Viime aikoina vuosittain toistuva asia on ollut keväinen keskustelu Suvivirrestä. Nyt uutisissa on ollut esillä tilanne, jossa espoolaiselle perheenisälle ja lapselle on päätetty myöntää korvauksia Suvivirren olemisesta koulun kevätjuhlassa. Asiasta ei oltu etukäteen informoitu vanhempia. Kyseinen isä on ”kampanjoinut” asian puolesta vuosia. Päätöksen tehnyt Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta antoi myös Espoon kaupungille uhkasakkoukaasin asian tiimoilta.
Mainitun lautakunnan päätös on sikäli erikoinen, että eduskunnan perustuslakivaliokunta on todennut useasti, että Suvivirsi osana koulun kevätjuhlaa ei tee juhlasta uskonnollista eikä kyse ole siis uskonnon harjoittamisesta. Sama koskee joulujuhlia, jossa perinteinen joululaulu tai -kuvaelma ei tee juhlasta uskonnollista.
Suomi on oikeusvaltio ja erilaisia säännöksiä pitää noudattaa. Myös eri ryhmien oikeuksista pitää huolehtia. Uskonnottomien tai muiden uskontojen edustajien ei tarvitse osallistua julkisten organisaatioiden uskonnollisiin tilaisuuksiin. Asiaa on täsmennetty viime vuosina paljon mm. varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa. Käytäntöjä on muutettu myös puolustusvoimissa.
Ehkä Espoon kaupunki ja koulutoimi teki virheen, kun virren mukana olemista juhlassa ei tiedotettu ennalta. Toisaalta korvausvaade, esitetty korvaus ja uhkasakko tuntuvat taas aivan kummallisilta tällaisessa asiassa. Lainsäädäntöä ja siihen liittyviä ohjeita pitää edelleen täsmentää, jotta tällaisilta tilanteilta vältytään. Ei tule unohtaa niiden oikeuksia, joille tällainen asia ja perinne on tärkeä. Suvivirsi kuuluu suomalaiseen perinteeseen ja koulujen päätösjuhliin.
Itse Suvivirren tausta on mielenkiintoinen. Se tulee meille Ruotsista ja liittää meidät yhteiseen pitkään historiaamme. Virsitekstin teki Israel Kolmodin 1694, sävelmä on vuodelta 1697. Suomalaisen tekstin luultavasti Erik Cajanus vuonna 1700 ja virsi tuli seuraavana vuonna niin sanottuun Vanhaan virsikirjaan. Tekstiä on muokattu 1867 ja 1937.
Virren tultua suomalaiseen virsikirjaan maassamme olivat juuri olleet suuret nälkävuodet, jolloin arviolta lähes kolmannes suomalaisista kuoli nälän ja sen tuomien tautien seurauksena. Virren sanat kuvastivat toivoa paremmasta kaikkea ollutta kauheutta vasten. Lukuvuoden päätös, ihanan Suomen suven alkaminen, luonnon kauneus ja paremman maailman toivo voivat nykypäivänä olla ajatuksissamme Suvivirren kohdalla.
Toivo Loikkanen
Perustuslakivaliokunnan pj Heikki Vestaman (X, 28.5.):”Vielä kerrran: Perustuslakivaliokunta on yli 20 vuoden ajan sanonut yksiselitteisesti, että lukukauden päättäjäisten yksittäinen virsi on koulun juhlatraditiona osa suomalaista kulttuuria. Suvivirsi ei siten tee kevätjuhlasta uskonnonharjoittamiseksi katsottavaa tilaisuutta, josta olisi velvoite tiedottaa.
Oppilaan ja tämän huoltajan valinnanvapaus koskee valiokunnan mukaan uskonnonvapaudesta johtuen sen sijaan uskonnonharjoittamiseksi katsottavaa toimintaa, kuten uskonnollista päivänavausta.
Perustuslakivaliokunnan auktoritatiivisissa linjauksissa ei siten ole epäselvyyttä. Emme ole edellyttäneet ennakkovaroitusta vanhemmille satavuotisesta juhlaperinteestä, kuten Suvivirrestä, saati erillistä poistumismahdollisuutta kevätjuhlasta sen takia. Kyse kun ei ole uskonnonharjoittamisesta, joka indoktrinoisi. Lautakunnan Suvivirsi-päätöksessä (ilmeisesti) katsotaan toisin.”
https://x.com/HVestman/status/2059894799742718052
Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta koostuu oikeustieteen ylemmän tutkinnon suorittaneista. He ovat ilmeisesti katsoneet, että suvivirsi on uskonnollinen, kuten on, vaikka kyseinen tilaisuus ei ole uskonnollinen. Olisiko parempi olla laulamatta Jumalasta, kulttuurillisista syistä, toki sitten pitää miettiä laajemmin mihin kaikkeen uskonto liittyy kulttuurillisesti. Tämä ei koske pelkästään kristinuskoa. Lautakunta voisi perustella päätöstään. Mielenkiitoisen sekava tilanne.
