Mutta sen, ettei nyt enää, Kristuksen hallitessa, todellisuudessa ole olemassa mitään syntiä, kuolemaa eikä kirousta, me myös joka päivä tunnustamme apostolisessa uskontunnustuksessa sanoessamme: ”Minä uskon pyhän seurakunnan”. Sehän on suorastaan samaa kuin sanoisimme: Minä uskon, että seurakunnassa ei ole mitään syntiä eikä mitään kuolemaa. Kun ne, jotka uskovat Kristukseen, eivät ole syntisiä, eivät he ole kuolemaankaan vikapäitä, vaan ovat peräti pyhiä ja vanhurskaita, synnin ja kuoleman herroja ja iankaikkisesti eläviä. Tämän käsittää tosin ainoastaan usko: sillä me sanomme: ”Minä uskon pyhän seurakunnan”. Jos taas kysyt neuvoa järjeltäsi ja silmiltäsi, arvostelet asiaa aivan toisin; huomaathan sinä jumalisissa paljon sellaista, joka sinua loukkaa: huomaat heidän silloin tällöin lankeavan, tekevän syntiä, olevan heikkoja uskossa sekä vihan, kateuden ja muitten pahojen taipumusten kiusaamia, ja siis: ”Seurakunta ei ole pyhä”. Mutta minä en suostu tähän päätelmään. Jos tarkastelen joko lähimmäisen persoonaa tai omaani, se koskaan ei pääse pyhäksi; mutta jos tarkastelen Kristusta, seurakunnan sovittajaa ja puhdistajaa, on se kauttaaltaan pyhä, sillä hän otti pois koko maailman synnit.
Synnit eivät siis todellisuudessa ole siinä, missä niitä havaitaan ja tunnetaan; eihän Paavalin jumaluusopin mukaan mitään syntiä, mitään kuolemaa, mitään kirousta enää ole maailmassa, vaan Kristuksessa, siinä Jumalan Karitsassa, joka ottaa pois maailman synnit ja joka tuli kiroukseksi meidän edestämme, lunastaaksensa meidät kirouksesta. Filosofian ja järjen mukaan sitävastoin synti, kuolema (ja kirous) ovat ehdottomasti vain maailmassa, lihassa ja syntisissä. … Todellinen jumaluusoppi taas opettaa: Maailmassa ei enää ole olemassa mitään syntiä, kun Kristus, jonka kannettavaksi Isä heitti koko maailman synnit – Jesajan kirjan 53. luku (6. jae) – on voittanut, hävittänyt ja surmannut sen omassa ruumiissaan. Hän on kerta kaikkiaan kuollut synnille, mutta noustuaan kuolleista hän ei enää kuole. Missä ikänä siis on olemassa uskoa Kristukseen, siinä todellakin synti on hävitetty, kuollut ja haudattu; siihen taas, missä ei ole olemassa uskoa Kristukseen, synti jää olemaan. Ja vaikka pyhissä vielä on synnin jätteitä, kun mm. eivät usko täydellisesti, ne kuitenkin ovat kuolleita, koska niitä uskon tähden Kristukseen ei heille syyksi lueta.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 343-344, Sley, vuoden 1957 painos. Blogin otsikko on allekirjoittaneen.
Mika Rantasen julkaisemassa teksti perustuu vahvasti Martin Lutherin ajatuksiin ja luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin.
Teksti edustaa klassista protestanttista ja erityisesti luterilaista, jossa pelastus ymmärretään paljolti oikeudellisena (forensisena) vanhurskauttamisena: Kristus kantoi synnit, ja uskon kautta ihmiselle luetaan hyväksi Kristuksen vanhurskaus, vaikka ihminen itsessään pysyy syntisenä (simul iustus et peccator).
Luther päätyi tähän omakohtaisen ahdistuksen kautta, se oli myös syvä vastareaktio katolista hapatusta kohtaan. Taustalla vaikutti nominalismin tuoma väärä opetus, jonka Luther näki Kristuksen ristintyön mitätöimisenä. Luther nojasi siksi vahvasti Apostoli Paavalin kieleen ja Augustinuksen syntioppiin, ( mitä tosin katolinen kirkkokin suosi). Siksi Lutherin mukaan vanhurskauttamisen on oltava täysin ulkopuolelta tulevaa: se on vieras vanhurskaus (iustitia aliena), eli Kristuksen vanhurskautta, joka puetaan ihmisen ylle ikään kuin suojaavaksi viitaksi.
Mm. näistä tekijöistä syntyi 1500 luvulla Lutherin tunnetuin teologinen muotoilu: yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen (simul iustus et peccator).
Mikan siteeraamassa tekstissä tulee hienosti esille Christus Victor -painotus ( joka näkyy muun muassa Suomalaisessa kalevala korussa, tällä teemalla). Ortodoksisessa Pääsiäistroparissa lauletaan: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti…” Synnin ja kuoleman valta on murerettu reaalisesti Kristuksen ylösnousemuksessa, siksi Kirkko salaisuutena (mysteeriona) ja Kristuksen ruumiina on aina pyhä, vaikka sen jäsenet tekevät virheitä. Kirkko ei ole vain ”näkymätön uskovien joukko”. Kirkko on sakramentaalinen eli mysteerinen ruumis.
Pelastus ei ole vain juridista ilmoitusta (”ei lueta syyksi”), vaan Jumalan armon voiman uudistaa ja pyhittää ihminen reaalisesti jo tässä elämässä. Pyhän Hengen armo muuttaa reaalisesti ihmisen luontoa ja tekee hänestä osallisen Jumalan kirkkaudesta, tämä on ontologista muutosta.
Tähän Samin kommentin varsinkin viimeiseen kappaleeseen voisi vastata tällä sitaatilla:
Kristus antoi itsensä alttiiksi meidän edestämme – – ei suinkaan hankkiakseen meille kalliilla hengellään ja verellään vapautta harjoittaa lihallista vallattomuutta maailman iljettävän menon mukaan.
W. A. Schmidt, Fredrik Gabriel Hedberg, s. 191, SLEY, 1951. Tämä sitaatti on Hedbergin eräästä kirjeestä 2/11 vuodelta 1844.
Mika tuo on ihan totta. Kristuksen kallis veri ja uhri avaavat väylän ihmisen pyhittymiselle ja ennalleen palauttamiselle. Tai kuten Kuten kirkkoisä Athanasios Suuri totesi: ”Kristus otti meidän ruumiillisuutemme puhdistaakseen sen, ei antaakseen luvan sen tahrattomuuden tuhoamiseen.”
Teologiassa Mikan lainaama ajatus tavoittaa pelastusopin (soteriologian) ja kristillisen kilvoituksen (askeesin) ytimen. Usko ilman kilvoitusta ja elämänmuutosta nähdään kuolleena uskona. Kristuksen uhrin vastaanottaminen velvoittaa ihmisen taistelemaan omia himojaan vastaan kirkon mysteerioiden (kuten synnintunnustuksen ja ehtoollisen) tuella.