Leibniz antoi ilmiölle nimen: sitä alettiin kutsua teodikeaksi, siis sitä, miten on mahdollista, että maailmassa on niin paljon kärsimystä, raakuutta, tahallaan aiheutettua tuskaa ja kuolemaa, kun samaan aikaan väitetään, että Jumala on kaikkivaltias ja hyvä.
Onko niin, että kaikki maailman pahuus johtuu siitä, että kaikkkivaltias ja hyvä Jumala on olemukseltaan rakkaus, ja siitä, että olkoon Jumala kuinka kaikkivaltias tahansa, hän ei pysty pakottamaan ketään vastarakkauteen, siis rakastamaan itseään? Ja että koko luomistyö oli välttämätön siksi, että rakkaus ei voi olla ilman sitä, jota rakastetaan. Rakkaus ikään kuin pursuaa itsensä ulkopuolelle. Sen on kohdistuttava johonkin, oltava jonkun kanssa vuorovaikutuksessa, uhrauduttava, luovuttava omastaan toisen hyväksi, oltava uskollinen. Jumala ei voi lakata rakastamasta luotujaan, olimmepa me millaisia tahansa.
”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä, ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen ja murehti sitä sydämessään” (1. Moos. 6:5-6). Teodikean kysymys ”miksi Jumala, joka on hyvä ja kaikkivaltias sallii pahuuden luomassaan maailmassa” kääntyykin muotoon ”miksi Jumala, joka on kaikkivaltias ei torju omaa kärsimystään, vaan ottaa sen vastaan ja murehtii sydämessään”. ”Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle” (Matt. 25:45). Näin tapahtuu, koska Jumala on se, mikä hän on.
Kaikkivaltiaan Jumalan kärsimystä eivät ymmärrä ne uskonnot ja uskonnolliset johtajat, joille ihmiset ovat alamaisia, joita he herroina hallitsevat. He eivät ymmärrä Jumalaa, joka on erilainen kuin he itse ovat. He eivät ymmärrä, mikä ero on rakkaudella ja omistamisella, mikä palvelemisella ja hallitsemisella.
Jotkut ovat kärsineet ilman omaa syytään kuin Kristus, jonka synkin hetki ei ollut ruumiiseen kohdistuva raaka väkivalta ja häpeä. Synkin hetki oli ristillä, kun Jumala oli hänet hylännyt (Ps. 22:2, Matt. 27:46), Mark. 15:34).
Luterilaisessa ristin teologiassa Jumalan ajatellaan ilmaisevan itsensä vastakohtiin kätkeytyneenä.
”Jumala sotkee ihmisen hurskauden ympyrät. Pyhä Henki on kaiken ihmisen hengellisyyden vihollinen. Hän pelastaa ihmisen unikuvista, autuaallisista elämyksistä ja taivasikävän korkeajännitteestä. On kristillistä romantiikkaa, hengellisiä teräsmiehiä, vaikuttajayksilöiden pyhimyspalvontaa. On käännyttämisintoa ja puhumatautia. Kaiken tämän Jumala raastaa maahan. Kuinka sanoivatkaan vanhat? Kun Jumala tekee sinusta kuulevan, hän tekee sinusta kuuron. Kun Jumala tekee sinusta näkevän, hän tekee sinusta sokean. Kun Jumala tekee sinusta puhuvan, hän tekee sinusta mykän. Kun hän tekee sinusta elämän tien kulkijan, hän katkaisee sinun jalkasi, ja kun hän kuljettaa sinua taivaaseen, hän vie sinut helvettiin.” (Viljo Porkola, Mitä se on, 1984).
Kirsti ja Risto Tapionlinnan aforismeja: ”Pyhä Henki – paha henki; puheessakin vain kahden äänteen ero. Ei ihme, että meidän on joskus vaikea erottaa, kumpi näistä kahdesta vastakkaisesta voimasta on äänessä; Mikä herkkupala sielunviholliselle onkaan ihmisen loukattu itsetunto! ; Jos saatana ei löydä kiusaamisen aihetta tämänhetkisestä elämästämme, se vetää menneistä päivistä eteemme saaastaisia riepuja ja viskelee niitä tiellemme; Sielunvihollisen pettävä neuvo: Selitä omat virheesi hyveiksi, jotta menestyisit ja hyvin eläisit maan päällä; ”Kilpaile!” sanoo paholainen. ”Kilvoittele!” neuvoo Kristus; Kaikki, mitä maailmaan on luotu, on Jumalasta, sillä paholainen on onneksemme ”maho”. Sen ainoa voima on siinä, että se houkuttelee meitä käyttämään väärin Taivaallisen Isämme meille lahjoittamia elämän rikkauksia; Yksinäisyys on hyvä paikka Jumalan kohtaamiseen, mutta sinne rientää aina myös sielunvihollinen turmelemaan Jumalan työtä.”
