Edeltänyt Pekka Pesosen blogi kristityistä herätti kauan oireilleen kipukysymykseni, jonka olen halunnut koko ajan kuitenkin sivuuttaa turhana.
Olin aikoinaan Teiniharjulla SKYL:n juhlavuotena pidetyssä kokoontumisessa. Pääsin mukaan sisareni kanssa, vaikkemme vielä olleet ylioppilaita. Isämme oli entinen SKYL:n pääsihteeri. Istuimme iltaa mahtavien seminaarien jälkeen aktiivisten osanottajien kanssa. Yksi heistä, sittemmin kirkon tunnettu naistyöntekijä, laukaisi yhtäkkiä minulle kysymyksen, miten olen tullut uskoon. Vastasin, että kotini piirissä kasvun kautta. Hän tivasi, enkö ollut kokenut oikeaa uskoon kääntymystä. Kun en voinut sanoa sellaista olleen, olin ainakin hänen silmissään varsin epäilyttävä tapaus.
Toki tajuan, että olen kokenut elämäni varrella useita kriisejä, kääntymisen paikkoja, etsikkoaikoja. Uskoni uuteen suuntautumista ja avartumista. En kuitenkaan koskaan lapsenuskostani (kodin hyvä perintö) luopumista! Onko se naiivia?! Saati tuomittavaa? Vanhempani olivat hyviä kristillisiä kasvattajia, jos vaikka voisin heitä arvostellakin joistakin inhimillisen elämän käytännön rajoituksista, heillä oli hengellistä avaruutta, joka antoi lapsillekin kasvun varaa yhteisessä uskossamme.
Erääseen seurakuntaan tuli uusi pappi. ukot sitä kuunteli seuroissa ja totesivat sitten: ”Kah, pappi ei ole uskossa”. Seurojen jälkeen pappi kyseli ukoilta neuvoa. ”Mene kotiisi ja polvistu vaimosi kanssa lattialle ja avaa sydämmesi vaimollesi ja Jeesukselle.” Seuraavissa seuroissa ukot taas kuunteli pappia ja totesivat sitten: ”Kah, pappi on uskossa.”
Kumpi oli muuttunut, papin puhe vai kuulijoiden asennoituminen?
Koko teologisen kastekeskustelun sijaan olen painottanut pohdinnallani juuri teologien vastuuta (ko. teologian opiskelijan) tuomita toisen ihmisen usko ilman tietoista kääntymystä. Ihmettelen miten kirjanoppineet voivat lukea tekstin intention sijaan ennen muuta vain kastekysymystä koskevaa ”syntymä”-asiaa. Poleeminen otsikkoko oli kommentoijille tekstin tarkoitusta tärkeämpi asia? Kirjallisuudentutkijana pidän tätä kardinaalisena ohilukemisena, tekstini väärintulkintana – josa nyt Pekka Pesosta ja Tuula Hölttää ja paria muuta lukuunottamatta kukaan varsinaisesti tekstäni lukikaan.
Mutta arvon oppineet: Miten ihmeessä virsikirjaan on voitu sisällyttää aivan omaa katsomustani vastaava Niilo Rauhalan virsi 395 ja Psalmeista luetaan kaikella kunnioituksella 139: 13-18? Ja miksi Kristuksen puhuttelua Paavalille Damaskon tiellä painotetaan tekstinä enemmän kuin sitä, että hän tämän jälkeen sai kasteen?
Päivi Huuhtanen-Somero :”Koko teologisen kastekeskustelun sijaan olen painottanut pohdinnallani juuri teologien vastuuta (ko. teologian opiskelijan) tuomita toisen ihmisen usko ilman tietoista kääntymystä”
Henk.koht. olen monta kertaa törmännyt samaan kysymykseen ja mielestäni kysymyksessä on ilmeisesti ikuinen ristiriita isän- ja äidinrakkauden välillä, joka voidaan ratkaista ainoastaan ”kävelemällä” näissä kysymyksissä myös ”vastapuolen kengissä” ja oppimalla ymmärtämään hänen erilaisuuttaan.
Muistaakseni Krysostomos sanoi, että ”Kuka ei kutsu kirkkoa äidiksi, ei voi sanoa Jumalaa isäksi.” Kirkon haasteellinen tehtävä on kantaa ristiä, jossa isänrakkaus on ristin pystysuora puuosa, joka arvostaa mm. lakia, valtiota ja abstrakteja käsitteitä ja äidinrakkaus ristin vaakasuora puuosa, joka arvostaa ihmisten välisiä luonnollisia siteitä ja rakastaa kaikkia lapsiaan.
