[Vesa Heikkinen] Monikulttuurisuudesta keskustelevilla ei aina tunnu olevan aitoa halua käydä keskustelua sanojen merkityksistä eikä tavoitella niistä yhteisymmärrystä. Olennaisempaa on toistella omia ”totuuksia” ja pyrkiä määräämään keskustelun tavat, ehdot ja sanat.
yhteiskunta
*
Substantiivi monikulttuurisuus on lainattu suomeen lännestä. Sana alkoi vilahdella keskusteluissa 1990-luvulla, kun Suomea vietiin Euroopan unioniin.
Viime vuosina m-sanat on valjastettu politiikan palvelukseen. Yhteiskuntaan näyttää syntyneen jakolinja. Yhtäältä olisi monikulttuurisuuden jyrkkiä vastustajia, toisaalta suvaitsevaisia puolustajia. Myös leimakirves on heilunut: Rasisti! Suvakki!
Kesällä 2015 keskustelu sai rajun käänteen, kun kansanedustaja Olli Immonen (ps.) julkaisi Facebookissa taistelukutsunsa: ”Unelmoin vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota kutsutaan monikulttuurisuudeksi.” Keskustelu on käynyt niin kiihkeänä, että keskustelukanavia on jouduttu sulkemaan. Samalla on noussut esiin perustavia kysymyksiä demokratiamme tilasta ja maamme asenneilmastosta.
Monikulttuurinen määritellään sanakirjassa useaan kulttuuriin liittyväksi, perustuvaksi tai kohdistuvaksi, monen eri kulttuurin piirteitä sisältäväksi.
Kulttuurin selitys taas on niin moniaalle haarova, että monikulttuurisuuden merkitysten etsijä turhautuu. Kulttuuri voi tarkoittaa esimerkiksi yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuutta, sivistystä tai vakiintuneita toimintatapoja.
Sanoilla, niiden käyttötavoilla ja tyyliarvoilla on myös tapana muuttua. Tästä todistaa esimerkiksi sanan neekeri historia. Helsingin Kaiku -lehdessä kirjoitettiin 1906, että ”neekeri ei ole läheskään niin lahjakas kuin valkoinen herransa” ja hänen ”moraalisiin ominaisuuksiinsa” kuuluu ”halu valehdella”. Tätä nykyä n-sanaa pidetään yleisesti rasistisena, ja suuri osa kieliyhteisöstä on omaksunut tämän normin.
Myös termiin rotu liittyvät ongelmat on havaittu, eikä ihmisten määrittelemistä eri roduiksi pidetä tieteellisesti perusteltuna. Rodun asemesta on alettu käyttää termiä etninen ryhmä. Senkin käyttö on osoittautunut ongelmalliseksi siksi, että sitä käytetään toisinaan rasistissävytteisesti. Etnisen taustan tai ryhmän rinnalla ja asemesta nyt puhutaan erilaisista kulttuureista ja monikulttuurisuudesta.
Monikulttuurisuus-termin voi ajatella perustuvan oletukseen monokulttuurisuudesta. Ei voi olla kulttuurien moneutta, jos ei ole yksittäisiä kulttuureja. Mono-puheeseen sisältyy tyypillisesti aitouden ja puhtauden vaatimus, ja monikulttuurisuus näyttäytyy uhkaavana likana.
Mutta mitä on suomalainen monokulttuuri? Professori Mikko Lehtonen on huomauttanut, että suomalaisuus on kuin sika, joka syö kaiken. Ristikin on lännestä, ja muualta on saatu muun muassa tango, kahvi ja kirkkokin.
Monokulttuurisuutta on perusteltu uskonnollakin. Mutta onko kristinusko sellainen kulttuuri, jonka voidaan sanoa olevan kaikessa moninaisuudessaan yhtenäinen? Samalla tavalla kritiikittömästi m-keskusteluissa on usein puhuttu islamista yhtenä möhkäleenä, yhtenäisenä kulttuurina. Erityisesti uhkaretoriikassa on hellitty ajatusta islamista brutaalina maailmanvalloittajauskontona.
Ajatusta yhtenäiskulttuurista on kritisoitu myös kielinäkökulmasta. Suomessa puhutaan sataaviittäkymmentä eri äidinkieltä, ja muutamat vähemmistökielet nauttivat lain suojaa.
Toki monokulttuurisuusajatuksia puoltaviakin näkökantoja voidaan esittää. Vaikka yhtenäistä suomalaisuutta ei esimerkiksi kielen, uskonnon tai edes geenien perusteella pystytäkään todeksi osoittamaan, voidaan ajatella, että suomalaisuus on olemassa merkitysten maailmassa, diskursiivisena tosiasiana. Suomalaisuutta on kautta historian rakennettu kielen keinoin ja siihen on perinteisesti kytketty tietynlaisia sisältöjä, kuten sisukkuus.
Tosin diskursiivisten tosiasioiden luonteeseen kuuluu, että näitä merkityksiä ei kukaan voi lyödä lukkoon. Diskursiivinen suomalaisuuskin rakentuu jatkuvasti uudestaan.
Osalla m-keskustelijoista keskeinen tarkoitus on saavuttaa yksipuolinen käsitteiden määrittelyvalta. Ajatellaan, että valta on sillä, kenellä on valta määritellä keskustelun agenda ja sanat. Ehdot.
Toisaalta yhteiskunnallisen keskustelun onnistuminen perustuu sopimuksiin sanojen merkityksistä. Kompromisseihin. Politiikka on perinteisesti kompromissien taidetta, mutta toisinaan kompromissit vaikuttavat oudoilta.
Ajatellaanpa vaikka hallitusohjelmaa. Hallituspuolueiden käsitykset m-sanojen merkityksistä poikkeavat radikaalisti toisistaan. Kokoomuksen ja keskustan ohjelmissa monikulttuurisuus näyttäytyy suomalaisuuteen kuuluvana rikkautena. Perussuomalaisten ajattelu on monikulttuurisuuskriittistä.
Näistä lähtökohdista on päädytty hallitusohjelmaan, johon m-sanat eivät ole mahtuneet. Asioista on voitu neuvotteluissa sopia, vaikka sopijoiden näkemykset ovatkin olleet kaukana toisistaan. Ongelmallista tällaisissa sopimuksissa on se, että sopijat pelaavat onttoa kielipeliä, jossa hankalat kysymykset peitetään sovinnollisten korulauseiden alle. Smolnan keväässäkin taisivat perustavat neuvottelut m-sanojen merkityksistä jäädä käymättä.
– Vesa Heikkinen –
Kirjoittaja on suomen kielen dosentti. Teksti julakaistu myös 17.9. ilmestyneessä Kotimaassa.
Kuva: Lehtikuva / Niclas Mäkelä
Jos kristillinen usko olisi näin läpitunkeva meidän ajassamme, niin olisiko maamme eri näköinen. Vai onko uskonelämä eräänlaista larppausta silloin ja tällöin, jolla ei ole yhtymäkohtaa arjessa kuin näytelmien muodossa?
Häkälöylyssä on uusi ehtoollisen muoto. Pappi rukoilee saunan ja löylyn ja vesi kiukaalle heitettynä muuttuu kirkon opin yhdeksi Jumalaksi Pyhäksi Hengeksi, joka sitte antaa saunassa oleville ja kenties muille löylystä nauttiville synnit anteeksi.
Ja minä kun olen aina luullut, että sauna on syntiä kun se tuntuu hyvältä.
Tuleekohan kohta Huussimessukin kun tämä kirkon hallusinaatio jatkuu ???
Joo. Kesämökkiläisille pikkulamessu ja cityihmisille shoppausmessu.