Kolumni: Naispappeus­päätöksen ponsi oli vedätys, eikä avioliitto­kysymyksessä ole syytä samaan hyvä­uskoisuuteen

Kuva: Jukka Granström

Vestigia terrent, jäljet pelottavat, sanoivat roomalaiset. Eräässä Aisopoksen faabelissa vanha ja sairas leijona makasi luolassaan ja nälkä kurni suolissa. Niinpä tuo eläinten kuningas kutsui kaikki ohikulkevat eläimet tervehdyskäynnille luokseen – ja söi heidät kaikki suihinsa.

Kulkipa ohi myös kettu. Leijonan kutsun kuultuaan kettu katseli luolaan johtavia jalanjälkiä. Monet jäljet johtivat luolaan, mutta ainoatkaan eivät tulleet luolasta ulos. Jäljet pelottavat, vastasi kettu ja jatkoi matkaa.

Kotimaassa muisteltiin pari viikkoa sitten vuoden 1986 naispappeuspäätöstä ja samassa yhteydessä kirjattua pontta, joka lupasi perinteisen kannan edustajille elintilan ja mahdollisuuden toimia kaikissa kirkon tehtävissä jatkossakin.

Sinänsä huvittavaa, että emerituspiispoja myöten silloisilla päättäjillä näyttää olevan suuri tarve muistella, että ponsi oli ihan selvästi alusta pitäen vain siirtymäkauden juttu. Kysyn, unohtuiko silloin sanoa se ääneen.

***

Jonkin sortin vedätystähän se tietenkin oli. Tavoitteena oli antaa oppositioon jääneille ja kannassaan horjuville se kuva, että älkää huoliko, kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.

Optimistisemmat uuden linjan päättäjät varmaan vilpittömästi ajattelivat, että aika kyllä hoitaa asian, kun kasvavat sukupolvet ovat edellistä viisaampia. Kokeneemmille kehäketuille taas tarkoitus pyhittää aina keinot. Ja niin ponsi syötiin karvoineen ja nahkoineen piispa [Mikko] Heikan työryhmän toimesta parikymmentä vuotta myöhemmin ja ponteen luottaneet tuomittiin lainsuojattomiksi.

Tilanne oli 1986 uusi ja ainutkertainen. Ymmärrän hyvin, kuinka moni vilpittömästi uskoi, että kaksi erilaista kantaa voisi elää kirkon sisällä, kun vain hyvää tahtoa löytyy. No, ei löytynyt.

***

Sen sijaan en lainkaan ymmärrä, että joku on edelleen niin autuaan hyväuskoinen, että menee samaan halpaan avioliittokysymyksen kohdalla. Taas luvataan, että kaksi keskenään ristiriitaista kantaa voi kyllä auvoisesti elää kirkossa rauhanomaisessa rinnakkainelossa – kun vain hyvää tahtoa löytyy. Ei löydy. Uusi on kuin laululintusen pesään munittu käenpoikanen, joka sisälle päästyään tyrkkää linnun oman poikasen ulos pesästä.

Vestigia terrent. Minä näen luolan edessä edelleen vain ne sisään menevät jäljet, mutta ulos ei tule ainoitakaan.

Kirjoittaja on Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja. Kolumni on julkaistu 5.11.2021 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.