Menneenä kesänä Suomessa on ollut merkittävän paljon mielenilmaisuja. Suomalaiset ovat nousseet barrikadeille pitkälle hallituksen budjettikatkaisujen takia ja halunneet ilmaista mielipiteensä paremman Suomen puolesta. Viime perjantain mielenilmaus keräsi arviolta 30 000 suomalaista yhteen Helsingin keskustaan ja oli hyvä osoitus sananvapaudesta. Tapahtuma jakoi suomalaisten mielipiteitä rajusti ja sosiaalisessa mediassa käytiin tiukkaa taistelua puolesta ja vastaan. Oltiinpa mielenilmauksen oikeutuksesta mitä mieltä tahansa, oli se kuitenkin vahva osoitus demokraattisesta valtiosta, missä kansalla on vapaus ilmaista mielipiteensä. Hyvä niin.
Perhemielenilmaus
En ollut paikalla perjantain mielenilmauksessa, mutta seurasin sitä netistä täällä Lähi-idässä mielenkiinnolla. Mieleeni jäi erityisesti TV-toimittajan ajatus, että kyseessä on perhemielenilmaus. Lapsetkin pystyivät osallistumaan siihen vanhempiensa kanssa, koska fyysistä uhkaa ei ollut odotettavissa. Suomalaisen leppoisaa mielenosoittamista, turvallisessa ilmapiirissä ja ilman väkivallan pelkoa!
Olen sattunut tänä vuonna paikalle kolmeen eri mielenosoitukseen. Niitä on mahdotonta kuvailla perhemielenosoituksiksi – kivet ovat lentäneet ja renkaat palaneet – ja niistä on leikki ollut kaukana.
Kyynelkaasua Boliviassa
Yliopisto opiskelijat osoittivat mieltään epäpätevien professoreiden takia Bolivian Cochabambassa huhtikuussa ja vaativat heidän meriittien virallista tutkimista. Nimitykset oli tehty epämääräisesti ja opiskelijat eivät sulattaneet sitä. Hotellini vieressä kivet lensivät ja paukkupanokset paukkuivat. Armeija ja poliisit taltuttivat mielenosoittajia kovalla kädellä. Parhaana päivänä kahvihetkeni katkaisi tarjoilijan tiukka kehotus siirtyä sisätiloihin kyynelkaasun tunkeutuessa jo ikävästi silmiini. Opiskelijoiden viesti oli selvä: ”tahdomme eroon korruptoituneista opettajista – tahdomme tulla kuuluksi!” Virkavalta vastasi kyynelkaasulla, pampuilla ja pidätyksillä.
Roskasotaa Beirutissa
Elokuussa seurasin Beirutin keskustassa, kun virkavalta ympäröi parlamenttitaloa betonimuurilla ja piikkilangoilla. Kaduilla oli menossa melkoinen ruohonjuuritason liike, kun kansa nousi korruptoituneita vallanpitäjiä vastaan. Mielenosoitukset jatkuvat edelleen nyt syyskuussa. Unelmasta ei anneta periksi.
Protesti lähti liikkeelle jätekriisistä, kun roskia ei epämääräisten sopimusten takia kerätty kaduilta viikkoihin. Ihmiset tosin kertoivat kadulla, että jätteet olivat vain viimeinen korsi mikä katkaisi kamelin selän. Kansa oli saanut tarpeeksi valtionhallinnon korruptiosta sekä sähkö- ja vesikatkoista.
Roskakriisistä on tullut symboli Libanonin poliittisesta halvaannustilasta ja korruptiosta. Arabikevään tuttu slogan kaikuu edelleen ilmassa: ”kansa haluaa kaataa hallinnon”. Protestin teema on sopivan lemuava: ”You Stink!” eli ”sinä lemuat.”
Unelmia demokratiasta
Viime viikolla seisoin pari tuntia Länsi-rannalla Ramallahin tarkastuspisteellä. Ja taas kerran kivet lensivät ja armeija vastasi ampumalla ääniräjähteitä. Oli absurdi olo, kun sotilaat ampuivat naureskellen automme vieressä ja heittelivät äänikranaatteja mielenosoittajien joukkoon. Nuoret pojat juoksivat karkuun, palatakseen taas takaisin. Arkipäivää Ramallahissa.
Loputonta turhautumista ja väkivallan kierrettä. Loppuuko tämä koskaan?
Kun turhautuminen vain jatkuu
Kun ihmisten turhautuminen menee tarpeeksi pitkälle, nousevat he barrikadeille ja epädemokraattiset vallanpitäjät tarvitsevat lisää väkivaltaa ja pidätyksiä. Väkivalta tuskin koskaan ratkaise maailmamme ongelmia vaan päinvastoin lisää niitä. Tie demokratiaan on usein kovan työn takana, ja on surullista jos vallanpitäjät yrittävät estää sen muureilla, piikkilangoilla, kyynelkaasulla ja vesitykeillä. Periksi antaminen ja neuvottelu eivät ole muotia kaikissa piireissä.
Erimielisyyksistä huolimatta
Olemme etuoikeutettuja, että saamme suomalaisina osoittaa mielipiteemme ilman väkivallan uhkaa ja senkin, ettemme ole samaa mieltä hallituksen ja päättäjien kanssa. Se on merkittävä arvo itsessään. Silloin kun meistä tulee pelkkiä hiljaisia vallanpitäjiemme myötäilijöitä, on yhteiskunnassamme jotain pahasti pielessä. Demokratia ja hyvinvoiva yhteiskunta vaatii myös erimieltä olemista ja erimieltä olevien kuuntelemista. Ainakaan se ei ole sosiaalisessa mediassa kunniassa.
Toivon mukaan lapsemme eivät joutuisi koskaan näkemään muureja ja piikkilankaa eduskuntatalon ympärillä Helsingissä – eikä tuntemaan kyynelkaasua silmissään. Sen estämiseksi meidän tulisi nyt, erimielisyyksistä huolimatta, tehdä töitä!
