, että myös ateistien haastamiin täkyihin tulee kirkossa suhtautua vakavasti – vaikka ohipuhumisen vaara on ilmeinen.