Parviainen: ”Rafael Gyllenbergin sanakirja tarjoaa käännökselle neljä perusvaihtoehtoa: 1. tunnustaa oikeaksi tai vanhurskaaksi, myöntää jonkun olevan oikeassa. 2. näyttää olevansa vanhurskas / tekeytyä vanhurskaaksi. 3. oikeudellisen ratkaisun perusteella todeta tai julistaa vanhurskaaksi. 4. hankkia oikeutta jollekulle. Vaihtoehto 3 esiintyy passiivimuodossa etenkin Paavalin kirjeissä. Siihen liittyy Gyllenbergin huomautus tulkinnan kiistanalaisuudesta: merkitseekö sana Paavalilla vanhurskaaksi julistamista, vanhurskaaksi tekemistä vai molempia samalla kertaa.”

Melko hämäävää munkkilatinaa, kun selitykseen käytetään vanhurskautta, jolla ei ole arkikielessä vastinetta. Koomista, mutta niin kuvaavaa.

Parviainen: ”Paavali lainaa Septuagintaa esim. Room. 3:4. Lainaus on kohdasta Ps. 51:6. Vuoden 1933 käännöksessä psalmin alkuperäinen ajatus on käännetty suomeksi sanoin “sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi.” ja vuoden 1992 käännöksessä vastaavasti “Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset.”

Kumpikin kirkon käännös on hukannut verbin nikao, voittaa. Substantiivi nike’stä, voitto, on tehty mm. voittajien vaatemerkki. Mullakin on päällä Niken tuotteita 🙂

Rauhan julistus Room. 3:4 Ei suinkaan, vaan olkoon Jumala totuudellinen ja jokainen ihminen valehtelija, kuten on kirjoitettu: ”Jotta osoittautuisit oikeaksi sanoissasi ja voittaisit sinua tuomittaessa.”

Entä seuraava jae:

Rauhan julistus, 3:5 Mutta jos meidän vääryytemme tuo ilmi Jumalan oikeamielisyyden, niin mitä sanomme? Eihän Jumala ole väärämielinen tuodessaan päällemme vihan? Minä puhun ihmisten mukaisesti.”

Kappas, -92 käännös on korvannut -38 käännöksen vanhurskauden oikeamielisyydellä:

”Mutta jos meidän väärämielisyytemme tuo esiin Jumalan oikeamielisyyden (dikaiosyne), mitä meidän on silloin sanottava? Onko Jumala ehkä väärämielinen — puhun nyt ihmisten tavoin — kun hän antaa vihan kohdata meitä?”

Miksi muissa tekstiyhteyksissä -92 käännös käyttää dikaiosyne’stä muotoa vanhurskaus? Jäivät tässä kiinni housut kintuissa. Tietävät, mutta väärentävät, kun on pakko väärentää tai eivät muissa tekstiyhteyksissä ymmärrä oikeamielisyyden merkitystä, jolloin dikaiosyne on käännettävä vanhurskaudeksi 🙂

Ihan pokkana kirkko lisää tekstiin jopa sanoja, joita alkuteksteistä ei löydy.

Niin -38 kuin -92 käännöksessä on kirkon lisäämä sana kadotus, Mark.16:16. ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”

Rauhan julistus Mar.16:16 ”Uskova ja kastettu pelastuu, mutta joka ei usko, tuomitaan.”

Parviainen voisi kertoa oman näkemyksensä siitä, mitä väärennös tarkoittaa teologisesti.

Parviainen: ”Ensinnäkin: Yritin olla huolellinen esimerkkiä laatiessani. Mutta näyttää siltä, että en aivan onnistunut. Siteeraamasi kappale, josta nikao-verbit todellakin puuttuvat, on nimittäin lainaus Vanhan testamentin puolelta psalmista 51. Mutta sen alkukieli on heprea, ei kreikka.”

Kuten monet tutkijat ovat todenneet, niin Paavali varsin omavaltaisesti lainasi Vt:n tekstejä. Jos Paavali on alkutekstien mukaan tulkinnut omavaltaisesti, niin millä oikeudella muuttaisin apostolin sanoja?

