Taannoisessa kolumnissaan Lauri Vartiainen vertaili kirkkomme aiempaa naispappeuspäätöstä käsillä olevaan kysymykseen kirkon avioliittokäsityksestä. Samana päivänä julkaisemassaan blogikirjotuksessa Timo Pöyhönen esittää oman ratkaisunsa jälkimmäiseen kysymykseen.

Heti kärkeen on syytä todeta, että käsillä ei suinkaan ole kysymys siitä, vihitäänkö kirkkomme tiloissa kirkollisena toimituksena samaa sukupuolta olevia pareja vaiko ei. Tämä viimemainittu kysymys on käytännön tasolla jo ratkaistu, eli käytännössä vihitään, vaikkakin ilman kirkon yhteistä hyväksyvää päätöstä. Oikeampi kysymys on, tulisiko kirkon oman oppinsa perusteella hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen kirkolliseksi toimitukseksi vaiko ei.

Timo Pöyhönen esittää ratkaisuksi, että hyväksytään kaksi rinnakkaista avioliittonäkemystä, perinteinen ja sukupuolineutraali. Mitä tämä sitten aidoimmillaan tarkoittaisi? Kenties sitä, että kirkkokäsikirjassa olisi kaksi kokonaan erillistä ja toisistaan riippumatonta kirkollista toimitusta: Toisaalta miehen ja naisen avioliittoon vihkiminen ja toisaalta sukupuolineutraaliin avioliittoon vihkiminen.

Tarkoitan siis todellakin kahta eri toimitusta, en kahta eri vihkikaavaa samalle kirkolliselle toimitukselle. Tällöin esimerkiksi toimitusten oppaaseen tulisi kokonaan oma lukunsa jälkimmäistä varten. Kirkon perinteistä avioliittokäsitystä kuvaavat tekstit säilyisivät muuttumattomana ja rinnakkaiselle käsitykselle kirjoitettaisiin kokonaan uudet tekstit.

Koska perinteinen avioliittokäsitys säilyisi muuttumattomana, todettaisiin toimitusten oppaassa edelleenkin: ”Kristillisen uskon mukaan avioliitto perustuu Jumalan käskyyn ja luomisjärjestykseen. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, antoi avioliiton heille lahjaksi ja siunasi heidän liittonsa. Kristus vahvisti tämän luomisjärjestykseen perustuvan asetuksen (Matt. 19: 4–6). Jumalan asetuksen perusteella avioliittoon vihkiminen on hengellinen tapahtuma ja jumalanpalvelus, jossa rukoillaan vihkiparin puolesta ja siunataan heidän liittonsa.”

Koska kirkko ei voi olla ristiriidassa itse itsensä kanssa, ei myöskään rinnakkainen avioliittokäsitys voi olla ristiriidassa perinteisen avioliittokäsityksen kanssa. Samaa sukupuolta olevan kihlaparin vihkimisen teologiset perusteet on siis sanoitettava toisin.  Kun perinteistä avioliittokäsitystä perustellaan Jumalan käskyllä ja luomisjärjestyksellä, tulisi rinnakkaista avioliittokäsitystä perustella jollakin muulla. Kun perinteisen kannan mukaa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, ei samassa oppaassa voi heti seuraavassa luvussa lukea, että Jumala onkin luonut sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisuuden.

Tästä päästään kuitenkin luterilaisen teologian ytimeen: Keskiössä on ristiinnaulittu Kristus, joka kuoli meidän syntiemme vuoksi. Kaikki muu sen ympärillä on enemmän tai vähemmän kehällistä. Ei suinkaan samantekevää, mutta sellaista, josta henkilökohtainen hengellinen pelastuksemme ei ole viime kädessä riippuvaista. Ei meidän tarvitse opettaa uutta luomiskertomusta saadaksemme yhteensovitettua oman identiteettimme kristillisen kirkkomme ihanteisiin ja osallisuuteemme Jeesuksesta Kristuksesta.

Jumala on suuressa sallimuksessaan suonut sen, että luomakuntamme on juuri nyt juuri sellainen kuin on ja ihmiskunta on osallisena Kristuksen sovituksesta juuri sellaisena kuin on. Sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisuus on ympäröivää todellisuuttamme aivan riippumatta käsityksestämme siitä, millaiseksi Jumala asiat alun perin on luonut. Kunkin ihmisen identiteetti on hänelle itselleen totta aivan riippumatta siitä, miten häntä ympäröivät maailma hänet kokee. Toisaalta ympäröivän maailman kokemus ihmisestä on riippuvainen siitä, miten hän itsensä ilmaisee, ei siitä, miten hän itsensä sisäisesti kokee.

Jokaisen ihmisen, siis aivan jokaisen, on hyväksyttävä ristiriita sisäisen kokemuksensa ja ulkopuolisen todellisuuden välillä. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt eivät ole tässä mikään poikkeus.

Luterilaisen teologian ytimestä katsottuna perinteisen avioliittokäsityksen säilyttäminen muuttumattomana ei siis ole mitenkään syrjivää. Kukaan ei jää Kristuksesta osattomaksi sillä perusteella, että kirkko opettaa Jumalan luoneen ihmisen mieheksi ja naiseksi, antaneen heille avioliiton lahjaksi ja siunanneen heidän liittonsa. Tämän opettaminen ei myöskään väheksy kenenkään kahden ihmisen välistä keskinäistä rakkautta, vaikka he olisivatkin keskenään samaa sukupuolta.

