Kun toimitusten kirjan uudistamista ollaan nyt käynnistelemässä, keskusteluun nousee rukousten sisällön ohella tai niihin liittyen sukupuolineutraali avioliitto. Monet käyttävät vihkikaavaa sen siunaamiseen, jolloin ilmenee, ettei se oikein siihen sovellu. Pitäisikö toimitus  – sen raamatunpaikat rukoukset, puhuttelut ja ingressit – siis muuttaa nykyisen trendin mukaan sukupuolineutraaliksi?

Ihmisten suhteet monimuotoistuvat yleisemminkin. Miten kirkon pitäisi sielunhoito-tehtävässään, joka on toimitusten keskiössä, tulla perässä?

Avioliittoon vihkimisen tarkoitus: Varustaminen haasteisiin

Oikeastaan ongelmat nousevat siitä, että avioliittoon vihkiminen rakentuu täysin erilaisen perusoletuksen varaan kuin moni ihminen kaipaa. Ei se ole siunaamassa romanttista rakkautta. Se on rukoilemassa apua ihmisille, jotka ovat ryhtymässä haastavaan tehtävään. Kerrottuaan avioliiton olevan Jumalan säädös (toisin kuin jotkut muut elämänmuodot, joita myös siunataan) lausuu Martti Luther tiukkana ensimmäisen reformatorisen vihkikaavan esipuheessa:

avioliittoon siunaaminen [on] tarpeen, että nuoriso oppisi suhtautumaan avioliittoon vakavasti ja kunnioittamaan sitä Jumalan käskemänä asiana ja lakkaisi pitämästä sitä naurun, pilailun ja kaikenlaisen ilveilyn aiheena. Tuohon kaikkeen olemme saaneet tottua, ikään kuin naimisiin meneminen ja häiden viettäminen olisivat huvia ja leikkiä […]

Kun joku pyytää papilta tai piispalta esirukousta ja siunausta, hän osoittaa sillä, vaikkei sitä nimenomaan sanoisikaan, että hän on antautumassa vaaralle alttiiksi ja tarvitsee kipeästi Jumalan siunausta ja seurakunnan esirukousta siihen säätyyn, johon on astumassa. Jokapäiväinen kokemuskin opettaa, mitä kaikkea kauheutta Perkele saa avioliiton piirissä aikaan […]

(Kaava muuten kuuluu tunnustuskirjoihin ja siellä vieläpä Vähän katekismuksen liitteisiin).

Lutherin pointti on siis, että avioliittoon astuvat ovat kuin lähtemässä sotaan. Eikä sotaan kannata lähteä soitellen. Lapsiperheen arkielämä ei nimittäin usein ole mitään juhlaa, vaan vaatii taistelua ja kestävyyttä. Siksi yhteiskunta erilaisilla vihkiriiteillä ja lainsäädännöllä yrittää pakottaa yksilöt pysymään yhdessä, edes jonkin aikaa

Laajemmassa teologisessa katsannossa he toteuttavat perheessä Jumalan luomistyötä: isän ja varsinkin äidin tehtävää. Eli kuten anglikaani sanoo, Holy Matrimony, sanoista mater, äiti ja munus, tehtävä.  Se ei ole tuottamassa heille niinkään henkilökohtaista onnea, vaan sitouttamassa palvelevaan rakkauteen, ristin kantamiseen ja uhrautumiseen. Hauskempaa elämää (monella mitattavalla kriteerillä) löytyy olemalla dinkku (double income, no kids).

Uudemmissa suomalaisissa vihkikaavoissa lasten saamisen ja kasvattamisen merkitys on toki ollut vähenemässä, kuten Antti Yli-Oppaan vihkikaavojen teologiasta laatima erinomainen väitöskirja osoittaa.  Kuitenkin vihkikaavan ja avioliiton lähtökohtainen historiallinen, rituaalinen, sosiologinen, juridinen ja teologinen merkitys on sitouttaa ihmiset yhteen riittävän lujasti, jotta he voisivat luoda pohjan perheelle.

Ei jokainen ihmissuhde tarvitse näin vahvaa rituaalista, juridista ja muuta pakottamista. Tavallaan kyse on jopa eräänlaisesta huijauksesta: Romanttisen rakkauden verukkeella tyhmä hormonihöyryissä oleva pari pistetään yhteen, jotta he palvelisivat suvun ja yhteiskunnan etua. Kyyninen rakkaus– ja kirkkokriittinen voisi sanoa, että glorifioimalla kätketään todellisuus.