Heiko Oberman: Luther Against the Devil. ”Nonetheless, Luther is not yet heard out, and his urgent admonition and warning has been missed”: Lutherin varoitus on kaikunut kuuroille korville ja jäänyt kuulematta meidän valistuneena aikanamme.
”Lukija, anna itsesi Jumalan haltuun ja rukoile, että saarnaaminen Saatanaa vastaan lisääntyisi. Sillä hän on mahtava ja paha, tänään vaarallisempi kuin koskaan ennen, koska hän tietää, että hänellä on vain vähän aikaa raivota.”
”Tänään” tarkoittaa, että Luther ei ainoastaan löytänyt evankeliumia, vaan myös herätti Paholaisen, joka nyt raivoaa hirvittävästi ja saavuttaa ennennäkemättömän, täysin uuden saatanallisen voiman.”
Reformaation symboli Kristuksen läsnäolosta ei ole pyhimyksen sädekehä, vaan Paholaisen viha. Mitä Saatana vihaa eniten? Sitä uskoa, joka yksin tekee Jumalan edessä vanhurskaasi. ”Paholaista täytyy lyödä ristillä kasvoihin, jotta hän tietää kenen kanssa on tekemisissä.” Uskonpuhdistuksen myötä paholainen siirtyi jälleen elävän uskon keskipisteeseen – ja se synnytti – niin herätyksen Euroopassa.
Kari Kuulan mukaan teodikean ongelma ei ole varsinaisesti ole siinä, miksi pahaa ylipäätään on, vaan siinä, miksi Jumala ei tehokkaammin estä sitä. ”Ongelmaa vielä kärjistävät kärsimyksen järkyttävät mittasuhteet. Siedettävät hammassäryt ja muut elämää suojelevat varoituskivut vielä voisi hyväksyä, mutta miksi kärsimys saa nousta taivaaseen asti, eikä Jumala siltikään näytä reagoivan? Tässä on kristillisen jumalauskon ehkä suurin probleema, The Kysymys.”
Kuula kirjoittaa ajattelevansa, että Jumala on aivan toista kuin hän on luullut. ”Hänessä on jotakin vierasta, käsittämätöntä ja pimeää, jonka katsominen kauhistaa samalla tavalla kuin itse pahan mysteeri. Sanon kyllä edelleen Jumalaa hyväksi, mutta tietoisena siitä, että hän on sitä eri tavalla kuin me ihmiset. En oikeastaan edes tiedä, mitä Jumalan hyvyys on.”
Kuula: ”Otetaan vielä yksi näkökulma teodikean ongelmaan. Kristinusko ulottaa kärsimyksen koskemaan myös Jumalaa itseään. Kun Jumalan Poika eli ihmisen elämän, hän myös kärsi ihmisen kärsimyksen ja kuoli ihmisen kuoleman. Hänen kauttaan kärsimys tulee mukaan itse kolminaisuuden elämään. Kristinuskon Jumala on siis kärsivä Jumala. Nyt voidaan kysyä, lakkasiko Pojan kärsimys kuoleman tai ylösnousemuksen hetkellä. Ehkä jossakin rajatussa mielessä. Mutta toisaalta on muistettava, että hän elää ajassa eri tavalla kuin me. Kaikki mitä hän on tehnyt ja mitä hänelle tapahtuu, on hänelle jatkuvasti nykyisyyttä. Hänen koko elämänsä on läsnä hänen joka hetkessään. Tämä kattaa myös Pojan kärsimyksen. Vaikka hän kärsi meidän maailmamme aikajanalla tiettynä hetkenä, hänen omassa elämässään tuo kärsimys on aina ollut läsnä. Siitä hetkestä alkaen, kun hän päätti ihmiselämästään, hän alkoi kantaa myös ristiään. Tämän kärsimyksen kautta Jumalan Poika osallistuu kaikkeen ihmisten ja ehkä koko luomakunnan kärsimykseen. Se ei silti ratkaise teodikean ongelmaa, koska se ei selitä, miksi tällaista tuskaa täytyy ylipäätään olla, mutta se kertoo, että Jumalakin saa… uskaltaisinko sanoa… ansionsa mukaan. Hänen kurjat sallimuksensa sattuvat hänen Poikansa kautta myös häneen itseensä. Jos olevan kudokseen on kietoutunut paha ja kärsimys, se lyö haavat myös Luojaan itseensä. Hän ei katso kärsivää luomakuntaa ulkopuolelta, vaan osallistuu syvästi sen elämään, kärsimykseen ja kuolemaankin. Ehkä tästä löytyy jonkinlainen osavastaus pahan ja kärsimyksen ongelmaan.”
