Elämme keskellä tapahtumia, jotka saavat meitä hämmennyksiin, ja jollaisia emme ole omana aikanamme kokeneet. Ennen kokemattomuus koskee erityisesti pakolaisvirtaa, joka etsii teitä Eurooppaan. Mistä heitä tulee, mistä on kysymys? Mihin maailma on menossa?
Historiallisesti ainutlaatuista se ei ole. Mieleen ovat tulleet keskiaikaa edeltäneet kansanvaellukset ja vaikkapa suomalaisten muuttomatkat Amerikkaan, Australiaan ja Ruotsiin.
Eräät näihin viime päivien tapahtumiin liittyvät ilmiöt kuten junakuljetukset, raja–aitojen pystytykset ja ihmisten kohtelu rajoilla ja asemilla tuovat mieleen toisen maailmansodan etniset väestösiirrot.
Todellisuus leikkaa tajuntamme mielikuviin. Uutiset eivät ole vain kuvia jostain vaan totta. Sen huomaa viimeistään silloin kun pakolaisten virta saavutti pohjoisen rajan kautta Suomen.
Maan ja Euroopan politiikkaa on totuttu seuraamaan ikään pelinä, joka ei kovin paljon kosketa arkeamme. Vieras ja outo herättää pelkoa. Nyt joudumme puntaroimaan todellisia arvojamme. Mitä mieltä oikeasti olemme.
Tuntuu, että kirkossakin uskon asioita on käsitelty omassa lokerossaan, kirkon tai seurakuntatalojen seinien tai oman mielen sopukoissa. Nyt tapahtuu oikeasti asioita, jotka pakottavat ottamaan kantaa.
Yksi iso kysymys on, mitä kuuluu kristillisyyteen? Onko se vain kristinuskon puolustamista yleisesti ja luterilaisuuden puolustamista erityisesti? Onko Jeesus vain meidän tukenamme, kuten kai esimerkiksi sota-aikana ajateltiin. Onko kristillistä suhtautua nihkeästi islaminuskoisiin?
Vai olemme tulleet tilanteeseen, jossa on kristillistä puolustaa jokaisen ihmisen selviämistä riippumatta hänen kansallisuudestaan tai uskonnostaan?
Kirkko on ollut nopea ja joustava antamaan apua pakolaisille. Siinä ei ole kysytty, mikä on autettavan uskonto, eikä välitetty ihonväristä. Yhtäkkiä kirkon väki näyttää olevan ei-kristillistä, kun se puolustaa toisuskoisia, ja kun monet maallistuneet suomalaiset puolustavat kristinuskoa pahoja muslimeja vastaan.
Joudumme oikeasti ottamaan kantaa, minkä sortin kristittyjä olemme. On aika puolustaa sitä, mitä opetamme: kaikki ihmisten ihmisoikeuksia.
Kirkko ei tunne rajoja. Kristuksen kirkko on maailmanlaajuinen, mutta se saa toki eri maissa omia painotuksiaan.
Arkkipiispa Kari Mäkinen totesi Hesarin haastattelussa äskettäin, että ”Jeesus ei ollut suomalainen”. Hän ei puhunut suomea. Sama pätee Martin Lutheriin. Arkkipiispan toteamus sai aikaan jonkinlaisen kohahduksen.
Jeesus kyllä ylitti elinaikanaan rajoja ja piti silloin pakanoina pidettyjä juutalaisten veroisina. Ajattelen, että Hän on myös meidän suomalaisten kanssa, mutta ei vain meidän, vaan kaikkien kanssa, ja kaikkialla.
Juttusi palauttaa mieleeni 1990 -luvun alkupuolen jolloin vieraskirjamme täyttyi enemmän muiden kielisillä kuin molemmilla kotimaisilla kielillämme tehdyin merkinnöin, kun pyysin jokaista merkitsemään tervehdyksen omalla kielellään.
Tuon aikaisen koiramme opetin nelikieliseksi, molemmat kotimaiset kielemme suomen ja ruotsin lisäksi kolmannen kotimaisemme venäjän ja vielä englannin kieliset ohjeistukset ymmärtäväksi.
Tuohon aikaan pappilassamme oli jatkuva virta ihmisiä jotka alkuaan olivat eri puolilta maailmaa.
Tällaisia muistoja menneiltä ajoilta tekstisi toi mieleeni. Kiitos sinulle.
Hämmennystä aiheuttaa se, että kaikki on meillä tapahtunut ylen nopeasti. Punainen Risti juoksee koko ajan tapahtumia kiinni ja mediasta löytyy omaa tietoa jokaiselle erilaiselle mielipiteelle. On siis ajateltava ihan itse: Mitä mieltä minä olen, mitä teen, mitä uskon, pelkäänkö ja jos niin mitä?
Tämä sisarten ja veljien vastaanottaminen, lämpöön sulkeminen, on meille kasvun paikka. Uusi mahdollisuus kulkea Jeesuksen jalan jäljissä.