Se alkoi ihan viattomasta heitosta. Veli Stiven piipahti tammikuun pakkasilla hakemaan unohtuneen saunakassin ja sanoi:” Pitäiskös kirkossa joskus tehdä jotain repäisevää?” Innostuin saman tien ja kyselin, mitä miehellä oli mielessä. ”Niin siis, pitäiskös seurakuntalaisia oikeasti haastaa ajattelemaan? Otetaan vielä Päivi ja Arpad mukaan, niin saadaan hommaan syvyyttä.” Paiskattiin kättä päälle ja lyötiin agnostikkoiltojen teemat kalenteriin.
Puoli vuotta myöhemmin kirkon opinkappaleet saivat kunnon tuuletusta. Agnostikkoilloissa uskallettiin kysellä ja kyseenalaistaa kirkon keskeisimmät opinkappaleet. Ajateltiin ääneen, laulettiin virsiä ja varottiin opettamasta ketään. Puhuttiin uskosta ja vihattiin uskottelun syntiä. Tuloksena oli keitos, josta vielä tänäkin kesänä olen saanut puhua ventovieraiden kanssa kassajonossa ja terasseilla.
Kuka vielä väittää, etteivät perimmäiset kysymykset kiinnosta ihmisiä? Tietenkin kiinnostavat, koska ihmisrotuumme kuuluu luontainen kaipuu kohti näkymätöntä todellisuutta, selittämätöntä pyhää. Ihmiset ovat vain kyllästyneet kirkon tapaan julistaa ja esittää yksisilmäisiä totuuksia. Kirkko väittää olevansa vuoropuhelun kirkko, vaikka saarnaan jälkeen ei kommenteille ole koskaan varattu aikaa.
Tällä hetkellä odotan tuomiota. Tuomiokapituli antaa päätöksensä 14.8., jolloin ratkeaa olenko syyllistynyt pappisystävieni kanssa kirkon vastaiseen opetukseen. Jotenkin absurdia. Kirkossa ei näytä olevan ongelmaa siinä, ettei tee mitään. Ukkospilvet leijuvat vain niiden yllä, jotka haluavat tuoda kirkon vuorovaikutukseen jotain uutta.
Kirkko elää tällä hetkellä etsikkoaikaansa. Jos se ei ota vakavasti jäsentensä kysymyksiä ja palvelee vain pieneksi kutistunutta uskovaisten joukkoa, sen loppu on käsillä. Kuten viime sunnuntain evankeliumiteksti sanoo:” Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.”
Kirkkoa ei tänä päivänä turmele kristinopin uudet tulkinnat tai homoavioliitot vaan sinnikäs takertuminen valtaan ja rahaan. Haluaisinkin tulevaisuudessa nähdä armollisen kirkon, joka ei jakelisi enää oppituomioita, vaan puuttuisi yhteiskunnan ja kirkon piirissä tapahtuvaan vallan väärinkäyttöön, välinpitämättömyyteen ja julmuuteen.
Martti,
Piispalla ja tuomiokapitulilla ei ole mahdollisuutta jättää käsittelemättä asianmukaisesti tehtyjä kanteluita.
Mutta kyllä pappi ja piispa voisivat keskustella luottamuksellisesti jo ennakkoon esim. siitä, miten mielekästä on se, että kirkon virkaan vihitty pappi lähtee haastamaan kirkon perusoppeja julkisesti – esim. luterilaista kastekäsitystä.
Kirkon kasteoppihan haastettiin 1900-luvulla varsin perusteellisesti, kun kasteen armoa julistavaan evankelisuuteen kuuluneen papin Emil Murénin poika Urho Muroma ja hänen seuraajansa eli ns. viidesläiset hyökkäsivät kirkon luterilaista kasteopetusta vastaan kaikilla voimillaan.
Nyt voidaan nähdä yksiselitteisesti, että kirkon kasteoppi kesti muromalaisen/viidesläisen hyökkäyksen erittäin hyvin. Viidesläisetkin ovat alkaneet taipua luterilaiseen kasteoppiin. Se kesti, koska se on niin koeteltu ja kestävä. Se kesti, koska se on juuri sitä evankeliumia, jonka varassa kirkko on olemassa.
Kävi jopa niin, että meillä on nyt tutkitumpi ja selvempi käsitys luterilaisesta kasteopista kuin koskaan aiemmin suomalaisen luterilaisuuden historiassa. Kasteen sakramentaalinen lahjaluonne ja sen ns. itsevaikuttavuus ymmärretään paremmin kuin koskaan aiemmin: kaste on Jumalan teko, jossa Jumala itse on läsnä ja lahjoittaa ja vaikuttaa pelastavaa uskoa, osallisuutta Kristukseen (tai kolmiyhteiseen Jumalaa) ja Jumalan pelastustekoin.
