Leibniz antoi ilmiölle nimen: sitä alettiin kutsua teodikeaksi, siis sitä, miten on mahdollista, että maailmassa on niin paljon kärsimystä, raakuutta, tahallaan aiheutettua tuskaa ja kuolemaa, kun samaan aikaan väitetään, että Jumala on kaikkivaltias ja hyvä.
Onko niin, että kaikki maailman pahuus johtuu siitä, että kaikkkivaltias ja hyvä Jumala on olemukseltaan rakkaus, ja siitä, että olkoon Jumala kuinka kaikkivaltias tahansa, hän ei pysty pakottamaan ketään vastarakkauteen, siis rakastamaan itseään? Ja että koko luomistyö oli välttämätön siksi, että rakkaus ei voi olla ilman sitä, jota rakastetaan. Rakkaus ikään kuin pursuaa itsensä ulkopuolelle. Sen on kohdistuttava johonkin, oltava jonkun kanssa vuorovaikutuksessa, uhrauduttava, luovuttava omastaan toisen hyväksi, oltava uskollinen. Jumala ei voi lakata rakastamasta luotujaan, olimmepa me millaisia tahansa.
”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä, ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen ja murehti sitä sydämessään” (1. Moos. 6:5-6). Teodikean kysymys ”miksi Jumala, joka on hyvä ja kaikkivaltias sallii pahuuden luomassaan maailmassa” kääntyykin muotoon ”miksi Jumala, joka on kaikkivaltias ei torju omaa kärsimystään, vaan ottaa sen vastaan ja murehtii sydämessään”. ”Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle” (Matt. 25:45). Näin tapahtuu, koska Jumala on se, mikä hän on.
Kaikkivaltiaan Jumalan kärsimystä eivät ymmärrä ne uskonnot ja uskonnolliset johtajat, joille ihmiset ovat alamaisia, joita he herroina hallitsevat. He eivät ymmärrä Jumalaa, joka on erilainen kuin he itse ovat. He eivät ymmärrä, mikä ero on rakkaudella ja omistamisella, mikä palvelemisella ja hallitsemisella.
Jotkut ovat kärsineet ilman omaa syytään kuin Kristus, jonka synkin hetki ei ollut ruumiiseen kohdistuva raaka väkivalta ja häpeä. Synkin hetki oli ristillä, kun Jumala oli hänet hylännyt (Ps. 22:2, Matt. 27:46), Mark. 15:34).
Luterilaisessa ristin teologiassa Jumalan ajatellaan ilmaisevan itsensä vastakohtiin kätkeytyneenä.
”Jumala sotkee ihmisen hurskauden ympyrät. Pyhä Henki on kaiken ihmisen hengellisyyden vihollinen. Hän pelastaa ihmisen unikuvista, autuaallisista elämyksistä ja taivasikävän korkeajännitteestä. On kristillistä romantiikkaa, hengellisiä teräsmiehiä, vaikuttajayksilöiden pyhimyspalvontaa. On käännyttämisintoa ja puhumatautia. Kaiken tämän Jumala raastaa maahan. Kuinka sanoivatkaan vanhat? Kun Jumala tekee sinusta kuulevan, hän tekee sinusta kuuron. Kun Jumala tekee sinusta näkevän, hän tekee sinusta sokean. Kun Jumala tekee sinusta puhuvan, hän tekee sinusta mykän. Kun hän tekee sinusta elämän tien kulkijan, hän katkaisee sinun jalkasi, ja kun hän kuljettaa sinua taivaaseen, hän vie sinut helvettiin.” (Viljo Porkola, Mitä se on, 1984).
Mielestäni ristintelogia pystyy vain vastaamaan näihin blogissa esitettyihin kysymyksiin parhaiten ja se vastaus on rakkaus jota uskossa omistamme hetkittäin ja silloin kun olemme päässeet tai pääsemässä kärsimyksistä kokemaan Jumalan armoa . Usko on kuin matka jolloin alussa on kaikki lahjoitettu mutta tiellä kulkija vasta oppii tietämään mitä on ”reppuun ” laitettu . Ja lopulta ristiinnaulittu antaa vastauksia .
