Julkisen keskustelun perusteella tulee mielikuva, että vanhoillislestadiolaisuudessa puhujat pitävät yllä ehkäisykielloksi nimitettyä normia. Tulee kuva valtaa janoavista ja mielellään sitä käyttävästä ukkokööristä. Monista puheenvuoroista muodostuu käsitys, että valtaa käyttävät puhujat tulisi saada kääntämään suuntansa, jotta vanhoillislestadiolaisista erityisesti naiset "vapautuisivat". Käsitys on hyvin yksinkertaistava ja se on näkökulmasta riippuen joko valitettavasti tai onneksi suureksi osaksi väärä. Ensinnäkään puhujan tehtävä useimmiten ei ole tavoiteltu, vaan mieluummin vältelty tehtävä. Lisäksi ehkäisyyn liittyvää totuttua puhetapaa pitää yllä koko vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö. Puhujat saarnaavat paitsi oman vakaumuksensa mukaisesti myös täsmälleen sillä tavalla kuin heitä huomattavasti suurempi kuulijajoukko odottaa heidän puhuvan.

Ehkäisyn synnillisyydestä tyypillisimmin puhutaan sillä tavalla, että haluamme ottaa Jumalan lahjana vastaan kaikki lapset eli taivaan taimet, jotka Jumala meille antaa. Vastaava sanontatapa toistuu säännöllisesti myös Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) kustantamissa julkaisuissa. Tämä puhetapa on saarnojen lisäksi esillä myös uskovaisten aivan tavallisessa jutustelussa sikäli kuin tämä aihepiiri tulee puheeksi. Puhujienkokouksissa asia ei yleensä ole viitteenomaisenakaan esillä. Vanhoillislestadiolaisuudessa opin määrittely sikäli kuin sellaista tehdään, kuuluu periaattessa viime kädessä seurakunnalle.

Opilliset lähtökohdat

Kielteinen suhtautuminen ehkäisyyn eli sen torjuminen on viimeksi aivan hiljattain eri yhteyksissä nähty luovuttamattomana uskonopillisena kysymyksenä. Opillisena perusteluna ehkäisemättömyydelle useimmiten käytetään SRK:n julkaisuissa ja liikkeen johdon julkisuuteen antamissa lausumissa sitoutumista Apostolisen uskontunnustuksen ensimmäiseen uskonkappaleeseen eli uskoon Jumalaan luojana. Täsmälleen tällaista perustelua en tosin ole koskaan kuullut seurapuheissa. Tämä ei mielestäni tarkoita mitään ristiriitaa tai edes kysymyksen tietoista välttelyä, vaan sitä, että ehkäisyn torjumisesta vain on tapana puhua itsestäänselvänä asiana, jota ei ole tarpeen avata. Useimmiten ehkäisyasiaa sivuttaessa ei erityisesti vedota Raamattuun paitsi niin, että usein tässä yhteydessä mainitaan Jumalan sanan olevan muuttumaton.

Eräistä muista (suuremmista!) itsestäänselvyyksistä on syytä mainita opetuksemme sitoutumisen uskonpuhdistuksen muoto- ja sisältöperiaatteisiin. Muotoperiaate tarkoittaa, että ennenkirjoitettu Jumalan sana on uskon ja elämän ylin ohje (muotoperiaate). Raamatun arvovalta on ehdoton eikä Jumalan sanaa saa muuttaa eikä siihen lisätä mitään sellaista, jota ei Raamatussa ole. Tämän tarkoituksena on sen varjeleminen, että puhtaaseen vanhurskauttamisoppiin ei sekoituisi mitään tekoja tai muuta ihmisestä peräisin olevaa. Raamatun arvovaltaan vedoten vanhoillislestadiolaisuudessa itsestäänselvänä pidetään sitä, että Jumala vanhurskauttaa syntisen ihmisen yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden (sisältöperiaate). Tätä fraasia myös toistetaan erittäin usein eikä tähän liity periaatteessa vähäisintäkään epäselvyyttä. Saamme vanhurskauden uskon kautta - kaikkien tekojen täydellisenä vastakohtana. Lähes aina seuroissa muistutetaan myös siitä, että emme voi omilla teoillamme auttaa itseämme Jumalan edessä. Tässä kerrotut periaatteet eivät siis ole olemassa vain pölyttyneinä tausta-ajatuksina, vaan niihin hyvin usein viitataan saarnoissamme.