Tässä on myös hyvä huomioida kirkon opetus Jumalan olemuksesta ja persoonasta. Ousia (olemus) ja hypostaasi (persoona) ovat keskeisiä käsitteitä, joiden avulla pyritään vastaamaan kysymykseen Kristuksen kärsimyksestä tavalla, joka ei horjuta Jumalan muuttumattomuutta. Erottelu näiden kahden välillä on avainasemassa, kun tarkastellaan, miten Jumalan Poika voi kärsiä.
Jumalallinen olemus on yksi ja yhteinen koko Pyhälle Kolminaisuudelle. Se on muuttumaton, kärsimätön (apatheia) ja ylittää ajallisuuden. Jumalan olemus ei kärsi, sillä kärsimys on inhimillisen, rajallisen luonnon kokemus.
Sitten kun puhutaan Kristuksen kärsimyksestä, kyse on Jumalan Pojan hypostaasista. Koska Jumalan Poika yksi kolmesta persoonasta otti itseensä ihmisluonnon inhimillisen ousian, hän todellakin kärsi – mutta hän kärsi inhimillisessä luonnossaan. Näin ollen Jumalan Jumalan olemus, ousia ei muutu tai kärsi. Kristus on yksi persoona, mutta hän kokee kärsimyksen inhimillisen luontonsa kautta, joka on liitetty hänen jumalalliseen persoonaansa. Siksi on oikein sanoa Jumala ei voi kuolla, ei edes ristillä, se on mahdotonta ( Huomio tämä).
Tämä edellä oleva kuvaus on tärkeä erottelu. Tämän erottelun avulla kirkko vahvistaa, että Jumala (persoonana) kärsii ihmiskunnan puolesta, mutta samalla suojelee Jumalan olemusta (ousia) inhimillisen kärsimyksen ja muutoksen alaisuudesta. Kärsimys ei siis ole Jumalan jumalallisen luonnon ominaisuus, vaan se on Kristuksen Jumalan Pojan, persoonallinen valinta ihmisyyden parantamiseksi.
Sami,
Josko poistuisit perusteettomasta vastaamattomuus-aitauksestasi, niin kysyn taas kerran, että mistä ”kirkosta” on kysymys, vt. ”Tässä on myös hyvä huomioida kirkon opetus..”
On selvää, että ainakin propagoit itäistä katolisuutta, mutta teetkö sitä luterilaisen kirkon jäsenen ”talkootyönä”?
Toivon, ettet koe tätä vainoamisena, koska monta kertaa useammin olet tivannut käsitteestä ”Helluntaipäivän Kastajaliike”, johon kysymykseen olen muutaman kymmenen kertaa sinulle vastannut. Muistutan kirjoittamattomasta säännöstä, että kysymyksiin vastaus ei useinkaan ole miellyttävä.
Kärsimyksen ongelmaan on olemassa henkilökohtainen ratkaisu, vaikka jotkut väittävät etteä jos joku tätä väittää, niin hän ei ole ymmärtänyt koko kysymystä.
Kärsimys lakkaa olemasta kärsimystä heti kun ymmärrän kärsimyksen tarkoituksen.