Yksi vastaus on, että Jumala ei tahdo pahaa, mutta sallii pahan.
Erotuksena muista elävistä olennoista, me ihmiset olemme poikkeuksellisen tunneherkkiä,. Moraalisina olentoina koemme syyllisyyttä ja syntiä. Paratiisikertomuksen mukaan – joka on fiktio – kaikki on alkuaan ollut hyvän ja pahan tuolla puolen. Pahan alkuperän me projisoimme kuvitteellisiin hahmoihin Adamiin ja Eevaan, tai sitten selitämme pahuutta perisynnillä, mikä edustaa varsin pessimististä ihmiskäsitystä. Mitä johtopäätöksiä tästä tulisi tehdä?
Maailmassamme on riittämiin ankaran uskonnollisuuden vaurioittamia ihmisiä. Musertava syntitaakka on voinut seurata ihmistä läpi elämän. Uskontoa on käytetty vallankäytön välineenä, kun kaikkein puolustuskyvyttömimpiä on hallittu ”synnillä.” Toisaalta pahan olemassaoloa on selitetty perisynnillä, mutta perisynti ei ole ihmisen oma valinta. Tässä mielessä viittaus perisyntiin on oikeastaan absurdi selitysperuste. Omanlainen selitysperuste on myös irrationaalinen hahmo, Paholainen, joka ei kortteerilupaa tunnetusti kysy.
Onko ihmisestä irrallaan olevaa moralista pahuutta olemassa, on teologian iso kysymys. Luomakunta toimii olemassaolonsa kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Luonto itsessään ei ole paha, vaikka ihminen sen sellaiseksi arvottaisikin.
Pahan olemassaolosta on paljon kirjoitettu, siitä on tehty teatteriproduktioita ja sen syntyä sekä syitä ovat eri tieteenalat tutkineet. Mutta ennen kaikkea pahan tosiasia koetaan aina satuttavimmin henkilökohtaisella tasolla. Ja vaikka miten yrittäisimme pahan olemassaoloa järkevästi selittää, siinä on jotain, minkä voisi ilmaista sanalla luonnoton. Paha on kuin vieraslaji, joka on päässyt rajojamme sisälle. Mutta haluammepa tai emme,
paha seuraa kintereillämme kuin Kuu susia pakenevia veljeksiä, joista Aleksis Kivi on kirjoittanut. Paha henkilöityy mystisessä Paholaisen hahmossa.
Maailmassa on paljon sellaista, mihin ihmismieli kaipaa vastausta. Eritoten kärsimyksen ja pahan ongelmat ovat klassisia. Moni sanoo, ettei usko Jumalaan, joka sallii pahan esiintyä maailmassa. Näin sanoessaan hekin projisoivat pahan omasta itsestään poispäin, Jumalaan. Ja kuitenkin moraalisessa mielessä vain ihminen on paha. Siksi, vaikka kieltäisimme Jumalan, pahan olemassaolo ei sillä poistu.
Kun siis kysymme, miksi Jumala sallii pahan, eikö mielekkäänpää olisi kysyä: miksi ihminen sallii pahan?
Matti W. Kun Jeesus oli kertonut oppilailleen, että hän oli menossa Jerusalemiin, jossa hänen oli kärsittävä ja kuoltava, Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella Herraansa: ”Jumala varjelkoon, sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra.” Mikä olikaan Jeesuksen vastaus: ”Väisty tieltäni, Saatana” (Matt. 16:21-23). Vain kahta ihmistä Jeesus kutsuu Saatanaksi: toinen oli hänet kavaltanut Juudas (Joh. 6:70) ja toinen Pietari, hänen tulevan kirkkonsa peruskallio.
