Synodi14:n teologiset ja kirkkopoliittiset taustakamppailut

No niin, sitten on kolmannen ja toistaiseksi viimeisen Synodi14-postauksen vuoro. Tässä artikkelissa kurkataan kulissien taakse käytäväkeskusteluihin ja laajempaan teologis-kirkkopoliittiseen asetelmaan tärkeimpien kiistakysymysten ympärillä.

Kuten tiedetään, kuumin konkreettinen kysymys on se, voitaisiinko eronneille ja (maistraatissa) uudelleennaineille katolilaisille joillain ehdolla sallia sakramenttiyhteys eli osallistuminen ripin ja eukaristian sakramentteihin. Toinen asiaan liittyvä kysymys on kanonisen avioliittojen mitätöintiprosessin mahdollinen nopeuttaminen ja yksinkertaistaminen.

Olisi rankka yksinkertaistus luonnehtia debattia konservatiivien ja liberaalien kädenväännöksi. Voisi esimerkiksi ajatella, että konservatiivit haluavat säilyttää nykyisen tilan ja liberaalit haluavat muutoksia molempiin ongelmiin. Mutta asia ei ole lainkaan näin yksinkertainen: esimerkiksi saksalainen kardinaali Reinhold Marx (oletko muuten lukenut Marxin kirjan Das Kapital?) kannattaa ehtoollista uudelleennaineille, mutta ei mitätöintien helpottamista, koska se vain lisäisi vaikutelmaa ”katolisesta avioerosta”. Jos ehtoollinen sallittaisiin uudelleennaineille, ei vanhan liiton mitätöinnillä enää olisi niin väliä.

Mutta koska eräät eivät osaa ajatella muuta kuin poliittista liberaali-konservatiivi-asetelmaa, niin koko keskustelu on haluttu nähdä kahden leirin kamppailuna. Nämä kaksi leiriä on henkilöity ennen kaikkea kardinaaleihin Walter Kasper ja Raymond Burke. Ja toki on totta, että nämä kaksi miestä edustavat vastakkaisia kantoja kuumimmassa kiistakysymyksessä, ja sen osalta porukka voidaan jakaa kahtia.

Debatti käynnistyi saksalaisen Kasperin luennosta, jossa hän esitti kannattavansa uudistusta molemmissa yllä mainituissa kysymyksissä. Kasperin tekstin olennaiset osat voi lukea englanniksi tästä linkistä. Sanon nyt suoraan, että mielestäni Kasper tekee tässä loistavaa teologiaa ja olen pitkälti hänen kanssaan samaa mieltä näistä asioista. Kanoninen tuomioistuin avioliittojen pätemättömyyden toteamiseksi on iure humano ja sitä voi ja pitää uudistaa, eikä ehtoollisen kategorinen kieltäminen uudelleennaineilta ole teologisesti ainoa eikä paras vaihtoehto.

Yllä linkatusta artikkelista käy myös ilmi, että paavi Franciscuskin tykkää Kasperista ja hänen teologiastaan. Olen siis iloisesti paavi Franciscuksen kannattaja, en kuitenkaan sano ”puolella”, koska hän ei ole julkisesti ottanut kantaa tähän kuumaan kiistakysymykseen. Hän antaa keskustelun jyllätä vapaana kunnes ensi vuoden synodin jälkeen toivottavasti antaa sitten ohjeensa.

Näyttää kuitenkin selvältä, kummalla puolella paavin sympatiat ovat, ja päinvastoin. Kasper on eräässä haastattelussa antanut ymmärtää, että paavin omassakin perhepiirissä kärsitään ehtoolliskiellosta. Vastakkaisen kannan henkilöitymä, amerikkalainen kardinaali Burke taas on julkisesti paheksunut sitä, ettei paavi Franciscus ole lausunut kantaansa selvästi julki. Näin hän on kuulemma aiheuttanut kirkolle paljon vahinkoa.