VT:n viisauden pohjana oli Mooseksen Jumalalta saama laki. Lain ytimenä oli järkkymätön usko Jumalan vanhurskauteen. Onni ja siunaus seuraavat niitä, jotka elämässään noudattavat Jumalan lakia, mutta jumalattoman osana on rangaistus ja kirous. Jobin tapauksessa näyttää siis siltä, että hänen ”ystävillään”, ns. vanhan liiton hurskailla, oli mahdotonta ymmärtää, miksi hurskaan Jobin osaksi tuli niin monia vastoinkäymisiä.
Mutta näin oli päätetty ikuisuudessa Jumalan valtaistuimen edessä. Saatana, heprean tekstissä הַשָּׂטָ֛ן (Job 1:9), saa Jumalalta luvan koetella Jobin uskoa kärsimyksillä ja ahdistuksilla. Jobin ahdistusta syventää vielä se, että hänen vaimonsa sanoista välittyy saatanan ääni: ”Vieläkö pysyt hurskaudessasi? Kiroa Jumala ja kuole.”
Samoin hänen ystävänsä liittoutuvat syyttäjän ”ystävinä” hurskastelussaan Jobia vastaan. (Hieman mukaillen:) ”Kyllä sinun kädessäsi jokin vääryys on; heitä se pois, niin voit kohottaa katseesi.” Job toteaa ystävistään, että he ovat kurjia lohduttajia eivätkä käsitä hänen kärsimystään.
Menemättä pidemmälle: Job nöyrtyy – Jumalasta, johon hän oli luottamuksensa asettanut, hän sanoo: ”Korvakuulolta olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.” (Job 42:5) Jumala nähdään ristin alla kätkeytyneenä.
Tiedän erään, joka temmattiin kesken parhaiden päiviensä kuoleman varjon laaksoon…!
Kärsimyksemme ovat Jumalan kuritusta
”Olivatpa Kristukseen uskovien kärsimykset ja ahdistukset millaisia tahansa ja johtuivatpa ne mistä tahansa, on meidän suostuttava näkemän ne myös Jumalan kurituksena. ”Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa” (Miik 7:9). Tämän syvin totuuden kärsimyksistämme julistaa Job: ”Katso, autuas se ihminen, jota Jumala rankaisee! Älä siis pidä halpana Kaikkivaltiaan kuritusta. Sillä hän haavoittaa, ja hän sitoo; lyö murskaksi, mutta hänen kätensä myös parantavat (Job 5:17). On sanomattoman turvallista ahdistettuna olla Jumalan kurittavan käden alla. ”Parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri” (2 Sam 24:14).” (Olavi Peltola)
Jumalan ”viha” on ihmisen kokemus, ei Jumalan tunnetila. On harhaanjohtavaa ajatella Jumalan olevan kirjaimellisesti vihainen. Jumala on muuttumaton Rakkaus.
Kannattaa varoa sitä, että alkaisimme tulkita toisen ihmisen kärsimystä Jumalan rangaistuksena (vrt. Jobin kirjan ystävät, jotka tekivät juuri näin). Raamatun ja kirkkoisien teksteissä esiintyvä termi ”kuritus” (kreik. paideia) ei tarkoita rangaistusta, vaan kasvattamista ja ohjaamista. Jumalaa ei siis nähdä tuomarina, joka antaa takaisin ihmiselle tämän synneistä. Kärsimys on langenneen maailman ja ihmisen vapaan tahdon seuraus.
Job oli nuhteeton ja oikeamielinen, mutta hän menetti kaiken. Jobin kirjan suurin opetus ei ole se, miksi hän kärsi, vaan se, että hän ei koskaan saanut vastausta siihen, miksi. Jumala ei selitä Jobille tämän kärsimyksen syytä kosmisena oikeudenmukaisuutena. Kärsimys on mysteeri.
Samalla, kun Jumala on rakkaus, Jumala on myös Pyhä. Jumalan pyhyys puolestaan edellyttää Jumalan vihan kaikkea epäpyhää ja syntiä kohtaan. Se on kiteytettynä mm. (Ps.97:10). ”Te, jotka Herraa rakastatte, vihatkaa pahaa. Hän varjelee hurskasten sielut, jumalattomien kädestä hän heidät pelastaa.” Psalmien kirjoittaja yhdistää Jumalan rakastamisen ja pahuuden vihaamisen.