Pietarille annettua vastausta on tulkittu niin, että se paljastaa Jumalan luomistyön kauneimman ja korkeimman olennon Luciferin, valon kantajan kapinan syyn: Pietarin tavoin myös Lucifer muuttui Saatanaksi sillä hetkellä, jolloin hän ei tahtonut hyväksyä Jumalan nöyryyttä, sitä että kaikkivaltias luopuu voimastaan ja vallastaan ja alentaa itsensä uhriksi. Hänelle Jumalan kunnian menetys oli sietämätön ajatus, jonka rinnalla ihmiskunnan ikuinen kadotus olisi ollut pieni murhe. Pietari pääsi takaisin ruotuun ja lopulta itki syntiään. Toisin kävi Luciferille, joka piti kiinni arvokkuudestaan ja ylpeydestään. Kun valinta oli tehty, Saatanan päämääränä on ollut ihmiskunnan ja Jumalan välisen ystävyyden tuhoaminen. Saatana tahtoo näyttää Jumalalle, miten typerää oli uhrautua näiden kiittämättömien paskiaisten vuoksi, jotka seuraavat mieluummin hänen viitoittamaansa kunnian ja vallan tietä kuin Jumalan hiljaista ja nöyrää lähimmäisen palvelun polkua. Jumala on rakkautensa vanki, eikä hän pysty korjaaamaan tilannetta kaikkivaltiudellaan. Hänelle ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin antaa henkensä ystäviensä puolesta (Joh. 15:13).
Mitä ajattelet tuollaisesta tulkinnasta?
Vielä Saatanaan liittyen Viljo Porkola kirjoittaa kirjassaan ”Laista evankeliumiin” (1992) mm. näin: ”Jumala voittaa saatanan sellaisella tavalla, mikä on perin juurin saatanan luontoa vastaan. Jeesus teki sellaista, mitä saatana ei pysty tekemään. Saatanan olemushan on siinä, että se ei voi sietää ketään itseänsä ylempänä, vaan asettuu itse aina ylimmäksi. Se pyrkii aina korottamaan itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan. Minä, minä, eikä ketään muuta! Se käyttää apunaan kaikkia tarjolla olevia, mahdollisia apuneuvoja, yksinvaltaa, harvain valtaa, demokratiaa, diktatuuria. Se käyttää oppineisuutta, yhtähyvin kuin oppimattomuutta, hienoa sivistyneisyyttä kuin karkeata raakalaisuutta, uskontoa yhtä hyvin kuin jumalattomuutta. Kaikki keinot kelpaavat, kunhan ne vain johtavat ylöspäin. Saatana voi kyllä nöyristellä, päästäkseen ylös päin, mutta ei voi nöyrtyä. Jumalan tie on päinvastainen kuin saatanan tie. Jumala tulee alas. Jeesus Kristus voittaa saatanan alhaalta päin. Jouluevankeliumi on saatanalle mitä karvainta. Mutta Jumalan kunnia, hänen jumaluutensa on juuri siinä, että hän tulee lihaan. Saatana ei voi tulla ihmiseksi. ”On ihmisenä olo autuasta, kun veljenään saa pitää Jeesuslasta.” Jumala on lihaan tullessaan tullut meitä niin lähelle, ettei saatana koskaan pääse niin lähelle meitä. Ihminen saatanan kiusatessa voi ajatella olevansa viimeistä säiettä myöten vihollisen käsissä. Mutta Jeesus Kristus tullessaan saatanan ja ihmisen väliin, on aina lähempänä kuin saatana. Jeesus Kristus otti omakseen meidän lihamme ja veremme. Tämä on saatanalle mahdottomuus.”
Minulla on ollut täällä muutama vuosi sitten tämä blogi:
https://www.kotimaa.fi/blogit/mietteita-karsimyksesta/
Siellä on muuten kommentteja, jotka osoittavat kommentoijien vihaa Jumalaa kohtaan.