Eikö historiasta voisi oppia jotain?
Tästä Suomen maasta ei ole löytynyt, ei löydy eikä tule löytymään sellaista pientä tai isoa reformaattoria tai profeettaa, joka pystyy itse kestämään hyökkäyksen kirkon perusoppeja kohtaan. Mutta niitä, jotka kehottavat muita yrittämään sitä, tuntuu olevan nyt tavallista enemmän liikkeellä.
”Mutta kyllä pappi ja piispa voisivat keskustella luottamuksellisesti jo ennakkoon esim. siitä, miten mielekästä on se, että kirkon virkaan vihitty pappi lähtee haastamaan kirkon perusoppeja julkisesti – esim. luterilaista kastekäsitystä.” Eikö kertomuksesi Muroman haasteesta vahvista sitä, että loppujen lopuksi sekin osoittautui mielekkääksi. Kun kestävä kyseenalaistetaan, se tulee testatuksi, selkeytyy ja vahvistuu.
Lestadiolaiset ovat haastaneet aivan liikkeen alkuajoista asti normatiivisen luterilaisen kasteopin, tai oikeastaan he opettavat, että heidän oppinsa on normatiivista luterillaisuutta, sikäli kun sillä tarkoitetaan sitä että opit koetellaan Jumalan sanalla. Eero Huovinen kävi aikoinaan keskusteluja lestadiolaisen Erkki Reinikaisen kanssa varsin ymmärtävässä hengessä eikä nähnyt lestadiolaisen korostuksen kastetta edeltävästä lapsen uskosta olevan kirkon tunnustksen kannalta fataali. Itse asiassa kun kirkkomme katekiskmuksen kappaletta 35 ”Kasteen lahja” lukee, niin voi havaita, että se on kirjoitettu tavalla, jonka myös lestadiolainen ja ehkä myös viidesläinen voivat allekirjoitaa. ”Pyhä Henki synnyttää meissä uskon, jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin.”
Martti,
Kokonaisuuden kannalta 1900-luvun kaste- ym. prosessi oli hyvä mainitsemassani mielessä, mutta se hinta, minkä jotkut yksilöt siitä maksoivat, oli liian kova.
Kun ei luotettu julistetun evankeliumin, kasteen ja ehtolliisen ”sakramentaalisuuteen” ja itsevaikuttavuuteen vaan se yritettiin korvata yksilöiden omalla aktiivisuudella eli henkilökohtaisilla ratkaisuilla yms., niin sillä oli varsin ikäviä seurauksia.
Tuloksena oli sitä itsensä ja muiden rikkomista, johon edellä viittasin. Siinä meni rikki psyko-sosiaalinen käyttöliittymä oman viiteryhmän ulkopuolelle, ja välillä myös oman viiteryhmän sisällä (liikkeen hajoaminen). Ja sama probleemi löytyy muistakin vastaavista liikehdinnöistä, selkeimmin lestadiolaisuudesta, jossa siinäkin teologia eli ennen muuta synti-, kaste-, rippi- ja kirkko-oppi aiheuttaa ja ilmaisee samaa rikkinäisyyttä, Jumalan rakkauden vastaista ulossulkemista eli eksklusiivisuutta.
”…mutta se hinta, minkä jotkut yksilöt siitä maksoivat, oli liian kova.” Tätä hintaa on syytä aina arvioida. Mikä se mahtaa olla nyt käsiteltävässä tilanteessa? En tarkoita kapitulin tutkittaviksi joutuneita pappeja vaan niitä, joiden kohtaamiseksi nyt oltiin kirkolle kehittämässä uutta lähestymistapaa. Voidaanko opillisen puhtauden vaalimisen nimissä unohtaa itsenäisesti ajattelevien kiinnostus hengellisiin asioihin?
Tuosta viidesläisten taipumisesta luterilaiseen kasteoppiin en olisi kovinkaan vakuuttunut. Voi olla, ja varmaan onkin, että jotkut ovatkin taipuneet, ainakin juhlapuheiden tasolla. On kuitenkin olemassa paljon luterilaisia kristittyjä, muitakin kuin viidesläisiä, jotka eivät allekirjoita luterilaista kastekäsitystä. Tätä osoittanee sekin, että monet luterilaiset ovat käyneet (uskovien) kasteella, koska eivät ole pitäneet lapsikastetta raamatullisena kasteena.