Eihän Jumala ihmistä vihaa, vaan pahuutta meissä. Kuten edellä todetaan (Job.5:17) Hän havoittaa ja parantaa. Mikä haavoittasi sitten enemmän kuin kärsimys sen eri muodoissa. Jobin osalta se näyttää kohtuuttomalta. Jumala antaa saatanalle luvan koetella Jobin uskoa.
Jokaisen usko koetellaan ahdistuksen tulessa, kuten (Ps17:3) asian ilmaisee: ”Sinä olet koetellut minua, etkä ole löytänyt minussa vääryyttä.” Tähän liittyvät myös ( Job. 13:24) sanat: ”Miksi peität minulta kasvosi, miksi kohtelet minua kuin vihollista”? Siihen viittaa myös (Psa.10:1) ”Miksi, Herra, seisot niin kaukana, miksi kätkeydyt ahdingon aikoina?” Se on kätketyn Jumalan tapa, joka ei helposti aukene.
Lisäksi (Hes 28:15) viittaa tuohon langenneeseen kerubiin. ”Nuhteeton sinä olit vaellukseltasi siitä päivästä, jona sinut luotiin, siihen saakka, kunnes sinussa löydettiin vääryys” Häntä siis tutkittiin ja hänestä löytyi vääryys.
Jumalan sisin olemus on kokonaisuudessaan rakkaus ja pyhyys, siinä ei ole vihaa. Kun sanotaan, että “Jumalan pyhyys vihaa syntiä”, tämä ei tarkoita, että Jumalan olemuksessa olisi jokin erillinen viha‑ominaisuus, joka pakottaisi Jumalan rangaisemaan.
Näin ollen viha syntiä kohtaan on pikemminkin se, mitä tapahtuu, kun Jumalan pyhä ja rakastava toiminta kohtaa syntisen todellisuuden. “Jumalan pyhyys edellyttää vihan syntiä kohtaan” on siis helposti ymmärrettävissä liian juridiseksi ja mekaaniseksi kuin se olisi jokin voima , joka pakottaisi Jumalan rangaistuksiin, tai vastaava.
Jumalan energia eli Hänen hänen toimintansa, vetää aina kohti parannusta, mutta jos syntinen ei anna itseänsä vetää, kokemus on tuomitsevan kaltaista. Jumalan rakkaus koetaan siis näin.
Niin esimerkiksi Ussan tapaus kuvaa Jumalan pyhyyttä enemmin kuin Jumalan vihaa .
(Mark.3:5) tuo kyllä ilmi Jeesuksen mielenlaadun koskien Jumalan rakkautta ja vihaa: ”Silloin hän katsahtaen ympärilleen loi vihassa silmänsä heihin, murheellisena heidän sydämensä paatumuksesta…” Tässä tekstissä näkyy Jumalan viha ja rakkaus suhteessa ihmiseen.
(5Mo5:9-10) todetaan myös; ”Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala ja minä kostan isien pahta teot, jotka minua vihaavat, mutta minä ositan armoni ja laupeuteni niille jotka minua rakastavat.
Jumala on kiivas Jumala, joka kostaa, panee vastaamaan ja vaatii tilille ihmisen, ilmaisten Jumalan vihan. Mutta Jumala osittaa myös armonsa ja rakkautensa ansiottomille. Jumalan viha tulee ilmi myös Ps.95:11; Ja niin minä vihassani vannoin: ’He eivät pääse minun lepooni’.”
Raamattu ei sano missään, että Jumala on viha, mutta kylläkin, että Jumala vihastuu, mutta edellisten tekstien ja monen muun tekstin yhteydessä Jumalan viha tulee ilmi. Kuten (Miika 7:9 ja jae 18) ”Ei hän pidä vihaa iäti, sillä hänellä on halu laupeuteen.” Raamattu ilmoittaa, että Jumala on rakkaus (1 Joh 4). Kuitenkaan emme voi leikata pois Raamatusta ilmoitusta Jumalan vihasta kuten emme voi poistaa sieltä kadotustakaan.
Jumalahan ei ole luonut kadotusta, kadotus on tila jonka ihminen itse valitsee. Viha ei kuulu Jumalan olemukseen.