Rauno S. Klassisessa raamatunselityksessä Lucifer kuvataan yleensä sellaiseksi kuin kirjoituksessasi tuot esiin. Minun kirjoitukseni varsinainen tähtäyspiste on kysellä, miksi me ihmiset siirrämme pahan itsestämme poispäin milloin Paholaisen, milloin Jumalan syyksi. Toisaalta pakenemme vastuutamme sanomalla, että ”enhän minä, mutta kun tuo Lucifer…” Toisin sanoen pahan selitysperusteena on muu kuin minä itse. Siksi kysyn – en niinkään, miksi Jumala sallii pahan, vaan miksi ihminen sallii pahan.
No, tunnen kyllä paratiisikertomuksen ja sen, miksi ihminen karkotettiin paratiisista. Koko kertomus on vaikuttavaa uskonnollista julistusta, jossa ihmisen tragedia on puettu myyttiseen asuun. Kyse on jumalaistarusta, mutta kuten hyvä runo, myös paratiisikertomus puhuttelee ja on idealtaan ajaton. Kysymys on ihmisen ikuisesta halusta päästä Jumalan luomien rajojen yläpuolelle.
Kun kristillisessä julistuksessa viitataan paratiisiin ja syntiinlankeemukseen ja osoitetaan syyttävän sormella ”ensimmäisiä ihmisiä” sekä Luciferia, niin pidän selvänä, että VT:n ajatukset avautuvat oman aikansa ymmärryksestä ja maailmankuvasta. Kielikuvat jäävät kyllä muinaiseen aikaan, mutta kertomusten ideat ova aina yhtä ajankohtaisia. Tiedän vain sen, että paha on tosiasia ihmisten maailmassa, mutta siirrämmekö vastuutamme pois, jos selitämme pahan syyksi jonkin irrationaalisen tai fiktiivisen hahmon emmekä itseämme.
Tällaisiin ajatuksiin olen päätynyt, kun ihmiset niin kerkeävästi syyttelevät pahan olemassaolosta muita kuin itseään. Mutta kannattaa tutustua ikivanhaan paratiisikertomukseen ja huomata, että kun riisumme sen myyttisestä asusta, se on ajankohtainen kertomus myös tästä päivästä. Kun etsimme pahaan syyllistä, syyllinen taitaa löytyä pelottavan läheltä omaa itseämme.
Ihmisten on aina ollut vaikeaa ottaa syy omaksi syykseen. Siksi naapurikin on sovelias syyn aiheuttaja – joskus kyllä ihan syystä. Mutta kun syy yritetään toimittaa vastustajalle, silloin helposti ammumme ohi maalin eli oman itsemme. Tämä näkyy kaikessa alastomuudessaan etenkin maailmanpolitiikassa, suurvaltojen käyttäytymisessä.
Matti W. Ajattelen kutakuinkin samoin kuin sinä. Silti mietin myös sitä, että kun me ihmiset pohdimme keskitysleirien hiekkakäytävillä, oliko noilla leireillä saatu hengiltä yksipilkkuneljä miljoonaa vai yksipilkkuviisi miljoonaa ihmistä tai arvelemme jälkikäteen, että kuoliko Stalinin uhreina Neuvostoliitossa 20 vai 30 miljoonaa ihmistä vai oliko se jotain siltä väliltä tai vielä peräti enemmän, ja kuinka paljon ruumiita saatiin aikaan Kambodzassa punakhmerien aikana ja Ruandassa tai Syyriassa ja kuinka monta niitä on kuollut nälkään Afrikassa, tässä ihmisten maailmassa, jossa tuotetaan niin paljon ruokaa, että joissakin maissa siitä puolet heitetään kaatopaikoille, vaikka kansa on mättänyt mahansa ähkyyn ja itsensä järkyttävän ylipainoiseksi, niin on vaikea uskoa, että Saatanaa ei ole, ja jos onkin, Jumala kuljettaa häntä lyhyessä narussa kuin rakkikoiraa, kuten Luther asian ilmaisi. Eikä se naru taida olla lyhyt.
