Kuoleman todellisuus tuntuu koskettavan uudella tavalla pandemian ja ympäristötuhon aikakaudella. Riku Siivosen Täydellinen elämä -radio-ohjelmasarjan aiheena oli eilen Täydellinen kuolema. Haastateltava oli monisairas ja usein kuoleman porteilla käynyt mies. Hän tunnusti pelkäävänsä kuolemaa kuollakseen.

Pelon syynä ei ollut niinkään kivun tai luopumisen pelko vaan tietoisuus omasta syntisyydestä ja tästä seuraava epätietoisuus siitä, miten hän kestää Jumalan viimeisellä tuomiolla. Hän kuvasi syntisyyttään, missä kaikessa on rikkonut tietäen Jumalan tahdon, mutta vielä enemmän, mitä kaikkea hän on tehnyt tietämättään Jumalaa vastaan. - Nyt myös haastattelija alkoi ahdistua: Hän tunnusti lykänneensä ajatusta kuolemasta, mutta nyt alkoi hänkin pelätä sitä. Molemmat kertoivat olevansa kristittyjä ja kirkon jäseniä. Heille tuonpuoleinen elämä tämän elämän jälkeen oli vähintään huomioon otettava vaihtoehto, jossa ratkaisevaa oli vastuu omasta elämästä Jumalalle, elämän antajalle.

_ _ _

Oli havahduttavaa kuulla YLE:n ohjelmassa näin suoraa puhetta uskon keskeisistä kysymyksistä, synnistä, tuomion odotuksesta ja kadotuksen pelosta, erityisesti kun kyse ei ollut edes nk. uskonnollisesta ohjelmasta. Usein jälkimmäisten anti jää kevyemmäksi. Riku Siivosen haastattelema henkilö ei edustanut uskon kevytversiota, jossa kysymykset ihmisen vastuusta Jumalan edessä, synnin kadottavasta voimasta ja ikuisen elämän todellisuudesta on häivytetty. Silloin jäljelle jää tämänpuoleinen ja pyrkimys vapauttaa ihminen Jumalan pelosta sekä samalla ahdistuksesta.

Mutta kuinka uskon kevytversio vastaa ihmisten syvimpiin kysymyksiin, jos ja kun kuoleman pelkoa ja siitä kumpuavaa ahdistusta on mahdollisesti enemmänkin ihmisten mielissä? Onko tunnistettu varsinaisesti ahdistuksen syytä - ja ennen kaikkea kirkon vastausta siihen? Pelkkä terapiapuhe ei auta silloin, kun ihminen seisoo kasvokkain kahden majesteetin, kuoleman ja Jumalan edessä. Syvä ja parantumaton ahdistus voi seurata kokemuksesta, että kuolema ja Jumala uhkaavat hukuttaa syntisen.

Jäinkin kaipaamaan ohjelmasta sen varsinaista pihviä, joka olisi vastaus hieman kummalliseen otsikkoon Täydellinen kuolema. Tuskin nimittäin hirmuinen tuomion odotus edustaa täydellistä kuolemaa?

_ _ _

Kristinuskossa on kuitenkin vahva lääke syntiä ja kuolemaa sekä rangaistuksen pelkoa vastaan: ilosanoma armosta. Tämän sunnuntain (4. sunn. helluntaista) teksti sanoo sen harvinaisen selvästi:

"Jumala on eläväksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin. Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidän on pelastettu." (Ef 2:1-6).

Kun kerran armon lopputulos on, että ihminen pelastuu synneistään, eikö samaan tulokseen päästä julistamalla, ettei ole syntiä eikä kadotusta? Tämä asiassa oikaiseminen ei johda kuitenkaan hyvään, koska se sivuuttaa pahan todellisuuden, ihmisen vastuun, Kristuksen tuoman sovituksen ja Jumalan hyvyyden. Ihmiselle voi syntyä väärä ajatus, että hän pelastuu oman hyvyytensä ansiosta, eikä mitään pahaa ole - toinen on vain heikompi toista. Itse asiassa tämän kaltainen uskomus tuntuu vahvistuvan.

Monet ovat kuitenkin ajattelevia ja näkevät syvemmälle. Heidän omatuntonsa osoittaa synnin todeksi, samoin kuin oman vastuun, jota ei voi paeta. Siitä seuraa hirmuinen tuomion odotus (Hepr. 10:27). Jumalan armo voi kuitenkin kääntää sen sisimmän rauhaksi ja pelastuksen toivoksi.

_ _ _

Miten Jumalan armo ja sitä kaipaava ihminen voivat kohdata? Miten ihminen löytää armon? Tämä on oma laaja kysymyksensä, jonka teologisia ulottuvuuksia en edes yritä tyhjentävästi avata. Siihen on reformaation kirkoissa ainakin kolme vastausta. Reformoidut ajattelevat, että jotkut on ennalta määrätty pelastukseen. Evankelikaalit puolestaan ajattelevat, että ihminen tekee uskonratkaisun ja ottaa Jeesuksen vastaan omakohtaisena Vapahtajana.

Katoliset ja ortodoksit katsovat, että ihminen pelastuu kirkossa osallisena sakramenteista, joiden kautta Pyhä Henki toimii. Luterilaisuus liittyy tähän ajatteluun. Philipp Melancthonin 1530 laatiman Augsburgin tunnustuksen mukaan: "jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja
sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee." (CA V). Tämä usko ottaa vastaan pelastuksen ja tuo rauhan Jumalan kanssa.

Evankeliumin aarre on löydettävissä aina uudelleen. Sitä kaivataan. Siksi me kristittyinä emme voi väistää tehtäväämme julistaa evankeliumia Kristuksesta ja syntien anteeksisaamisesta.