Sopuratkaisu parisuhdekiistaan
Koska näillä sivuilla käydään nyt ankaraa vaalikeskustelua, päätin laittaa omankin lusikkani soppaan. Mielestäni kirkossa on nyt kolme teemaa ylitse muiden, joihin tulevan kirkolliskokouksen pitää löytää ratkaisuja:
1) Jumalanpalvelus- ja muiden hengellisten yhteisöjen tukeminen
Kansankirkko on murenemassa ja nyt on jo kiire pohtia, mitä tulee sen tilalle. Mielestäni paras vaihtoehto on Yhteisöjen kirkko - sadoista, jopa tuhansista, erilaisista hengellisistä yhteisöistä koostuva toimintaverkosto, jossa tavallisten seurakuntalaisten lahjat pääsevät irti. Tällaisia yhteisöjä ei ainoastaan pidä hyväksyä vaan niiden syntymistä ja kasvua pitää aktiivisesti edistää.
2) Kristillisen kasvatuksen elvyttäminen
Kotien kristillinen kasvatus on romahtanut ja uhkaa koko kristinuskon tulevaisuutta maassamme. Nyt tarvitaan laajoja, kokonaiskirkollisia toimenpiteitä kotien kristillisen kasvatuksen elvyttämiseksi. Myös seurakuntien kasvatustyö kaipaa uudelleen ajattelua.
3) Sopuratkaisun löytäminen parisuhdekiistaan
Kirkolla ei ole varaa käyttää seuraavaakin kymmentä vuotta parisuhdeteemasta tappelemiseen vaan tarvitaan yhteinen sopuratkaisu, johon kaikki sitoutuvat. Oma kantani avioliittoon on konservatiivinen mutta ymmärrän, että jotkut voivat perustellusti olla toista mieltä ja olen siksi valmis etsimään yhteistä tietä eteenpäin.
---
Perusratkaisuja avioliittolain soveltamiseksi kirkossa on käsittääkseni kolme. Ensimmäinen on jatkaa nykytilaa eli sallia vain heteroavioliitot ja katsoa miten aika tekee tehtävänsä. Toinen ratkaisu on ns. Helanderin malli, jossa kirkko pitäytyy perinteisessä näkemyksessä mutta ei rankaise siitä poikkeavia pappeja homoparien vihkimisestä. Tämän mallin heikkous on se, että se ei todellisuudessa hyväksy homoliittoja vaan ikään kuin pitkin hampain sietää. Malli ei tuo pysyvää ratkaisua vaan tappelu jatkuu heti kun se on hyväksytty. Kolmas vaihtoehto on todeta vallitsevat tosiasiat ja päättää, että kirkossa on avioliitosta kaksi erilaista kantaa. Tämän mallin haaste on, että siinä kirkko joutuu muuttamaan avioliitto-opetustaan ja se on meille konservatiiveille vaikea rasti. Siksi tarvitaan turvatekijöitä, jotka takaavat kaikille aidon kotipaikkaoikeuden.
Ensimmäinen turvatekijä on, että kaikille työntekijöille pitää taata aito omantunnonvapaus ja se pitää nuijia syvälle kirkkolain uumeniin niin, ettei sitä voi muuttaa kuin vahvalla määräenemmistöllä. Ilman aitoa omantunnonvapautta ei voida löytää tietä eteenpäin.
Toisena turvatekijänä seurakunnille pitää antaa mahdollisuus halutessaan valita oma teologinen linjansa tässä kysymyksessä. Valtaosa seurakunnista varmaankin sallisi molemmat avioliittonäkemykset mutta joillakin alueilla voisi olla tarpeen antaa mahdollisuus valita toinen tie.
Kolmanneksi pitää luoda väylä perustaa suoraan kapitulien alle ns. henkilö- eli yhteisöseurakuntia, joissa sallitaan alueseurakuntia suurempi vapaus itsenäiseen teologiaan ja kulttuuriin.
Näiden turvatekijöiden seurauksena kirkostamme voisi kehittyä "sateenvarjokirkko", joka muodostuu teologisesti ja toiminnallisesti erilaisista seurakunnista ja yhteisöistä. Kaikkia seurakuntia yhdistäisi kuitenkin sitoutuminen piispalliseen kaitsentaan ja CA7:n pykäliin (evankeliumi ja sakramentit) vaikka muuten niissä voisi olla hyvinkin erilaisia painotuksia ja kulttuureita. Sateenvarjokirkko olisi samalla tie nykyistä joustavampaan ihmisten tavoittamiseen, sillä se lisäisi seurakuntaelämän monimuotoisuutta.