Martti,
Kristuksen kirkolla on oma vastauksensa tiettyihin sille perustaviin kysymyksiin, joista tärkeimmät ovat synnin ja kuoleman ongelmat. Vastaukset niihin, siis evankeliumi, tekee Kristuksen kirkon Kristuksen kirkoksi. Voidaanko ne unohtaa, jos tarkoitus on, että juuri Kristuksen kirkko kohtaa hengellisiä etsijöitä?
Jos tarkoitus on, että jotkut yksilöt haluavat markkinoida itseään mukavina ja jossain rajatussa merkityksessä suvaitsevina ihmisinä eli haluavat ns. vanhurskauttaa itsensä ihmisten edessä, niin se on sitten toinen juttu.
Mutta mitä vikaa puhtaassa opissa on? Eikö koko luterilaisuuden idea ole siinä, että Jumala armo tulisi jaetuksi, omaksutuksi, sovelletuksi ja jopa ymmärretyksi mahdollisimman puhtaasti ja kirkkaasti?
Ja eikö koko suomalaisen pietistisen herätyskristillisen tradition suurin ongelma ole ollut siinä, että se on jatkuvasti sotkenut puhtaaseen evankeliumiin kaikenlaisia lisäyksiä, erilaisia edellytyksiä ja ehtoja, vaatimuksia ja suorituksia, kokemuksia ja tuntemuksia, puheenparsia ja vaatekertoja jne. ja juuri niistä on tullut sisäpuolisuuden ulkoisia merkkejä ja ulossulkevia tekijöitä?
Jari,
Viidesläinen teologia on luterilaistunut (tai melanchthonilaistunut) huomattavasti about 1980-luvulta lähtien. Esim. sakramenttien asema on vahvistunut ja ymmärrys ihmisen tahdon/ratkaisuvallan sidonnaisuudesta on alkanut hahmottua. Muutos näkyy esim. Perusta-lehdestä. Se ei tietenkään koske kaikkia viidesläisiä.
Mielenkiintoista on sekin, että lähinnä lut. ortodoksiaa edustavien luthersäätiöläisten ensimmäinen suomalainen piispa oli entinen viidesläinen johtomies, joka on jokseenkin täydessä oppositiossa aitoviidesläistä kasteoppia vastaan. Hän seuraa kasteopissaan mm. kansankirkon piispojen Eero Huovisen, Juha Pihkalan ja Samuel Salmen kastetutkimuksia.
Koko kotimaisen kastejutun taustana on tietysti jo 1800-luvun herännäisyyden subjekti- ja kokemuspainotuksen ja 1800-luvun loppupuolen Suomeen rantautuneen baptismin (siis lapsikasteen torjumisen ja koetun uskon korostamisen) probleemi, joihin evankelisen liikkeen esi-isä Fr. G. Hedberg pyrki vastaamaan luterilaisella kastekäsityksellä. Hedberginkin käsitys kasteen itsevaikuttavuudesta taisi kuitenkin jäädä vielä ohueksi ja hänen oppiinsa jäi siksi vahva ihmisen osuutta painottava elementti.
Me voimme oppia kaikesta siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat
kokeilleet ja testanneet.
Mitä tarkoitat Kimmo Saastamoinen kasteen ”itsevaikuttavuudella”?
”Mutta mitä vikaa puhtaassa opissa on? Eikö koko luterilaisuuden idea ole siinä, että Jumala armo tulisi jaetuksi, omaksutuksi, sovelletuksi ja jopa ymmärretyksi mahdollisimman puhtaasti ja kirkkaasti?” Tässä se asian ydin mielestäni onkin. Puhdas oppi on kulunutta sanontaa lainatakseni hyvä renki, mutta huono isäntä. Kirkkomme herätysliikkeet ovat jakaneet Jumalan armoa ja tehneet sitä ymmärretyksi mikä milläkin tavalla vajavaisesti ja virheellisestikin korostaen. Tuloksena on ollut todellista herätystä, jonka seuraukset vieläkin näkyvät kirkossamme. On oikein tutkia, missä on milloinkin ammuttu ohi tai yli ja korjata se, mikä korjaamista tai täydentämistä tarvitsee. Uusien alkujen tukahduttaminen sillä verukkeella, että huolehditaan oikean opin moitteettomuudesta, voi nähdäkseni olla jopa Hengen työn estämistä.