Paavi Franciscus taas on ilmoittanut siirtävänsä Burken pois hänen korkea-arvoisesta asemastaan apostolisen signatuurin ylimmän tuomioistuimen prefektinä. Kyseessä on kirkon ”korkein oikeus”, joka voi päättää lopullisesti esimerkiksi juuri avioliittojen pätevyydestä/mitätöinnistä. Burken uusi tehtävä on Maltan sääntökunnan suojelija. Siirtoa on vaikea olla tulkitsematta näpäytyksenä Burkelle, joka on avoimesti kritisoinut paavia oikeanlaisen johtajuuden puutteesta.

Kiista on siis henkilöitynyt Walter Kasperiin ja Raymond Burkeen, ja esimerkiksi Dwight Longenecker kirjoitti Zenitissä ”burkelaisten ja kasperilaisten” törmäyksestä. Hänen mielestään tulevaisuus kuuluu burkelaisille, mutta hän joutuu panemaan toivonsa seuraavaan paaviin. Itse uskon, että jos ennen paruusiaa tulee vielä seuraava paavi, hän ei kovin helposti voi ohittaa Franciscus-efektiä tekemättä ennennäkemätöntä vahinkoa kirkolle, sen ykseydelle ja evankeliselle vetovoimalle.

Longenecker on kyllä oikeassa siinä, että kyse on paljon enemmästä kuin vain eronneiden ehtoollisesta. Kyse on myös eurooppalaisen, amerikkalaisen, afrikkalaisen jne. katolisuuden keskinäisistä suhteista. Tähän liittyy Kasperin kohdalla nolo juttu, joka syntyi yllä mainitun haastattelun julkistamisesta Zenitissä. Kyseisessä haastattelussa Kasper sanoi, ettei afrikkalaisten pitäisi liikaa sanella meille länsimaalaisille, mitä homokysymyksen suhteen pitäisi tehdä.

Haastattelu nosti pienen myrskyn, ja Kasperia alettiin syyttää Afrikka-vastaiseksi rasistiksi ja vaikka miksi. Sitten Kasper käski Zenitiä vetämään haastattelun pois ja kielsi antaneensa sen, mutta kun toimittaja julkaisi nauhoituksensa siitä, Kasper joutui tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Tästä traditionalistit taas saivat mehukkaan aiheen syyttää Kasperia valehtelijaksi.

Kasperia kohtaan esitetään enemmän tai vähemmän oikeutetusti henkilökohtaista kritiikkiä, ja hänen näkemyksistään tehdään ahkerasti Burke-piireissä pilkkaa, mutta substantiaaliset vastaukset hänen nostamiinsa kysymyksiin ovat jääneet vähemmälle. Kuuluisin ja varmasti perusteellisin on kardinaali Burken, Uskonopin kongregaation prefektin kardinaali Müllerin ja muutaman muun yhteinen kirja, joka varmaan pitäisi hankkia ja lukea ollakseen mahdollisimman reilu ko. kannan edustajia kohtaan.

En siis ole vielä lukenut kirjaa, mutta sen otsikko kertoo jo paljon siitä, mitä Burke-leiri on julkisuudessakin paljon argumentoinut (ks. esim. edellä Longenecker-artikkelin Burke-sitaatti): me vain pysymme Kristuksen totuudessa. Ongelma tässä simplistisessä toteamuksessa on se, ettei Kristus sanonut halaistua sanaa uudelleennaineiden ehtoolliselle päästämisen ehdoista, kirkollisesta avioliittojen mitätöintiprosessista, lievän ja kuolemansynnin erottelusta eikä mahdollisten syyllisyyttä lieventävien olosuhteiden painoarvosta (nämä ainekset on koottava esim. Katekismuksesta, ja niitä voi sitten soveltaa joko puolesta tai vastaan).

