Suomen ortodoksisessa kirkossa on käynnissä kanonisointiprosessi, jonka yhtenä ehdokkaana on Larin Paraske (1834-1904).
Ehdotus on kiinnostava ja mieltä ilahduttava.
Larin Paraske lauloi noin 30 000 muistiinmerkittyä säettä. Näiden myötä hänestä tuli niin Järnefeltin kuin Sibeliuksenkin kansallisromanttisen mielen innoittaja erityisesti hänen Porvoossa asuessaan.
Pyhän vanhurskaan Parasken hengellisyys on jäänyt yllä mainitun jalkoihin. Hän oli ortodoksi ja inkeroinen, joka kasvatti orpolapsia ja eli taloudellisesti ahdasta elämää elättäen itseään kutojana. Sukulaiset eivät hänen itkuvirsistään paljoa perustaneet.
Ajatus siitä, että Larin Paraske on pyhä, on elänyt kauan. Sen on tuonut esille rovasti Erkki Piiroinen jo 40 vuotta sitten. Nyt se on uudelleen ajankohtaistunut.
40 vuotta poikkeuksellisen ajatuksen läpäisyssä kirkollisessa ajattelussa on melko normaali aika. Luterilaisen kirkon puolella ensimmäinen Juice Leskisen laulu on sen virsikirjassa joskus 2060 paikkeilla.
Mutta mitä ovat pyhät?
Keskiajan ajattelussa luotiin erityinen pyhimyksen kategoria. Pyhimyksellä tuli olla niin sanottu sankarin hyve. Sankarin hyve muodostui siitä, että henkilö oli saavuttanut antiikin niin sanotuissa kardinaalihyveissä poikkeuksellisia ansioita. Näitä olivat viisaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja rohkeus. Lisäksi pyhimykseltä edellytettiin menestystä myös teologisissa hyveissä, joita ovat usko, toivo ja rakkaus.
Pyhimyksellisyys oli siis eräänlaista hengellistä sankaruutta. Hyvettä tarkoittavan latinankielisen sanan virtus kantana oli vir eli mies.
Kuten tunnettua, oppi pyhimyksistä vaikutti uskonpuhdistuksen syntyyn. Keskiajalla ajateltiin, että pyhimysten teoista on muodostunut ylijäämää, osaamisen arvonlisää, eli kirkon aarrevarasto (thesaurus), josta riittää jaettavaa niillekin, jotka eivät saavuta edes minimiä. Ajatus oli järkevä sikäli, että seura tekee kaltaisekseen. Ongelma syntyi siitä, kun tätä varastoa alettiin hinnoitella ja myydä sitä tarvitsevaisille.
Itäinen perinne ei erilleen jouduttuaan läntisestä saavuttanut sankaruuden mittoja. Sen piirissä ei ole pyhimyksiä vaan kanoninen nimitys on pyhä. Itäinen perinne on edustanut katolisen kirkon epäsankarillista ulottuvuutta.
Pyhä on osallinen pyhistä salaisuuksista. Tässä itäinen ja luterilainen perinne kohtaavat. 1500-luvun luterilaisuuden tulkinta uskontunnustuksen latinankielisestä muotoilusta congregatio sanctorum, uskon pyhien yhteyteen, tulkittiin juuri osallisuutena pyhiin.
Ehkä tästäkin syystä itäisessä perinteessä on ollut tilaa esimerkiksi ”jumalan tähden houkkien” (jurodivyi) perinteelle. Sellaiseksi on esitetty esimerkiksi Dmitri Shostakovitsia. Hänhän esimerkiksi sai Stalinin palkinnon Leningrad-sinfoniastaan, joka kuvaa Stalinin vainoja eikä Leningradin piiritystä.