Mutta se kyynisyydestä. Olennaista on se, että nykyinen vihkimis– ja avioliittoinstituutio soveltuvat melko huonosti siihen, mitä siltä nykyisin haetaan (kun on yksilöiden toiveista kyse): rakkauden juhlimista, siitä kiittämistä ja sen siunaamista. Vihkikaavan sisältö ja toimituksen seuraukset eivät ei oikein kannattele tätä tarkoitusta, vaan edelleen tuota vanhempaa.

Lisäksi, kuten alussa todettu, ihmisten suhteet monimuotoistuvat, eikä ole näkyvissä, että tämä kehitys lakkaisi. Kun vihkikaavaa venytetään ja sovelletaan yhä moninaistuvimpiin tilanteisiin, se uhkaa menettää oman luonteensa. Yritykset myös aiheuttavat jatkuvia riitoja.

Uudistamisen lähtökohdaksi olisi siten hyvä ottaa sen tiedostaminen, ettei avioliittoon vihkimisen kaava ole yleinen suhteiden ja rakkauden siunaamisen kaava. Se ja avioliitto ovat syntyneet tietynlaista hard core –suhdetta varten, jonka on katsottu tarvitsevan erityistä omistautumista ja yhteiskunnan sanktiointia.

Miksi suhteiden siunaamisen kaavaa tarvitaan?

Erilaisten suhteiden siunaamiselle ja niiden puolesta rukoilemiselle tarvittaisiin edellisestä johtuen omia kaavojaan, tai pikemminkin yleiskaavaa. Oikeastaan tällaisten kaavojen puuttuminen on syy siihen, että vihkikaavaa yritetään laajentaa yli sen varsinaisen soveltamisalan.

Kirkollisessa avioliittoteologiassa on katsottu, että erilaisissa ihmissuhteissa ja ihmisten elämässä on läsnä Jumalan hyviä lahjoja. Ihmiset voivat tunnistaa elämässään näitä lahjoja ja ilmaista kiitollisuutensa ja ilonsa niistä. Vastaavasti myös synnin, kärsimyksen ja kuoleman realiteetit kohtaavat kaikenlaisia ihmissuhteita, ja siksi ihmiset tarvitsevat esirukousta. Käytännössä tästä havainnosta on seurannut kuitenkin vain pastoraalinen ohje, jota on sovellettu parisuhteensa rekisteröineiden, ja myöhemmin samaa sukupuolta olevien avioliiton solmineiden kanssa ja puolesta rukoilemiseen.

Kirkkokäsikirjan uudistuksessa olisi siten syytä harkita tarvetta yleiselle suhteen siunaamisen tai sellaisen solmineiden puolesta kanssa rukoilemisen kaavalle. Tällainen siunauksen tai rukoushetken kaava voisi keskittyä iloon ja kiittämiseen, eikä se sisältäisi samanlaista velvoittavaa elementtiä kuin avioliittoon vihkiminen, vaikka se voisi tarvittaessa viitata siihen mahdollisena yhteisen tien päämääränä. Toimitus voisi mahdollistaa sielunhoidollisen kohtaamisen ja esirukouksen pyytämisen niille, jotka miettivät yhteisen tiensä syventämistä asteittain. Kirkon perheneuvonnassakin tällaiselle kaavalle voisi olla käyttöä.

Riittävän kevyttä kaavaa voisi soveltaa jopa seurustelusuhteessa oleviin, eikä meillä taida olla, joistakin sisarkirkoista (mm. ortodoksisesta) poiketen kirkollista toimitusta kihlauksellekaan. Avioliittoon vihkimistä on kirkossa yritetty saada markkinoitua vaihtoehtona, joka voisi olla kevytkin, mutta silti tuloksena ovat yleensä kalliit prinsessahäät, jotka palvelevat hinnallaan sitouttamisen funktiota, eivät siunaamisen.

Suurin kirkollisessa elämässä täydelliseen paitsioon joutunut ryhmä lienevät avoliitossa elävät. Heidän tilanteestaan vaikeneminen, joka on sallinut vaietun paheksunnan siellä, missä sitä on vielä ollut, on yllättävää. Ns. uudistajien kannalta se on myös häpeällistä, koska heidän elämäänsä ei ole pastoraalinen vastuu ulottunut. Syytä voi pohtia. Kirkon suhtautuminen erilaisiin monikkosuhteisiin ei voi myöskään olla yksiselitteisen kielteinen. Heitä on Uudessa testamentissa seurakuntalaisten joukossa, ja kysymys tulee esiin myös muslimikäännynnäisten kanssa. Ottamalla nämä kysymykset esiin nyt kirkko voisi kerrankin olla jopa proaktiivisesti liikkeellä.