”Talleta, Isä taivaan,
haltuusi päiväni.
Laupeutesi syli
on turva tielläni.”
(virsi 395: 6. säkeistö
Minun olisi varmaan pitänyt panna otsikoksi ”Sä lapsuus uskos säilytä, siin´ on sun paras ystävä”. Tuli turhaa teologista kaste-teologiaa!!!
Olin hiljattain 50-vuotisvalmistujaisissani. Kurssitoveri istui vieressäni ja piti esittelyssään ylitsepursuavan ylistyspuheen. – Ai, Sinä et olekaan elämäsi varrella tullut uskoon, tokaisi hän minulle. Olin hiljaa ja jäin mietiskelemään asiaa itsekseni- en toki ensimmäistä kertaa. Työssä ollessani eräs asiakkaani valisti minua seurakuntamme kirkkoherraehdokkaista, että vain yksi heistä on oikeassa uskossa.
Kai se on joku kirkastumisen hetki, joka antaa ihmiselle vallan puhua näin toisille ihmisille. Itse sanoisin, että olen vuosikymmenien aikana pikkulapsesta lähtien kasvanut uskoon hitaasti, mutta varmasti. Lapsuuteni ja isoäitini Jumala oli ankara ja rankaisi vähimmästäkin ajattelemattomuudesta lujasti tukkapöllystä pimeään komeroon. Sen Jumalakäsityksen avulla en olisi millään jaksanut tänne asti, jos jokainen kokemani kriisi ja epäonnistuminen olisi ollut rankaisua. Itse koen ne nyt kasvun paikkoina itselleni, mahdollisuutena kypsyyteen ja uuteen syvempään ymmärrykseen elämästä ja armollisesta Jumalasta.
”Sä lapsuus uskos Säilytä,siin on sun paras ystäväs.” Täällä samalla tavalla ajatteleva.Rohkaisisin vain virren 405 sanoilla.Erikoisesti säkeistöt 5,6,ja7.Oikein hyvää kevättä .Tv Elja
1) Kastekeskustelu tässä lienee syntynyt puheenvuorostani, missä yritin sanoa, että juuri kasteen takia meillä on turvallinen luottamus siihen että lapsenusko on aitoa ja todellista uskoa ilman että missään vaiheessa tarvitsee hävetä omaa asemaansa Jumalan lapsena.
Saamme rohkeasti ja täysin siemauksin elää todesta uskonelämäämme siksi että jo pienokaisina meidät on otettu Taivaan Isän turvallisille käsivarsille.
2) Mänttärille pieni historiallinen tieto. Joh. 3 ilmaus, ”anothen”, alkuperäisestä eli ylhäältä syntymisestä eli siis Jumalasta syntymisestä nimenomaan vesi -sanan takia vanhan kirkon oppineet ovat Tiit. 3:5 mukaisesti alkaneet käyttää sanaa uudestisyntyminen. Tätä merkitystä ei sanalla ”anothen” ole koskaan aikaisemmin esiintynyt missään koko klassisessa kreikassa. Myöskin noiden kirkkoisien käyttöön ottamisen yhteydessä mukaan tullut uusi merkitys esiintyi klassisilla kirjoittajilla ainoastaan niissä teksteissä mitkä olivat riippuvaisia tästä kirkkoisien tulkinnasta. Koko vanhan kirkon yksimielinen todistus on, että ihminen uudestisyntyy kasteessa eli siis Jeesuksen sanojen mukaisesti ”vedestä ja Hengestä”. Vasta 1520 -luvulla tuli esiin tästä vanhasta alkuperäisestä perinteestä poikkeavia käsityksiä.