Larin Paraskella ei ehkä ollut sankarin hyvettä, muuta kuin kansallisromanttisessa kertomuksessa. Hän oli sukulaistensa hylkimä köyhä äiti. Mutta jotakin pyhyydestä hänessä häivähti. Se kenties riittää pyhäksi kanonisoimiselle. Jos niin tapahtuu, se on viesti kaikille niille, jotka ovat kosketuksissa pyhään, mutta joista ei ole pyhimykseksi.
Luterilaisista ennakkoluuloista huolimatta pyhät ja pyhimykset ovat siunattu asia. He ovat välittäjähahmoja. Meidät on ohjelmoitu etsimään apua turvanallesta missä muodossa ne sitten esiintyvätkään elämänsaatossa. Harvat ne ovat meistä joilla on suora yhteys pyhiin. Mutta epäileväiset, kriittiset ja jopa vastustaja mieliset tuntuvat kunnioittavan ja tulevan levolliselle mielelle tavatessaan tuollaisen pyhänitsessään kantajapersoonan.
Harva se on joka ilman tuollaista välittäjää, useimmiten armorikas saarnaajapersoonallisuus, olisi etsijän ja ihmettelijän tielle lähtenyt. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa pitempikin juttu noista lyhyistä mutta ratkaisevista kohtaamisista.
Aivan hämmästyttää se, että on niin monta lapsenmielisen viatonta, mutta hyvää tarkoittavaa saarnaaja ja he ovat aivan tosissaan yrittäessään kertoa miksi he tekevät mitä tekevät. Jotkut heistä säteilevät silmänräpäyksen verran pyhän aavistusta. Jotkut hoitavat omiansa mutta huomaamattaan myös kaikkia jotka joutuvat kosketuksiin heidän kanssaan.
Hengellinen sankaruus voi johtaa siihen, että henkilö on motivoitunut puolustamaan kansaansa, ja vaikka kuolemaan sen puolesta, mutta ei kuitenkaan hakeutumaan tieten tahtoen tilanteeseen, jossa kuolee.
Ajattelen tässä lähinnä Israelia ja sen sotilaita ja Psalmia 110, jossa sanotaan:
” Altis on sinun kansasi sinun sotaanlähtösi päivänä, Pyhässä asussa sinun nuori väkesi, nousee sinun eteesi, niinkuin kaste aamuruskon helmasta. ”
Varmasti joku kavahtaa tätäkin tulkintaa, vaikka myös evankeliumissa on sanottu että Pyhä henki on nimenomaan totuuden henki, ja puolustaja. Pyhäasu on silloin puolustajan asu. Vaate ei vielä ole mitään, mutta se voidaan tulkita, joko vaatteeksi joka näyttää henkilön kuuluvan puolustajiin, kuin myös olla se näkymätön henki, puolustajan Pyhä motivaatio.
Kansa jonka miehet juoksevat karkuun, kun víhollinen hyökkää, tai lähtevät hakemaan turvapaikkaa muista maista, on todella tuhon oma ja turvaton.
Sitten voidaan kysyä, että onko sana Pyhä joku titteli tai arvoasema jonka oman ryhmän jäsenet voivat myöntää omalle jäsenelle, vai onko se elävä ja toimiva aina tilanteessa, missä sillä on merkitystä.
Huvittavinta oli kirjoituksessa kohta jossa pyhyyttä oli kertynyt kirkkoon niin paljon, että sitä voitiin ryhtyä myymään ihmisille. Kiva konsti hankkia rahaa, kun voidaan myydä ihmisille itsensäkorotusta.
Ortodoksinen kirkko ei ole pyhä, sillä se estää naisia toteuttamasta kutsumustaan. Yleensä miehet ovat kirkon (ja omasta) mielestä pyhiä. Onneksi pyhyys pursuaa joskus niin yli, että siitä tippuu pisaroita naisille. Mutta ihmisen pyhyys sinänsä on suurta valhetta. Ns. pyhät ovatkin olleet jotain ihan muuta, synti toimii myös ”pyhissä”. Arkielämän sankareita ovat naiset.