Miten kahden edellisen kappaleen luovuttamattomat opinkohdat siten kohtaavat toisensa opillisessa mielessä? Miten Jumalan lahjoittamaan vanhurskauteen liittyy se, mitä ihminen tekee? Rehellisesti sanottuna en osaa vastata, koska minusta kumpikin aihe yksinkertaisesti puhuu toisistaan ohi eikä näiden asioiden välistä suhdetta koskaan ole suoraan kohdattu.

Onko kyse pelastusopista vai elämästä?

Joka tapauksessa vastaus edelliseen ammottavana kuiluna avautuvaan kysymykseen ei tapahdu niinkään opillisena harkintana, vaan pääasiassa arkielämän tasolla sosiaalisissa tilanteissa ihan tavallisten ihmisten ja uskonystävien kesken. Kärjistäen ja vahvasti yleistäen: jos hyväksyy syntyvyyden säännöstelyn ilman painavia syitä, ei ole uskovainen. Uskovaisena olemiseen kuuluu lasten vastaanottaminen ja oikea käsitys siitä. Ja taas ollaan sen kysymyksen äärellä, miten tämä suhteutuu uskonpuhdistuksen sisältöperiaatteeseen eli vanhurskauttamisoppiimme.

Luulen, että kun pohdimme avoimesti käsitystämme ja siitä antamiamme lausumia, emme aivan tarkkaan ottaen pidä kysymystä lasten vastaanottamisesta luovuttamattomana "uskonopillisena" kysymyksenä. Onhan tästä nykyään "lupa" joustaa ainakin sellaisissa tilanteissa, joissa voidaan puhua "sairaanhoidosta". Oikeasta opista taas emme voi lipsua missään tilanteessa.

Raamattu puhuu paljon Jumalan kaikkivaltiudesta, ihmiselämän arvosta ja elämän ihmeellisestä lahjasta. Olisiko meillä rohkeutta todeta suoraan, että itsekin oikeasti sanomme asian ja tosiasiassa uskomme niin, että puolisoiden tekemä valinta lasten vastaanottamiskysymyksessä on edellä mainituista arvoista nousevaa uskon hedelmää, ei uskoa itseään tai varsinainen pelastusopillinen kysymys? Muuten meillä jää hämmentävä ja jopa pelottava epäselvyys itse pääasiaan eli puhtaan evankeliumin mukaiseen vanhurskauttamisoppiin (esim. yksin Kristuksen tähden).

Usko kaikkivaltiaaseen ja sen seuraukset uskovaisessa on sanoitettu Tuomas Hännisen Vantaan Laurin haastattelussa 17.9.2013 aivan erinomaisella tavalla seuraavasti (suluissa olevat huomiot ovat allekirjoittaneen lisäämiä, eivät ehkä tuossa yhteydessä tarkoitettuja):

"Jumalan kaikkivaltius elämän antajana ja sen ylläpitäjänä on uskonopillinen kysymys (=uskontunnustuksen ensimmäinen uskonkappale). Jokainen äiti ja isä tekevät syntyvyyden säännöstelyyn liittyvän valintansa itse siitä, miten he haluavat ensimmäisen uskonkappaleen opetusta omassa elämässään noudattaa (=uskon seuraukset eli hedelmät)." Lainatuista lauseista ensimmäinen liittyy pelastavan uskoon ja toinen ihmisen elämään täällä maailmassa.