Kun Raamattu puhuu Jumalan vihasta tai kiivaudesta, se kuvaa sitä, miten Jumalan rakkaus ja pyhyys kohtaavat ihmisen pahuuden ja itsepäisyyden. Mainittuihin teksteihin on turha ajaa sisälle Jumalan olemuksellista vihaa, koska sellaista ei ole. 😇
Kuten tiedämme, Jumala on valmistanut helvetin perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Mat25:41
Jumala ei solmi rauhaa synnin kanssa, vaan vastustaa sitä aina leppymättömällä vihalla. Kun Jumala eniten vihastuu hän on hiljaa. Tämä näkyy tilanteissa, joissa hän on jättänyt ihmiset omien syntiensä valtaan (Room. 1:24) Viha on Jumalan ”vierasta työtä”, rakkaus hänen ”omaa työtänsä”. Hän alentaa ja ylentää.
”Synti ei ole mikään niin mitätön ja helppo asia, miksi itsevarma maailma sitä luulee ja kuvittelee, sillä sanaan synti sisältyy iankaikkinen Jumalan viha ja saatanan koko valtakunta” (Luther).
”Hän armahtaa ja myös kuolettaa, että ihminen lakkaisi synnistä. Hän auttaa sanoillaan pitäen asiat viisaasti erillään toisistaan, niin että toisessa sanassa on viha, toisessa rakkaus. Hän säälii ja lyö meitä tuottaakseen siten suuremman hyödyn.” (Efraim Syyrialainen)
Totta tuokin !
Juuri näin, Jumala ei ole luonut rangaistussiirtolaa nimeltä helvetti. Helvetti ei ole Jumalan luoma tila, vaan se on tila, joka syntyy, kun ihminen tai enkeli kieltäytyy Jumalasta. Se on Jumalan rakkauden ja elämän poissaoloa. Koska perkele ja langenneet enkelit hylkäsivät Jumalan, he loivat itselleen tilan, jossa Jumalan rakkaus tuntuu heille polttavalta tulelta.
Tässä yhdeydessä Iisak Syyrialainen puhuu kokemuksen erosta näin; ” Niille, jotka rakastavat Jumalaa, tämä rakkaus tuntuu taivaalliselta autuudelta. Niille, jotka vihaavat Jumalaa, sama rakkaus tuntuu ”helvetin tulelta”, koska se paljastaa heidän oman pimeytensä, jota he eivät halua luovuttaa pois.”
Ja hän jatkaa; ” Ihmisen vastuulla on se, miten koemme Jumalan, riippuu meidän omasta sisäisestä tilastamme. Jos sydämemme on täynnä pahuutta ja kapinaa, Jumalan pyhä rakkaus tuntuu ”polttavalta tulelta”. Jos sydämemme on puhdistunut, sama rakkaus tuntuu taivaalliselta rauhalta”
Olavi Peltolan teksti onnistuisi paremmin kun hän seuraisi kirkon opetusta Jumalan vihasta. 😇
Jumala ei todellakaan ole ”luonut” kadotusta, koska kaikki luotu on tulelle talletettu ja näin ollen se poistuisi siinä yhteydessä kun kaikki poistuu hajoaa, alkuaineita myöten. 2.Piet. 3:
10 Mutta Herran päivä on tuleva niinkuin varas, ja silloin taivaat katoavat pauhinalla, ja alkuaineet kuumuudesta hajoavat, ja maa ja kaikki, mitä siihen on tehty, palavat.
11 Kun siis nämä kaikki näin hajoavat, millaisia tuleekaan teidän olla pyhässä vaelluksessa ja jumalisuudessa,
12 teidän, jotka odotatte ja joudutatte Jumalan päivän tulemista, jonka voimasta taivaat hehkuen hajoavat ja alkuaineet kuumuudesta sulavat!
Helvetti on ero Jumalasta. Sen kauheus ja taivaan ihanuus on kuvailtu ihmisen käsityskykyyn asti, mutta mikään kuolemanjälkeinen ei yllä kielteisyydessään eikä myönteisyydessään ihmiselle ulottuvaan kuvitteluun. Kummatkin kohtalot voi kokea vain MUUTTUNEENA.