Seikka, että kirkossa voi olla kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä vain siten, että uusi rinnakkainen jättää aiemmalle täyden tilan säilyä muuttumattomana, ei vielä merkitse, että tälle uudelle rinnakkaiselle avioliittokäsitykselle olisi kestävät teologiset perusteet. Uuden rinnakkaisen avioliittokäsityksen teologisten perusteiden tulee olla teologisesti perusteluja myös täysin itsenäisesti, perinteisestä avioliittokäsityksestä riippumatta.

Kirkkomme virkaratkaisua edelsi pitkä teologinen prosessi, jonka aikana pohdittiin mm. mistä kirkkomme pappisvirassa on kyse. Pohdintaa käytiin esimerkiksi siitä, onko pappisvirka osa kirkon olemuksellista perusrakennetta (konstituutiota), vaiko onko kyse käytännöllisestä järjestelystä pappisviralle kuuluvien tehtävien järjestämiseksi (funktionaalinen käsitys). Toisaalta pohdittiin sitä, onko pappisvirka jo olemukseltaan miesvirka vai onko perinteisessä ratkaisussa rajata pappisvirka vain miehille ollut kyse vain käytännöllisestä ratkaisusta. Vasta sitten, kun tässä pohdinnassa päädyttiin jälkimmäiseen kantaan, nousi pohdittavaksi seikka, tulisiko vakiintunutta käytäntöä muuttaa vaiko ei. Edellisessä kysymyksessä vastakkaiseen kantaan päätyneille tämä jälkimmäinen pohdinta ei enää ollut aiheellista. Kirkko ei voi toimia vastoin omaa olemustaan.

Vastaavalla tavalla avioliittokysymyksessä pitää ensin ratkaista, onko avioliiton kaltainen parisuhde samaa sukupuolta olevien kesken ylipäätään asia jolle kristillisessä opissa ja luterilaisessa tunnustuksessa pitäytyvä pappi voi pyytää Jumalan siunausta. Toimituksen liturgisia muotoja on syytä pohtia vasta sen jälkeen, jos vastaus tähän kysymykseen on myönteinen.

Virkaratkaisussaan kirkkomme ei päätynyt perustamaan perinteisen patristisen pappisviran viran rinnalle matristista kaitsentavirkaa, vaan ratkaisuksi tuli yksi yhteinen sukupuolesta riippumaton virka. Miehisestä paimenvirasta täysin erillinen, kirkollisissa palvelussuhteissa yhtäläisen kelpoisuuden tuottava matrivirka olisi voinut olla osalle kirkon perinteisellä virkakannalla olevista hyväksyttävä ratkaisu, ei toki kaikille. Valtaosalla kirkon perinteisellä virkakäsityksellä olevista ei kuitenkaan ole kyse siitä, että kirkolliset toimitukset koettaisiin pätemättömiksi naispuolisen henkilön toimittamina, vaan siitä, että perinteinen paimenvirka koetaan olemukseltaan miehen viraksi. Väärässä järjestyksessä toimitettuun jumalanpalvelukseen ei tahdota osallistua.

Vastaavalla tavalla uuden rinnakkaisen avioliittoteologian hyväksyminen tulee kyseeseen vain niiden perinteisessä avioliittoteologiassa pitäytyvien osalta, jotka kokevat samaa sukupuolta olevien välisen avioliiton kirkollisen hyväksynnän ylipäätään mahdolliseksi. Sikäli kun se ei ole mahdollista, ei sellaisessa toimituksessa tahdota olla mitenkään osallisena.

Tässä yhteydessä on syytä nostaa rinnakkaistarkasteluun kaksi perinteiseen avioliittokäsitykseen liittyvää, kirkon jäsenten keskuudessa mielipiteitä jakavaa kysymystä: Suhtautuminen ns. avoliittoon ja suhtautuminen aiemmasta avioliitostaan eronneiden uudelleen vihkimiseen.

Miehen ja naisen välinen avoliitto täyttää olemukseltaan perinteisen avioliiton muodot, mutta siinä puuttuu liiton julkinen vahvistaminen. Asiantila korjaantuu julkisella vahvistamisella. Aiemmasta avioliitostaan eronneiden vihkimistä uuteen avioliittoon voidaan puolestaan perustella anteeksiannolla ja armolla. Näin varsinkin silloin, jos todellista mahdollisuutta paluusta aiempaan liittoon ei enää ole. Kaksi miestä taikka kaksi naista ei kuitenkaan muutu mieheksi ja naiseksi vihkitoimituksella. Niinpä heidän keskinäistä avioliittoaan ei voida yhteensovittaa perinteiseen avioliittokäsitykseen. Jos heidät aiotaan vihkiä, tarvitaan kokonaan uusi avioliittokäsitys.

Uuteen avioliittokäsitykseen siirtymistä on perusteltu mm. uudella tiedolla ihmisen sukupuolisesta ja seksuaalisesta monimuotoisuudesta. Aikamme käsityksen mukaan sukupuolinen suuntautumien ei ole ihmisen oma päätös, eikä ihminen voi itse omin voimin omaa sukupuolista suuntautumistaan muuttaa. Eettiseksi kysymykseksi nousee, opettaako kirkkomme selibaatin ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi heille kirkkomme jäsenille, joille parisuhde vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ei ole todellinen vaihtoehto. Jääkö siis toiseksi vaihtoehdoksi kadottava synti? Mikä on asiassa totuus ja mikä kadottava valhe?