Uskontunnustus Katekismuksen mukaisesti kertoo siitä, mitä kolmiyhteinen Jumala meille eri persoonissaan lahjoittaa. Uskontunnustus ei voi velvoittaa ihmisiä mihinkään, se olisi Jumalan sanassaan ilmoittaman lakinsa tehtävä. Siksi on myös luonnollista, että ihmisen elämässään noudattama ajattelutapa ja elämänvalinnat ovat näistä Jumalan suurista lahjoista nousevia hedelmiä, eivät uskoa itseään.

Jumalan sanan merkitys ja sisältö

Kuten edellä on todettu, meillä vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään Raamatun arvovaltaa luovuttamattomana arvona. Tunnustuskirjojen mukaisesti "me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin kaikki opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat" (Erkki Reinikainen, Iisalmen suviseurat 1992). Pyhien kirjoitusten päähenkilö on Raamatun Herra ja kuningas, Jeesus Kristus ja Raamatussa meille kerrotaan yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi, miten Jumalan pelastussuunnitelma toteutuu.

On selvää, että tutkimme lasten vastaanottamiseen liittyvää oppia Pyhän Raamatun valossa. Oikeassa vanhurskauttamisopissa pysyminen on koko seurakunnan vastuulla ja koko seurakunnan tutkittava asia. Tällaista tutkimista auttaakseni olen koonnut kaikki SRK:n julkaisuissa, alustuksissa ja saarnoissa ehkäisykysymyksen yhteydessä havaintojeni mukaan esille tulleet raamatunkohdat. Ne ovat myös tämän kirjoituksen lopussa kokonaisuudessaan kopioituna.

1. Moos. 1:27-28 (luominen)

1. Moos. 38:7-10 (Onanin ja hänen veljensä vaimon tilanne)

2. Moos. 1:15-17 (Faaraon käsky tappaa heprealaiset poikavauvat)

1. Sam. 2:6 (Jumala anta elämän)

Job. 10:8-12 (Jumala anta elämän)

Psalmi 139:11-16 (Elämän ihme ja Jumalan ennaltatietäminen)

Matt. 16:25 (ristin kantaminen)

Mark. 10:6-9 (avioliiton pyhyys)

Mark. 10:13-16 (Jumalan valtakunta on lasten kaltainen, Jeesus siunaa lapsia)

Luuk 2:34 (Jeesus on asetettu koetinkiveksi)

Room. 12:1 (uusi elämä)

1. Kor 7:5 (yhdyselämän jatkuvuus)

Hepr. 13:4 (avioliiton ja aviovuoteen kunniassa pitäminen)

Elämän alku

Yksittäisenä kysymyksenä lasten vastaanottamisesta keskusteltaessa on tullut esille näkemys siitä, että ihmissielu olisi ennalta olemassa odottamassa hedelmöittymistä ja että vanhemmat voisivat omalla toiminnallaan estää jo olemassa olevan yksilön syntymisen. Tosiasiassa tämän väärän opin räikeät sovellukset (ääriesimerkkinä uhkaus syntymättömien lasten synnyttämisestä helvetissä) ovat omien havaintojeni mukaan tuikiharvinaisia, mutta usein sanotaan esimerkiksi, että tahdommehan ottaa vastaan kaikki lapset, jotka Jumala on meille tarkoittanut.

Tätä asiaa ei ole tarpeen laajasti käsitellä. Nimittäin periaatteessa opillisessa mielessä vanhoillislestadiolaisuudessa on aivan päivänselvä asia, että ihmiselämä alkaa sillä hetkellä, kun Jumalan lahjana ja ihmeenä uusi elämä äidin kohdussa alkaa. Selvää on myös, että Kristuksen lisäksi muut ihmiset eivät ole olleet olemassa ”ennalta”. Tässä asiassa on aikojen sivu tapahtunut ilmeistä harhailua ihmisten keskinäisessä puheessa ja jopa julkisissa saarnoissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että periaatteellisella tasolla asiaan liittyisi mitään epäselvää. Aivan yhtä selvää on, että kukaan kaikkivaltiaan Jumalan tarkoittamista ihmisyksilöistä ei jää syntymättä.