Kyllä, sekavaa on. Yksi maamme virallinen taho sanoo yhtä ja toinen päättää toisin.
Ei ole sekava. Tiedottaminen etukäteen olisi ollut normaalia.
Ei tuohon asiaan kuulu etukäteen tiedottaminen. Lue tuosta yltä linkin takaa perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan kannanotto. Tai tästä: https://x.com/HVestman/status/2059894799742718052
Ei kai etukäteen tiedottamisesta mitään haittaakaan ole. Sadassa vuodessa, mihin puheenjohtaja Vestman viittaa, on moni muukin asia ennättänyt muuttua. Kannattaa välttää turhaa dramatiikkaa puolin jos toisinkin.
Markku, Ei tosiaan ennalta tiedottamisesta ole haittaa. Ja sellainen taitaa kuulua asiaan, kun olen lukenut asiaan liittyviä lausuntoja.
Miksi pitäisi tiedottaa sellaisesta, mikä on vuosikausia ollut itsestään selvää? Miksi kyseinen perheenisä kysynyt asiaa koululta, jos se oli hänelle näin tärkeä?
Komeasti kajautti Wille Rydman tuon virren. Ihan tuli perusisänmaallinen olo.
Suvivirsi on kuitenkin ruotsalainen alkujaan.
Seuraavaksi saamme varmasti korvausvaateita siitä, että kirkonkellojen soitto loukkaa jonkun kuulolla olevan vakaumusta ja altistaa hänen lapsensa uskonnolle. Varsinkin, jos kirkonkellot on ohjelmoitu soittamaan jotakin virsisävelmää.
Puhumattakaan siitä, jos Suomeen rakennettaisiin moskeija ja minareetti, josta kuuluu rukouskutsu.
On outoa, että yleensä kyllä halutaan olla suvaitsevaisia ja kannatetaan monimuotoisuutta, mutta sitten ei kestetä jotain tapaa, joka on vieras omalle vakaumuksrlle. Kai jo hyviin tapoihin kuuluisi jonkinlainen sallivuus.
Palaan taas kerran yhteen alun perin 1990-luvulla tekemääni havaintoon. Sekulaariin suvaitsevaisuuskäsitykseen sisältyy sisään rakennettu dilemma, joka palautuu J J Rousseaun näkemyksiin yhteiskuntasopimuksesta ja kansalaisuskonnosta (!). Sen viidestä dogmista viimeinen kuuluu: Suvaitsemattomuutta ei saa suvaita. Mitään, mikä määritellään ”suvaitsemattomaksi” ei saa suvaita vaan sitä on aktiivisesti vastustettava. Koska uskonto on militantin ateismin mukaan lähtökohtaisesti suvaitsemattomuutta, sen julkista ilmaisemista tulee vastustaa (ja juuria kasvatuksella pois). Itse kansalaisuskonnon tilalla ovat toki nykyään ns. humanistiset ja sekulaarit arvot sekä erilaiset uskontoneutraaleiksi ajatellut elämykset, koska deismi ja ”Korkeimman Olennon” tai ”Järjen Jumalattaren” olemassaoloakaan ei tunnusteta. Toki meillä kristityilläkin on syytä itsetutkisteluun, missä varhemmin on menty vikaan. Mutta kyllä tämä hullulta tuntuu, jos kulttuuriperintökin pitää väen väkisin tehdä uskonto (ja varsinkin kristinusko)neutraaliksi. Ja ylisuojella jälkikasvua uskontovaikutteilta.
Itse ajattelen, että olemme siirtymässä kohti monikulttuurista yhteiskuntaa. Se tulee näkymään sekä positiivisessa että negatiivisessa uskonnonvapaudessa.
Oletan, että tulevaisuudessa verovaroilla pyörivät julkisyhteisöt tulevat olemaan negatiivisen uskonnonvapauden aluetta. Esimerkiksi koulut, päiväkodit ja sairaalat ovat julkisia palveluita. Niihin tulee ihmisiä monenlaisista taustoista. Meidän tulee hyväksyä, että ne eivät ole paikkoja joissa palvelun tarjoaja tuo toimintaan uskonnollisia elementtejä.