Matti W. viittaat tekstissäsi Paratiisikertomukseen fiktiona ja kuvitteellisiin Aadamiin ja Eevaan. Tuossa kertomuksessa ilmenevä Saatana, kaiken pahan alkusyynä, voidaan luonnollisesti liittää yhtä lailla absurdiin selitysperustaan perisynnin todellisesta alkusyystä.
Professori Heiko A. Oberman toteaa kirjassaan Luther: Man Between God and the Devil muun muassa:
” / Kaikkivaltias Jumala on todellakin todellinen, mutta sellaisena meiltä kätkettynä. Usko ei tavoittele kätkettyä Jumalaa, vaan ilmoitettua Jumalaa, joka Kristuksessa ihmiseksi tulleena asetti itsensä alttiiksi Paholaisen raivolle. Jouluna Jumala luopui kaikkivaltiudestaan – paimenille annettu merkki oli lapsi, ‘kapaloihin käärittynä ja seimessä makaavana’ (Luuk. 2:12).
Lutherille joulu oli keskeinen juhla: ‘Jumala meidän kanssamme’. Mutta se viittaa suoraan ‘Paholaiseen, joka on meitä vastaan’. Tämä usko Paholaiseen on niin olennainen osa reformaation löytöä, että jos Jumalalle vihamielisten voimien todellisuutta ei ymmärretä, Kristuksen inkarnaatio sekä syntisen vanhurskauttaminen ja kiusaus pelkistyvät mielen ideoiksi uskon kokemusten sijaan. Juuri tätä Lutherin taistelu Paholaista vastaan tarkoitti.
Vuosisadat erottavat Lutherin modernista maailmasta, joka on jo kauan sitten luopunut Paholaisen olemassaolosta. Luther teki kuitenkin jyrkän eron uskon ja taikauskon välillä. Hän ymmärsi aikansa helvetilliset pelot, löysi Raamatusta Saatanan todellisen voiman ja uhkan ja koki itse Paholaisen koettelemukset ja kiusaukset.
Näin ollen hän, toisin kuin kukaan teologi ennen tai jälkeen hänen, kykeni hajottamaan noituuden ja näyttämään vastustajan sellaisena kuin hän todella oli: väkivaltaisena Jumalaa, ihmistä ja maailmaa kohtaan. Paholaisen vähätteleminen vääristää kristillisen uskon. / ”
Kun Jumala antaa armonsa, perkeleen viha heräteään. Perkeleen hyökkäykset johtavat ahdistuksiin, jotka tunnetaan omassatunnossa hyökkäyksinä kristityn uskoa ja uskonelämää vastaan. Teologisia kysymyksiä ei voida ratkaista pelkästään opilla; niiden ratkaisu täytyy saada varmistuksensa elävästä kokemuksesta.
”Niin pian kuin Jumalan sana kirkastuu meille, tulee perkele ahdistamaan meitä, että oppisimme rakastamaan Jumalan sanaa. Ahdistukset osoittavat, rakastammeko Jumalaa. Ken ei ole ollut ahdistuksessa – mitä hän tietää? Ken tahtoo kulkea tietään varmana, kantakoon itse ensimmäisenä ristiä ja näyttäköön esimerkkiä”, kuten Luther kirjoittaa. ”Sillä monen ahdistuksen kautta meidän pitää…” (Apt. 14:22) Tämä ei ole ainoastaan Lutherin kokemus vaan kaikkien, jotka ovat lahjauskosta vanhurskaaksi tulleet.