Mitä luulet, voisivatko nämä turvatekijät auttaa meitä löytämään yhteisen tien eteenpäin?
Olen ehdolla kirkolliskokoukseen Tampereen hiippakunnan papiston Kirkon rakentajat -listalla.
Ryhmän mainosvideon voi katsella tästä: https://www.youtube.com/watch?v=OCr7PosSqwY
120 kommenttia
Vesa H. : ”Siinä astutaan mielestäni vaarallisille vesille, kun saman mielisten yhteisö alkaa ymmärtää itsensä seurakunnaksi.”
Millaisia vaaroja näet tuossa? Käsitän hyvin että alueseurakunnan voi työntekijä mieltää yhteisöksi, mutta entä seurakuntalainen, jolla ei ole mitään yhteyksiä muihin samalla alueella asuviin? Yhteyttä ei edes synny, vaikka kävisi joka pyhä messussa. Yhteydet kun täytyy aina synnyttää. Ne ei synny itsestään. Alueseurakunnissa ei yleensä ole mitään rakenteellista pohjaa, joka varaan yhteisöllisyyttä voisi ryhtyä rakentamaan. Saman mielisillä ja harrastusporukoilla sentään olisi ihan toisenlaiset mahdollisuudet rakentaa aitoa seurakuntayhteyttä ja kutsua muitakin mukaan.
Ehkäpä alueseurakunta on sellaisenaan helppo ratkaisu. Alueseurakunta ei vaadi ponnisteluja. Ne on olemassa jo. Eikä niitä tarvitse ryhtyä rakentamaan tyhjästä. Alueseurakunnassa ei tarvita mitään kasvun periaatteita, eikä tulosvastuuta. Siinä riittää kunhan alueen palvelut tulee hoidetuksi.
Tämä on mielestäni tasapainoisempi ratkaisu kuin aikaisemmin esitetyt ”me virallisesti olemme oikeassa, mutta siedämme että teette vapaa-ajallanne siviilivihkimisiä” -tyyliset ratkaisut.
Kuten sanot, tunnustetaan se että kirkossa ajatellaan asiasta kahdella tavalla, ei julisteta kumpaakaan ainoaksi oikeaksi, ja sovitaan että molemmat ”leirit” saavat toimia vakaumuksensa mukaisesti.
Timo Pöyhönen. En valitettavasti ole toiveikas vaikka toivon olevani väärässä. Osa teistä, jotka puhutte omantunnon vapautta turvaavasta pykälästä on varmasti vilpittömiä. Osa ns. sateenkaaripapeista on jo avoimesti vaatinut, että kieltäytymisoikeuden pitää olla jo lähtökohtaisesti määräaikainen. Muistellaan vain sitä surullisen kuuluisaa pontta virkakysymyksessä ja sen merkityksestä käytyjä kiistoja…
Sitä paitsi: ydinkysymys konservatiiveille ei ole se, saako vihkimisestä kieltäytyä vaiko ei vaan itse vihkimismahdollisuudesta eri kerrannsisvaikutuksineen.
Jos turvapykälää saadaan, kyse on vain hidasteesta. Ruotsin kirkossa oli aikanaan voimassa kirkkolain pykälä, jolla turvattiin naispappeuden torjujien omantunnon- ja toiminnanvapaus. Se poistettiin joskus 1980-luvun alussa ja Ruotsin kirkossa velvoitettiin kaikki yhteistyöhön kaikkien kanssa. Nyt kirkolliskokouksessa halutaan kieltää jopa viimeisten vanhauskoisten siirtymiset toisiin virkoihin elleivät mukaudu.
Virkakysymyksen antamien esimerkkien valossa on mielestäni ilmeistä, että spn-vihkimisiä aktiivisimmin ajavat tahot lähinnä taktikoivat puhuessaan, että ketään ei pakotettaisi vihkimään. Asia on ilmeinen jo siitäkin syystä, että nämä tahot pitävät jo nyt koko spn-vihkimistä faktisesti ihmisoikeus- ja ihmisarvokysymyksenä. Taitavan kielipelin avulla. Kyse on siitä, että avainkäsitteellä tasa-arvo voidaan tarkoittaa eri asioita samanaikaisesti ja hienovaraisesti liukua eri merkitysten välillä.