Pidän positiivista uskonnonvapautta tärkeänä ja sen rooli korostuu yksityiselämässä ja erilaisissa yhteisöissä. Jokainen saa kuulua tai olla kuulumatta haluamaansa uskonnolliseen yhteisöön. Tämä koskee yhtä lailla Luther-säätiön naispapeista vapaita jumalanpalveluksia kuin vaikka musliminaisten oikeutta pukeutua oman uskontonsa mukaisiin vaatteisiin.
Ajattelen, että keskustelu suvivirrestä on ylilyönti. Ehkä se on seurausta siitä, meillä on hieman taipumus ”tuputtaa” kristinuskon elementtejä julkisiin palveluihin, joiden tulisi olla neutraaleja. Ja sitten ajattelemme, että muiden pitäisi vain sietää ja sallia se, että tämä minun uskontoni saa näkyä.
Yhteiskunnan monikulttuurisuus ei edellytä negatiivisen uskonnonvapauden tekemistä normatiiviseksi. Minulle kyllä sopisi, että esimerkiksi muslimeille ja muille sitä haluaville uskontokunnille annettaisiin palkalliseksi vapaapäiväksi pari suurinta juhlapyhää vaikkapa joulupyhien asemesta. Kannattaa muistaa, että uskonnonvapaus on ensisijaisesti tarkoitettu positiiviseksi. Aikanaan suomalainen turisti todisti Itä-Berliinissä tilannetta, jossa pikkulapsi oli kysynyt äidiltään: Äiti, miksi kirkon katolla on plusmerkki?
Tällaista historiattomuuttako me oikeasti haluamme?
Kun me tulemme omasta viitekehyksestämme tähän tilanteeseen, helposti ajattelemme, että on ihan normaalia laulattaa virsiä koululaisilla.
Sitten voisi kysyä, olisi yhtä luontevaa, että veroviraston odotustilassa virkailija jakaisi mala-helminauhat ja palvelua odottavia asiakkaita pyydettäisiin kuiskaamaan ”Om Namah Shivaya”.
Tai jos kirjastossa kuulutettaisiin aamunavauksena pätkä Koraania päivittäin.
Kysymykseni on se, että jos julkisilla varoilla tuotetaan jotain kaikille tarkoitettua palvelua, onko jollain uskontokunnalla oikeus olettaa, että osana julkista palvelua toteutetaan heidän uskontoonsa kuuluvia elementtejä? Vai pitäisikö oletuksen olla se, että valtio ja julkinen sektori on ns. uskontoneutraali?
Meidän yhteiskunta on muuttunut aika paljon niistä ajoista kuin moni meistä täällä kirjoittavista on kuluttanut koulunpenkkiä. Pääkaupunkiseudulla on kouluja, joissa kristityt eivät muodosta enemmistöä oppilaiden uskonnollisessa taustassa. Kouluissa on hyvin monitaustainen oppilaskunta ja lisäksi merkittävä osa oppilaista on uskontokuntiin kuulumattomia.
Mielestäni aikaisemmasta kommentistani ei voi vetää sellaista johtopäätöstä, että haluaisin historiattomuutta.
Ennen DDR:n muurin hajoamista satuin olemaan Itä-Berliinissä. TV-tornin rakentajille näytti sattuneen paha virhe. Ja todella. Kun aurinko paistoi tornin kupoliin siinä näkyi – risti – kaiken muun yllä. Ja näkyy vieläkin. Rache des Papstes, kuten berliiniläiset sen ilmaisivat.
Heikki, Olen pohtinut samaa ja ajattelen, että olemme jo siirtyneet monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Tietynlainen ”selkeä” ja samalla tyly ratkaisu olisi siirtää tai pyrkiä siirtämään kaikki uskonnolliset elementit pois julkisista toiminnoista ja tiloista. Toisaalta päädyn ajattelemaan kulttuurimme juuria ja sitä, että kuitenkin maamme väestöstä noin 60% kuuluu kristillisiin kirkkoihin. Tai jos vertaamme asiaa vaikka Britanniaan, jossa uskonnolliset seremoniat, siis kristilliset, kuuluvat erittäin vahvasti erityisesti kuninkaallisiin liittyviin tilaisuuksiin, ehkä muihinkin. Meillä voisi ajatella, että nykyinen malli olisi sopiva ja riittävä. Eli se, että tiettyjä perinteitä säilytetään ja kuitenkin pyritään takamaan erilaisille ryhmille tilaisuus olla ”altistumatta” uskonnollisille asioille tietyissä tilanteissa.