Voisko tuon Jumalan vihan määritellä että se kätkeytyy pyhyyteen jossa rakkaus on vihaa syntiä kohtaan ?
Timo, ihan käypä arvio. Toisaalta Jumala ei päätä vihata syntiä ikään kuin Hänellä olisi tunnekuohuja.
Synti on ontologisesti (olemiseltaan) niin kaukana Jumalan pyhyydestä, että se syttyy palamaan kohdatessaan tuon pyhyyden.
Mielestäni tuo Jumalan viha ilmenee näissä Jeesuksen sanoissa selkeimmin ”Silloin hän katsahtaen ympärilleen loi vihassa silmänsä heihin, murheellisena heidän sydämensä paatumuksesta.” Tuossa tulee ilmi sekä viha, että rakkaus. Mielestäni tätä on hieman vaikea sanoin määritellä ja varovaisuus on paikallaan, koska totta on: Kuka tuntee Herran mielen? Jumalan pyhyyteen ja syntiin tuo viha mielestäni liittyy.
Kosti kreikan kielessä on kyse murheesta, ei jostakin ontologisesta olemuksesta, Jumalassa ei ole sellaista. Sitten jos puhumme Jeesuksen inhimillisesta luonnosta tilanne muuttuu.
Mikäli tuo tekstisi – (”niille, jotka rakastavat Jumalaa, tämä rakkaus tuntuu taivaalliselta autuudelta. Niille, jotka vihaavat Jumalaa, sama rakkaus tuntuu ”helvetin tulelta”, koska se paljastaa heidän oman pimeytensä”) -, suhteutetaan Jobiin, niin hänen sydämensä täyttyi siis olla täynnä pahuutta ja kapinaa ja Jumalan vihaa ja siksi Jumalan rakkaus ja onnettomuudet tuntuivat Jobista ”helvetin tulelta”, kun hänen pimeytensä paljastui.
Mutta Jumala sen sijaan kehui Jobin hurskautta hänen syyttäjälleen: ”Oletko pannut merkille palvelijaani Jobia. Hän on nuhteeton ja rehellinen mies, pelkää Jumalaa ja karttaa pahaa, eikä ole maan päällä hänen vertaistaan.” Ja tästä huolimatta onnettomuudet iskivät häneen, että hän kirosi syntymäpäivänsä. Hänen ”ystävänsä” tosin olivat sitä mieltä, että tunnusta nyt, syntiä olet tehnyt, ja sait mitä ansaitsit. Se onkin erikoista, että juuri siksi, kun Job oli hurskas hän sai maistaa onnettomuuksia yli sietorajan.
Ei tilanne muutu Jeesuksen suhteen mitenkään ellet unohda, että hän oli Jumala.
Jobista oli aikaisemmin jo puhetta. Jumala ei selitä kärsimys on mysteeri hurskaallekin. Jeesuksen suhteen jos puhumme, Hänen inhimillisestä luonnosta, jota Raamatun kuvaukset ovat täynnä.
Niin lopulta Jumalan pyhyyttä ei voi katsella syvimmiltään kuin heijastuksia siitä , syntisenä ihmisenä , kuin vain silloin kun Jeesus oli lihassa . Pyhyys on jotakin mitä emme voi tuntea tällä ajassa täydellisesti eikä sen ulottovuutta . Eihän Raamattu selitä mitenkään kun Ussa horjahti ja koski liiton arkkuun ja kuoli heti . Jotakin samaa on pelastuksessa että mitään syntiä tai pienintäkään virhettä ei voi olla ihmisessä joka kerran pääsee taivaaseen , joka taas kertoo Jeesuksen täydellisestä sovitustyöstä ja uhrista , vähempi ei Jumalalle riittänyt kuin Pyhä ja täydellinen oma poika .
Olen miettinyt Galilean vuorella kun 11 opetuslasta olivat että kokivatko he Jumalan pyhyyden kun pelkäsivät Jeesusta ennen kuin hän antoi lähetys ja kastekäskyn ? Onhan se erikoista kun sanotaan ihmisruumiin näköisenä että minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä . Hiukan erilainen kuva piirtyy hallitsijoista meille täältä ajasta . Ja usein ne meidän sankarit muistuttaa enemmän Hollywood tähtiä 😅