Tietysti kaikki haluavat pysyä Kristuksen totuudesssa. Kasperille Kristuksen totuus numero yksi on Jumalan laupeus eli armollisuus. Sitä käsittelee myös hänen uusin kirjansa, jota paavi on kehunut ja jota myös synodin ympärillä on ahkerasti hankittu ja luettu. Puolalaisen piispainkonferenssin puheenjohtaja arkkipiispa Stanisław Gądecki tokaisi synodissa, että Jumalan laupeus on kyllä ollut kirkossa jo 2000 vuotta, mutta jälleen simplistinen argumentti sivuuttaa sen mahdollisuuden, ettei sitä ole välttämättä kaikissa juridisissa päätöksissä osattu soveltaa niin uskollisesti kuin olisi voinut.

Toinen jatkuva väännön aihe on kysymys siitä, voiko kirkon oppi muuttua. Molemmat puolet käyttävät aivan samoja sanankäänteitä mutta ajavat niillä eri asioita. Kaikki sanovat, että oppi ei muutu mutta että se voi kehittyä tai sen ymmärrys voi syventyä. Muutosta ajavat sanovat, että tässä ei muuteta oppia avioliiton purkamattomuudesta, muutosta vastustavat taas sanovat, että oikea opin kehitys on orgaanisessa jatkumossa aiemman kanssa eikä oppi koskaan muutu vastakohdakseen.

Vatikaani II-tutkija John O’Malley on puhunut katolisesta allergiasta ”muutos”-sanaa kohtaan, ja se näkyy hyvin tässä keskustelussa. O’Malley toteaa, että ”kehitys, evoluutio” yms. ovat vain kauniita synonyymeja muutokselle, sillä jos jokin asia kehittyy niin totta kai se silloin myös muuttuu. Oppi muuttuu siinä mielessä, että kehityksen jälkeen se on erilainen kuin ennen sitä, se ilmaistaan eri sanoilla ja sille annetaan uutta merkityssisältöä ja sen avulla tehdään uusia käytännön sovellutuksia.

Toinen asia on sitten se, muuttuuko oppi aiemman vastakohdaksi, onko kyseessä siis sellainen täydellinen ristiriita edelliseen, että jompikumpi muotoilu olisi pakosti täysin virheellinen. Tämähän lienee se asia, jota muutoksesta puhuttaessa pelätään, sillä ei haluta myöntää sitä, että Jumala olisi sallinut kirkon opettaa täyttä valhetta ja johtaa uskovia siten perustavanlaatuisesti harhaan.

Lienee sanomattakin selvää, että kehityksen myöntäminen muutokseksi ei automaattisesti tarkoita peruuttamattoman ristiriidan myöntämistä. Tätä varten on olemassa teologisen hermeneutiikan tiede. Useimmiten voidaan nähdä, että ennen on opetettu oikein mutta liian kapeasti, että uusi opetus on pohjimmiltaan sopusoinnussa vanhan kanssa. Joissain tapauksissa on kuitenkin kieltämättä vaikeampaa, ja on ihan oikeutettua kysyä, onko oppi itse asiassa kehittynyt aiemman vastakohdaksi.

Myönteiseen vastaukseen päätymisen näissä vaikeissa kysymyksissä ei kuitenkaan tarvitsisi tuhota perustavanlaatuista luottamusta evankeliumiin ja kirkkoon: voihan aivan hyvin olla myös niin, että Jumala säilyttää kirkon perustavanlaatuisessa evankeliumin pelastavassa totuudessa siitä huolimatta, että yksittäisiä opillisia virheitä välillä sattuukin. Tällaisella perusluottavaisella ja samalla avoimen kriittisellä asenteella voimme rauhassa tehdä teologista hermeneutiikkaa.

Lopetan artikkelin suositun nettipappi Robert Barronin viisaaseen neuvoon. Kärsivällisyyttä. Niin kuin kirkkohistoriassa aina, totuus tulee lopulta esiin pitkän väännön ja vuosien vastakkainasetteluiden jälkeen. Lopulta ei kuitenkaan voita Kasper eikä Burke, vaan Kristus, joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

BurkeKasper