Jumalan ennaltamääräämys

Periaatteellisesti ja etenkin sielunhoidollisesti tärkempi kysymys on se, minkä merkityksen annamme Jumalan vapaalle valinnalle ja ennaltamääräämykselle.

Korostamme Raamattuun perustuen lapsen uskoa aivan elämän alusta lähtien. Haluamme synnyttää ja kasvattaa lapsemme ”taivasta varten”. On sanottu, että ihmisellä ei ole lupa puuttua Jumalan luomistyöhön - muussa tapauksessa hän estää Jumalan pyhän tarkoituksen ja Jumalan taivaaseen tarkoittaman "taivaan taimen" syntymisen. Hyvin suurelta osin koko uskomme ja elämämme käpertyy myönteisellä, kauniilla ja herkällä tavalla lapsen uskon ympärille. Tämä aiheuttaa aivan aidosti ihmisissä myönteistä suhtautumista elämän vastaanottamiseen.

Samaan aikaan herätysliikkeessämme on erityisesti ainakin viimeisen kymmenen vuoden aikana hyväksytty, että syntyvyyden säännöstely voi tulla kyseeseen vakavan sairauden ja nykyisin myös psyykkisistä syistä. Tätä näkökulmaa ei yleensä mainita saarnoissa ja niissä muissa yhteyksissä kuin asia mainitaan, se tulee esiin rajaten poikkeustapaukseksi. Tulisiko meidän ensinnäkin jaksaa ajatella, että hankalan päätöksen edessä oleva tai sellaisen tehnyt uskovainen on aivan erityisen tuen ja rohkaisun tarpeessa? Mutta millaisen haavan voimme aiheuttaa muutenkin raskaassa elämäntilanteessa olevan ja oman ratkaisun kanssa omassatunnossaan kipuilevan äidin tai isän sieluun, jos toistuvasti annetaan ymmärtää vain, että yksilön oman valinnan seurauksena olisi saattanut ”taivaan taimen” taivastie katketa jo ennen kuin hänen elämänsä sai alkunsa.

Vanhoillislestadiolaisen "virallisen" käsityksen mukaan hyväksymme sen raamatullisen ja periluterilaisen näkemyksen, jonka mukaan ihmisen ratkaisuvalta on sidottu. Tämä selvä asia, josta koko luterilainen usko kumpuaa, on usein ollut esillä myös SRK:n julkaisuissa. Ihmisen vapaus on siten rajoittunut, että hän ei voi esimerkiksi tehdä itse uskonratkaisua tai edes auttaa siinä, vaan tämä tapahtuu yksin Jumalan ihmisessä aikaansaaman mielenmuutoksen seurauksena ja pyhän evankeliumin välityksellä. Tämä oppi liittyy keskeisesti ja jopa nimenomaan siihen Raamatun opetukseen, että Jumala on ennalta valinnut omansa. Lutherin mukaan armo annetaan ihmiselle Jumalan ennaltamääräämyksen, ei meidän omien pyrkimystemme tai halumme mukaisesti. Muutamia raamatunkohtia: Ef. 1:11-12, Room. 8:28-30, Apt. 13:47-48 ja Room. 9:14-23. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista eikä syytä käsitellä ennaltamääräämykseen liittyviä haastavia jännitteitä enempää.

Ymmärrämme, että kaikki Jumalan ennalta valitut saavat elämän, tämä on välttämätöntä. Jumala vaikuttaa vanhemmissa rakkauden, halun, toiminnan ja nimenomaisen tavoitteenkin saada uusi elämä alulle. Syntyypä lapsia myös ihmisten niin tarkoittamattakin ja jopa sellaisessakin tilanteessa, jossa tätä on nimenomaisesti pyritty eri keinoin välttämään. Tälläisissa eri tilanteissa maailmaan syntyvät sekä Jumalan omakseen valitsemat että ne, joiden kohdalla Jumalan armahtava valinta meille salaisesta syystä ei saa toteutua.