Mitähän Paavali tarkoitti, kun hän kirjoitti, että synnin subjektina ei ole ihminen, vaan synti, joka asuu ihmisessä (Room. 7:17), Siis synti (= pahuus) ei ole vain jotakin mitä me teemme, vaan me olemme synnin kahleissa jo alkuperästämme käsin. Tämä viitannee perisyntiin, mutta tätä ihmettelen, kun se on meistä riippumaton, eikä se siis ole oma valintamme. Jotain absurdia tässä on, kun olemme perisynnin kuormittamia ilman omaa syytämme.
Niin tai näin, mutta paha on kohtalomme. Tuntuisi oikeutetummalta, jos meidät voitaisiin asettaa vastuuseen vain tekemistämme synneistä. Mutta kun siihen tuodaan meistä riippumaton ulottuvuus, se herättää kysymyksen, miksi suuri Jumala syyllistää pienen ihmisen tavalla, johon ihmisellä itsellään ei ole syytä.
Toisaalta olen pannut merkille, että moderni ihminen ei käsitä/koe/tunnusta syntiä Jumalaa vastaan, vaan ainoastaan toista ihmistä vastaan. Synti ei siis ole hänelle uskonnollinen suure, vaan jotain sellaista pahaa, jonka olemassaoloa hän kyllä ounastelee, mutta ei juuri enempää. Todennäköisesti hän löytää pahan selitysperusteet modernista psykologiasta ja ylipäätään luonnontieteestä, mikä sinänsä on ihan ok, mutta ei tavoita pahan irrationaalista puolta.
”Tuntuisi oikeutetummalta, jos meidät voitaisiin asettaa vastuuseen vain tekemistämme synneistä. Mutta kun siihen tuodaan meistä riippumaton ulottuvuus, se herättää kysymyksen, miksi suuri Jumala syyllistää pienen ihmisen tavalla, johon ihmisellä itsellään ei ole syytä.” ( Wirilander).
Jumalahan ei pidä ihmistä vastuullisena Aadamin tekemästä synnistä. Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen ja monet muut kirkkoisät ovat opettaneet: ihminen vastaa vain omista teoistaan. Jumala ei ole epäoikeudenmukainen tuomari, joka rankaisisi ihmistä sellaisesta, jota tämä ei ole tehnyt. Asian voi tiivistää perisynti on perillöllinen tila ei peritty syyllisyys.
Me ihmiskuntana olemme yksi kokonaisuus, polveudumme Aadamista. Aadamin lankeemus rikkoi ihmisluonnon rakenteen. Me synnymme maailmaan, jossa kuolema, kärsimys ja taipumus pahaan ovat läsnä, koska luontomme on menettänyt alkuperäisen yhteytensä Jumalan elämään.
Matti W.,
”Tuntuisi oikeutetummalta, jos meidät voitaisiin asettaa vastuuseen vain tekemistämme synneistä. Mutta kun siihen tuodaan meistä riippumaton ulottuvuus, se herättää kysymyksen, miksi suuri Jumala syyllistää pienen ihmisen tavalla, johon ihmisellä itsellään ei ole syytä.”
Me olemme ja meissä se minkä Raamattu ilmoittaa, lihamme puolesta ja Jumala meihin puhaltame Henkensä puolesta. Nämä ei sotkeennu toisiinsa, mutta uskovaisessa, jossa Henki on elossa, liha eli luotu eli katoava, mikä ei taivasta peri, on Saatanan tartuntapinta, jota usova alistaa, kuolettaa. Eli se matkustaa meissä kuolemaamme asti, mutta teurastuspenkillä.
Ei ole ”perisyntiä”, vaan se eläimen kaltaisuus, ennen kuin Jumala puhalsi oman Henkensä ihmiseen, 1.Moos.2:7. Tuo eläin on tulelle talletettu ja Jumalan Henki ihmisessä nousee taivaaseen.
Tuli tuohon edelliseen lyöntivirheitä, enkä saa niitä korjatuksi. Toivottavasti asia tulee esille.