Usko tulee kuulemisesta ja Sanan ymmärtämisestä omalla kielellään. Siksi mm. Luther teki ja Pipliaseura tekee arvokasta työtään. ja nyt usko voi tulla myös lukemisesta. Sana tuli lihaksi Jeesuksessa . Uskommeko me siis Sanaan ja tunnustamme Jeesuksen pelastajana ja kertakaikkisena uhrina sekä uskommeko me hänen tuomaansa totuuteen. Olemmeko ottaneet vastaan kaiken hänen opetuksensa ja haluammeko sitä iloiten noudattaa? Joka uskoo minuun pelastuu ja joka ei usko, on jo tuomittu sanoo Jeesus. Paavali tuli uskoon Pyhän Hengen vaikutuksesta ja noin 10 eri Hengellisen ilmiön johdosta. Uskoon tuleminen voi tapahtua joko Sanan tai Hengen vaikutuksesta. Itselleni ratkaisevaa oli 2 viikon aikana keskittynyt UT:n lukeminen kesällä 1977 31-vuotiaana neljään kertaan. Omilta seitsemältä kyläkirkkoseurakunnan päätoimiselta pastoriltani saan nykyään kirjeet Intiasta. Viime vuonna heidän työnsä tuloksena tuli uskoon eri kyylissä 460 henkeä, joista osa on kastettu. Jeesus kastoi Pyhällä Hengellä uskovia opetuslapsia 1. helluntaina ja käski sitä kastetta odottamaan helatorstaina juuri ennen taivaaseen nousemista. Uskoo ja kastetaan merkitsee minulle kokemukseni ja Raamatun lukemiseni johdosta sitä, että Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä uskovia. Korneliuksen kodissa Jeesus kastoi Pyhällä Hengellä yllättäen kesken Pietarin puheen vedellä kastamattomia pakanoita. 1. helluntaina Jeesus kasto Pyhällä Hengellä opetuslapsensa vuosia vesikasteen jälkeen. Olen menossa Raamatun luvussa tänä vuonna Sefanjan luvussa 3, jossa jakeessa 4 sanotaan, että sen papit saastuttavat pyhän ja tekevät väkivaltaa laille. Jeesuksen opetus on minulle totuus ja Jeesuksen Pyhän Hengen kaste on monelle papille vieras asia ja käsitekin pyritään peittelemään ja korvaamaan eli estämään kuulijoitakin totuutta löytämästä. Vain Jeesus kastaa jokaisen evankeliumin mukaan Pyhällä Hengellä ja sen Pietarikin muistaa yllättävän Jeesuksen Pyhän Hengen kasteen jälkeen Corneliuksen kodissa. (Suosittelen luettavaksi Apt.t. 10:1-11.18, joka kertoo koko ihmeellisen Hengen johtaman pakanalähetyksen käynnistyksen edellytysten synnylle). Nyt on aika odottaa voimaa ja Pyhän Hengen kastetta, kuten Jeesus opetti viimeisissä sanoinaan. (Apt.t. 1:5 ja 1:8).
Teesi
1) Jos olen ymmärtänyt oikein niin tässä keskustelussa olemme yrittäneet puhua siitä, että saamme olla turvallisesti Jumalan lapsia aivan pienokaisvuosistamme alkaen. Tämä elämänkulku on ihanteellisin, koska silloin jo alusta asti on voinut lohduttautua Jumalan sylissä, kun koko elämänsä on saanut viettää Jumalan armohoidossa.
Antiteesi
2) Riston kokema murros on tapahtunut vähän yli kolmekymmenvuotiaana. Siis aikuisena.
Synteesi
3) Oleellista elämällemme on se että olemme Jumalan omia. Tämä yhdistää meitä.
Henkilökohtaiset tuntemuksemme ja elämänkokemuksemme ovat sivuseikka. Ne ovat kullekin ihmiselle hänen oman elämänsä tilanteesta syntyneitä ja ovat eri ihmisillä hyvinkin erilaisia.
Pelastus on alusta loppuun asti Jumalan oma työ. Siksi saamme turvallisina tietää, että olimmepa sitten pieniä muksuja tai hyvinkin iäkkäitä, niin sama Pyhä Henki pitää huolta meistä. Usko on Hänen lahjaansa ja uskon kestävyys on Hänen työtään. Jumalan hellä huolenpito ei lopu tämän ajan elämän päättyessä, vaan myös ruumiin ylösnousemus ja iankaikkinen elämä ovat Hänen työtään.
Risto
Suosittelen sinulle luettavaksi Päivin kirjoittamaa kirjaa
Sielun pyhä riemastus : sanasta rukoukseen
vuodelta 2007
Jos et saa ostetuksi niin voit lainata Mansen kirjastosta:
https://piki.verkkokirjasto.fi/web/arena/search?p_p_state=normal&p_p_lifecycle=1&p_p_action=1&p_p_id=searchResult_WAR_arenaportlets&p_p_col_count=6&p_p_col_id=column-1&p_p_col_pos=3&p_p_mode=view&facet_queries=&search_item_no=0&search_type=solr&search_query=P%C3%A4ivi+Huuhtanen-Somero