Kysymys on siis yhden virren osan laulamisesta osana kevätjuhlaa. Josta on jo ylimmältä mahdolliselta tasolta linjattu, että tällöin kyse EI ole uskonnon harjoittamisesta. Koulun yksi tehtävä on tutustuttaa oppilaita erilaisiin uskontoihin ja katsomuksiin sekä kasvattaa suvaitsevaisuutta. Onko tutustuttaminen mahdollista, jos koulun juhlista karsitaan pois kaikki jonkun mielestä uskonnolliset elementit? Onko suvaitsevaisuus todellakin sitä, että muut voivat laulaa suvivirttä, kunhan minä ja minun lapseni on siitä vapautettu? Periaatteessa tämä Suvivirttä koskeva kysymyksenasettelu voidaan laajentaa moniin muihinkin asioihin: eikö Maamme-laulun laulamisesta pitäisi varoittaa, koska se korostaa Suomen erityisasemaa kaikkien muiden maiden joukossa? Sotilaspojan laulaminen ihannoi kansainvälisissä sopimuksissa kiellettyä lapsisotilaana toimimista. Joulujuhlan tonttuleikit palautuvat esikristilliseen pakanalliseen kansanuskontoon. Eikö olisi paikallaan sallia, että uskovaisten kristittyjen lapset voisivat halutessaan poistua joulujuhlasta pakanallisen esityksen ajaksi?
Ja eikö hernekeiton rinnalle tulisi torstaisin sallia rinnakkaisvaihtoehto, koska herne oli pakanajumala Thorin pyhä kasvi (torstai=Thorin päivä).
Voisiko kyse olla siitä, että kun olemme siirtyneet yhtesikuntana jälkikristilliseen aikakauteen ja siksi kristillisen kulttuurin ja uskonnon harjoittamisen raja on hämärtynyt ?
Hyvä puoli tässä on se, että ne lapset, joita on tarkasti pidetty erossa uskonnosta räjähtävät kiinni uskoon, kun pääsevät myöhemmin käsittämään mistä kristinuskossa on oikeasti kyse. He sattavat silloin olla täynnä intoa ja sitoutumista. Jopa paljon enemmän kuin ne jotka on saaneet pienestä pitäen opetusta uskonnosta.
Joku voi harrastaa kristillistä kulttuuria ja tutustua kirkkoihin. Voi olla jopa alan huippu asiantuntija, mutta ei itse osallistu uskonnilliseen toimintaan. Toinen voi käydä kirkkokuorossa pelkän lauluharastuksen vuoksi.
Uskonnollisuuden ja uskonnollisen kulttuurin harrastamisen eroa on vaikea nähdä, koska ne voivat olla aivan samoja asioita. Uskonnollisuus kun on vain uskonnon harrastamista. Kristillinen usko on enemmän. Se on koko elämä. Elämää ei voi harrastaa. sitä eletään.
Meillä päin monissa kansankekkereissä lauletaan Kesäpäivä Kangasalla. Katsokaapa sen parin viimeisen säkeistön sanoja. Voi mitä altistusta hengelliselle sanomalle! ”Oi Herra armoa anna…”
Kauas on menty siitä ajasta, kun Moskovan neuvotteluihin 9. lokakuuta 1939 lähdössä ollutta Paasikiveä ja Tanneria saattanut suuri väkijoukko alkoi veisata Helsingin rautatieasemalla; ”alten bösen Feind”, se vanha vainooja. Toivotaan, että ”alten bösen Feind” pysyy rajan takana. Mutta eihän sitä ikään tiedä, miten meidän vielä käy?
Sama virsi on – tosin hieman kummallisesti – myös joulurauhan julistuksessa. Myös julistustekstissä mainitaan Jumala. Siitä ei ole vielä noussut älämölöötä ja se on myös suomalainen perinne, joka aloittaa useimman suomalaisen joulunvieton.
Jaa. Eikö se vanha vainooja Lutheruksen virressä olekaan sielunvihollinen käskyläisineen?
Marko, Kyllä Luther vanhalla vainoojalla tarkoittaa sielunvihollista. Ihmisten laulauessa virttä myöhemmin siihen on varmaan liitetty muitakin mielikuvia kuten vaikkapa ”vanha vainooja naapurissa”.