Vielä sen verran tarkennan, ettei Aadam tietenkään ole jokin historian aamussa elänyt yksityinen henkilö, jonka kautta synti välittyi tuleville sukupolville. Näinhän tosin Paavalikin ajatteli (Room. 5:19). Mutta jo nimensä perusteella Aadam on ihmiskunnan kollektiiviminä. Kun siis syytämme Aadamia (ja Eevaa) synnin murtautumisesta ihmiskuntaan, syytämme tosiasiassa itseämme.
Raamatun alkukertomuksia ei tule ottaa kirjaimellisesti, mutta on huomattava, että ne käsittelevät sellaisia yleisinhimillisiä ongelmia, jotka toistuvat läpi ihmiskunnan historian. Tällainen on myös Aadam, jossa tunnistamme itsemme. Oikeastaan Aadamin nimen tulisi olla itseäni tarkoittaen ”minä.”
Kirkkoisät eivät kokeneet tarpeelliseksi todistaa Aadamin historiallista olemassaoloa arkeologisin tai biologisin menetelmin, mutta he eivät myöskään pitäneet häntä pelkkänä vertauskuvana tai ”myyttinä”. Aadam on sekä historiallinen henkilö, että arkityyppi.
Sekä Uusi testamentti, että kirkkoisät puhuvat Aadamista selvästi henkilönä, joka on osa pelastushistoriaa. Hän on se, josta ihmiskunnan historia alkaa, ja hän on se, josta sukulinja johtaa Kristukseen, kuten Luukkaan evankeliumin sukuluettelo osoittaa.
Kirkon liturgisessa elämässä Aadamin historiallisuus on vähemmän kiinnostava kuin hänen ontologinen eli olemuksellinen merkityksensä. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka astui ulos Jumalan yhteydestä. Tämä tapahtuma on todellinen, ja se muutti koko ihmisluonnon suunnan.
Kun kirkko veisaa Aadamista, hän ei ole vain kaukainen hahmo, vaan hän on elävä todellisuus. Hänen valintansa on ihmisluonnon valinta, joka toistuu meissä. Liturginen elämä ei käsittele lankeemusta kaukaisena menneisyyden tapahtumana, vaan ihmisluonnon sisäisenä todellisuutena, joka toistuu jokaisessa ihmisessä. Kun kirkon rukouksissa katsomme Aadamin lankeemusta, katsomme silloin peiliin. Me emme syytä esivanhempia, vaan tunnistamme oman osallisuutemme siihen lankeemukseen, joka on rikkonut ihmisyyden ykseyden ja yhteyden.
Jos sanoisimme, että Aadam on vain symboli, samalla sanoisimme, että lankeemus on vain symboli. Kirkko kuitenkin opettaa, että lankeemus ja kuoleman tulo maailmaan ovat todellisia, eksistentiaalisia asioita. Me todella kärsimme Aadamin lankeemuksen seurauksia – siksi Aadam on oltava enemmän kuin vain tarina.
Todettakoon, että Uudessa testamentissa on kohta, jossa hyvä ja paha tulevat samasta osoitteesta. Jeesus pitää Saatanaa valheen isänä (Joh. 8:44). Mutta kun heti perään kysytään, mistä erään miehen sokeus johtuu, Jeesus ei syytäkään Saatanaa. Päinvastoin: ”Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki” (Joh. 9:3).
Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä ”sielunvihollinen” ei ole kaiken pahan alku tai Jumalan vastavoima. Pikemminkin hän on välttämätön hengellinen virkamies, syyttäjä. Samantapainen rankka mutta Jumalan käytössä oleva hahmo esiintyy evankeliumeissa. Henki lähettää Jeesuksen suoraan kasteelta autiomaahan ”paholaisen” eli diaboloksen testattavaksi. Syyttäjä poistuu paikalta työnsä tehtyään, kun testi on ohitse. (Matt. 4:1-11.)