Voiko ihminen ylipäänsä estää Jumalan kaikkein pyhimmän valinnan tapahtumista? Voiko ihminen omalla valinnallaan vaikuttaa niin, ettei elämän lahjaa saisikaan sellainen yksilö, jolle Jumala on tarkoittanut pelastuksen? Raamatun mukaan jo ennen maailman luomista Jumala on valinnut omansa. Hän on tiennyt sekä myös tarkoittanut ja säätänyt (myös) heidän syntymänsä ja heidän pelastuksensa. Miten olisi mahdollista, että Jumalan valittu ei ollenkaan saisi alkuaan? Voiko ihminen edes estää sellaisen ihmissielun syntymistä, jonka Jumala on säätänyt pelastuvaksi?

On syytä selvästi, suoraan ja vapauttavasti todeta, että Raamatun mukaan ihminen yksinkertaisesti ei omalla valinnallaan voi vaikuttaa siihen, että Jumalan taivaaseen tarkoittama ihmisyksilö jäisi syntymättä.

Se, mitä usko Kristukseen ja kolmiyhteiseen Jumalaan saa Pyhän Hengen lahjana aikaan uskovaisessa ja hänen valinnoissaan, on kokonaan toinen kaunis kertomuksensa.

Kirjoittajasta

Tiedän, ettei kirjoitukseni todennäköisesti saa laajaa arvostusta ja että se herättää muutamia kysymyksiä. Yksi ensimmäisistä on todennäköisesti se, kuka on tekstin kirjoittaja ja etenkin se, miksi hän kirjoittaa nimimerkillä. Lisäksi joku voi arvuutella motiiveja, kirjoituksen Ja kirjoittajan tarkoitusperiä.

Olen aivan tavallinen vanhoillislestadiolainen perheenisä. Toimin rauhanyhdistyksessä maallikkosaarnaajana. Syitä sille, miksi en tällaista aihetta voi käsitellä omalla nimelläni, on useita. Erittäin surullista on todeta, että kaikkein suurin näistä on se, että en mitenkään voi jaksaa sitä huomiota, jonka tämän aihepiirin julkinen käsittely minuun ja läheisiini kohdistaisi. Toisekseen minulla ei ole mitään halua esiintyä "muutosjohtajana".

Tässä esitettyjä kysymyksiä ja mielipiteitä voi aika vapaasti esittää pienissä piireissä, jopa sellaisissa, joissa ei esitettyjä kysymyksiä pidetä tarpeellisina. Yritän elämässäni pitää parhaani mukaan kiinni siitä, että kun mikä tahansa vakaumukseen liittyvä asia tulee keskusteluun, ilmaisen kantani rehellisesti ja avoimesti. Julkiset poikkipuoleiset kannanotot sen sijaan eivät kuulu yleisesti odotettuihin ”hyväksyttäviin” tapoihin.

Tarkoikseni ei ole esimerkiksi vaikuttaa keneenkään siten, että pitäisi alkaa käyttää ehkäisyä eikä edes luvata sitä Motiivit ovat lyhykäisyydessään ennen kaikkea puhtaasta vanhurskauttamisopista kiinni pitäminen ja toiseksi rakkaus minulle suunnattoman tärkeää uskonyhteisöä kohtaan.

Rakas lukija. Jos nämä kysymykset kirjoittajasta olivat mielessäsi, pyydän näiden vastausteni jälkeen vielä perehtymään vain siihen, mitä kirjoitin.

Kirjoitinko jotain väärin?

Nimim. "Lapsuudenuskossa varjeltunut vanhoillislesdiolainen mies"