(Paavalin omavaltaisista tekstilainauksista Vt:sta mainitsen Jukka Paavolan gradun ”Sitaatit ja lainaukset Galatalaiskirjeessä 4:21-5:1”.)

Parviainen: ”Siteerattua kappaletta seuraava kappale kommentissani sisältää sen nimenomaisen sanamuodon, jossa Paavali lainasi psalmia Septuaginta-käännöksenä. Toistan sen tässä.”

Kuka oli katsomassa, kun Paavali lainasi jaetta Septuagintasta? Eikö ole mieleen juolahtanut, että apostoli on itse kääntänyt siinä merkityksessä kuin on ymmärtänyt. Entä miksi Paavali lainaisi Septuagintaa oppineena fariseuksena, kun sen luotettavuudesta käännöksenä ollaan montaa mieltä? Itse käytän Septuagintaa varmistaakseni joitain kohtia, joihin olen päätynyt. Mutta en luota siihen minkäänlaisena auktoriteettina. Saati, että lankeaisin oikomaan apostolin kynän jälkeä näsäviisaana muka oppineena!

On sinänsä huvittavaa, että kun Parviainen mainitsi Palolan, niin arvasin heti, mistä tuuli puhaltaa. Olin miettinyt valmiiksi vastauksen, kuten varmaan Parviainenkin kommenttiini.

Jatketaan.

Koska kirkon -92 käännös kääntää oikeassa merkityksessä jakeen Room. 3:5 “Mutta jos meidän väärämielisyytemme tuo esiin Jumalan oikeamielisyyden (dikaiosyne), mitä meidän on silloin sanottava? Onko Jumala ehkä väärämielinen — puhun nyt ihmisten tavoin — kun hän antaa vihan kohdata meitä?”

Parviaisen ehdotuksen mukaan jae kuuluisi samassa merkityksessä kuin -38 käännöksessäkin: “Mutta jos meidän väärämielisyytemme tuo esiin Jumalan oikoisuuden, mitä meidän on silloin sanottava? Onko Jumala ehkä väärämielinen — puhun nyt ihmisten tavoin — kun hän antaa vihan kohdata meitä?”

Miksi totuus ei kelpaa? Raamattu on kirkon teologian kannalta niin vaarallinen kirja, että sitä on pitänyt systemaattisesti väärentää. Kauheinta on se, että vanhurskausväärentäminen on kirkon pienimpiä käännössyntejä.

Odotan Parviaisen kommentoivat Mar.16:16 väärennöstä, joka hakee törkeydessään vertaistaan.

Parviainen: ”Siinä olet oikeassa, että kreikankielisessä alkutekstissä ei Mark. 16:16 kohdalla ole täydentävää sanaa “kadotus”. Mutta verbin etuliite “kata-” sisältää ajatuksen langettavasta tuomiosta.”

Totta kai sisältää, koska kaikki ihmiset tuomitaan tekojen mukaan, myös luterilaiset. Kirkko olettaa itseymmärryksestään käsin, että tuomio on aina kadotus, vaikka se ei pidä miltään osin paikkaansa. Kirkollinen kadotusoppi se vasta kammottava väärennös onkin. Siinä Jumalasta tehdään saatana. Ja tällä porukalla on otsaa kutsua puljuaan Kristuksen kirkoksi. Enemmän ymmärrystä Jumalasta on alkuperäiskansoilla, joita kristityt käännyttävät, sekä ateisteilla.

Kadotusoppi perustuu tekstimanipulaatioon niin kuin vanhurskauttaminenkin. Blogista perusteluihin:

https://www.kotimaa.fi/blogit/kristillinen-kadotusoppi-on-valhe/

Niin hyvin kirkollinen helvettijymäytys on mennyt lävitse, että miltei jokainen, jolle olen kertonut Mar.16:16 väärennöksestä, on perustellut samalla tavalla kuin Parviainen. Erityisesti vapaiden suuntien henkikastetut ja uudestisyntyneet, mitä käsitteet sitten tarkoittavatkin arkitodellisuudessa, rakastavat yli kaiken kadotusta, johon kirkko tuomitsee oman lakinsa perusteella kaikki muut ihmiset paitsi omansa.