Raamatun kuva Saatanasta ei siis ole yksiselitteisen paha. Usein hän on Jumalan asialla, vaikkakin tavalla, jota ihmisen on vaikea ymmärtää.
Ortodoksinen kirkko opettaa ehdottomasti, ettei paha, synti tai kuolema ole Jumalan luomia. Jumala on hyvyyden ja elämän lähde. Paha ei ole substanssi tai itsenäinen voima, vaan se on hyvän puutetta ja luodun olennon, enkelin tai ihmisen tahdon vääristymää. Paha ei tule ikinä Jumalasta, ei edes tässä kohden (Jes 45:7).
Siksi Jeesus ei väitä Joh. 9:3, että Jumala olisi ”valmistanut” sokeuden tai aiheuttanut sen rangaistuksena. Sokeus on langenneen maailman seuraus. Sokeus on osa tätä langennutta maailmaa, jossa sairaus ja kuolema vallitsevat, koska ihmiskunta on erkaantunut Jumalasta. Saatana on valheen isä siinä mielessä, että hän houkutteli ihmisen pois elämästä, mikä johti turmeltumiseen.
Imettelen Matti W:n väitettä, kun se on pelkkä väite, ettei “Aadam tietenkään ole jokin historian aamussa elänyt yksityinen henkilö.” Myönnät kuitenkin, että Paavali näyttää ajattelevan toisin. Room. 5:19:ssä ja 5:12:ssa hän kirjoittaa: “Sentähden, niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet.”
Lisäksi Jes. 43:27 sanoo: “Jo kantaisäsi teki syntiä, johtomiehesi luopuivat minusta.” Olemme Aadamin ja Eevan jälkeläisiä heidän tehdessään ensimmäisenä syntiä, kun Saatana vietteli heidät omalla sanallaan: “Onko Jumala todellakin kieltänyt teitä…?” Meistä tuli Saatanan orjia hänen peroonansa kautta – ja vaikka se tuntuisi kuinka irrationaaliselta, se näkyy tämän maailman todellisuudessa.
Koska olemme syntisen ihmisen lapsia, syntinen voi synnyttää vain itsensä kaltaisen syntisen. Varsinainen ongelma onkin siinä, miten suhtaudumme kirjoituksiin. Puhuuko Paavali omiaan, vai onko hänen opetuksensa ajatonta? Me emme tietenkään valita, miksi Aadam tämän teit, vaan Daavidin tavoin tunnustamme, minä olen synnissä syntynyt.
Onko Saatana sitten täysin paha? Voidaan myös kysyä? Miksi Kristuksen täytyi vuodattaa verihikeä ja kuolla kauhealla ristinkuolemalla hävistynä ja pilkattuna meidän tähtemme. ”Astu alas ristiltä, jos olet Jumalan Poika”, kuten Saatana yritti hänet viime hetkellä langettaa palvelemaan itseään.
Ihmisellä on aina ollut tarve määritellä luojaa ja tuoda omia oikeuskäsityksiä hyvästä , pahasta ja omasta itsestään ja syyllisyyttä punnita omista lähtökohdista käsin . Perisyntisyyttä voidaan punnita eri lailla , mutta todellisena Jumalan tahto ja ilmoitus meille avautuu kun tiedostamme ja tunnustamme että minä itse olen se syntinen ja kurja joka olen rikkonut Jumalaa ja ihmisiä kohtaan ja ansaitsen helvetin kadotuksen . Siitä alkaa oppiminen ja tunteminen Jeesukseen ja nähdä Jumalan suuren rakkauden minkä hän on meille uskossa omistettana lahjoittanut . Lapseudessa uskomme Jumalan rakkauteen tahtoon ja suunnitelmaan vaikka emme sitä aina ymmärrä heti . Uskossa saamme vastuksia mutta samalla voimme jäädä uskossa luottamaan lapseudessa Jumalan hyvään ja pyhään tahtoon .