Enää pitkään aikaan ei ole puhuttu sukupuolineutraalista vaan nimen omaan tasa-arvoisesta avioliitosta. Jos kirkossa annettaisiin nyt papille oikeus vihkiä tai olla vihkimättä spn-avioliittoon, on vain ajan kysymys, milloin vastapuoli alkaa argumentoida tähän termiin tukeutuen. Siihen suuntaan, että tällainen säädös onkin samaa sukupuolta olevia pareja syrjivä ja siten epätasa-arvoa ylläpitävä tai peräti loukkaava. Eli pappi tai muu työntekijä syyllistyykin epätasa-arvon ylläpitoon kieltäytyessään vihkimästä. Jolloin on tietysti aivan oikein, että epätasa-arvoa ylläpitävä säädös pitää poistaa… Koska kyse kuitenkin on hitaasti etenevästä prosessista, jota kirkossa vieläpä vastustetaan, muutos tähän suuntaan edellyttää vähittäisiä askeleita.
En lukenut sitä Rantasen suosittamaa artikkelia mutta luin Emma Audaksen 22-sivuisen kirjoituksen asiasta, joka lienee lyhennelmä hänen väitöskirjastaan. Kovasti oli teologista pyörittelyä, mutta yhtään raamatullista perustetta homoseksuaalisista avioliitoista ei ollut.
Teologian päätarkoitus tieteenä on käsittääkseni tutkia Raamattua kaikin mahdollisin tavoin. Tähän sopii huonosti se, että Raamatun tekstejä tutkitaan ja tulkitaan jälkeenpäin kirjoitettujen tekstien avulla.
Jos siis Luther on kirjoittanut jotain Raamatusta niin tietesnkin kuuluisi tutkia sen sopusointua Raamatun tekstien kanssa eikä päinvastoin. Tässä on ensin päätetty lopputulos ja sitten lähdetty keksimään sille perusteita. Tämä on kaikelle tieteelliselle toiminnalle vierasta.
Vesa Hirvonen. Mielestäni ainoa kristillisen uskon kanssa yhteensopiva ratkaisu on, että kirkko ei siunaa eikä vihi samaa sukupuolta olevia pareja vaan tukee ao ihmisiä niin sielunhoidollisesti kuin mahdollista on. Tässä kohden voin vain todeta, että ajattelemme ikävä kyllä sovittamattomslla tavalla eri tavoin (ja että voin toki olla väärässä). Mainitsemasi kysymys eronneiden vihkimisestä on sikäli ongelmallinen, että kirkkomme tunnustus (ja Raamattu) sallii avioeron ja tietyin edellytyksin uudelleen avioitumisen kun taas Raamatun ja kristillisen kirkon linjaus tässä toisessa kysymyksessä on johdonmukaisen kielteinen. Tiedossani on myös tapauksia, joissa eronneiden vihkimisestä kieltäytyneitä pappeja painostettiin ja syrjittiin virantäytöissä. Kulissien takana. En ole perehtynyt aihepiiriin kuten Sinä. Mielestäni oli ja on joka tapauksessa väärin jättää tällaiset vaikeat vihkimisiin liittyvät asiat yksittäisten pappien ratkaistaviksi ja ratkaisusvaltaan. Kirkon ei pidä eikä sen tarvitse ilman muuta mukautua ympäröivään yhteiskuntaan kaikissa asioissa.
Me erilaiset ihmiset luemme ja ymmärrämme Raamattua eri tavoin ja näemme Raamatun kansien väliin kirjoitettujen sanojen merkityksen eri asteisina. Joillekin ne ovat ikuista lakia ja toisille vain jossain määrin ehkä ohjeellisia ja aikaansa kuuluvia. Näistä näkemyksistä olisi hyvä keskustella enemmän, koska niistähän nämä kaikki kiistat pitkälti johtuvat.
Yhä uudelleen havahdun kuin unesta. Miten helposti unohdan sen ettei kirkko ole mikään muusta yhteiskunnasta erillinen rakenne. Sukupuolineutraali ajattelu hallitsee maamme hallitusta , koululaitosta ja koko yhteiskunnallisen kulttuurin muutosta. Siksi se hallitsee myös kirkon tulevaisuutta. Kakki valtarakenteet, jotka eivät alistu muutokseen, joutuvat vastakkain kulttuurimme muutoksen kanssa. Kansankirkolla ei ole mitään mahdollisuuksia estää sukupuolineutraalin kulttuurin vyörymistä kirkon sisälle. Sillä se on vain osa tuota kulttuurin muutosta ja samaa kokonaisuutta.
Ensinnäkin on todettava että samaa sukupuolta olevien väliset parisuhteet ovat Suomessa täysin laillisia. Asia on ollut näin jo vuosia. Toisaalta on todettava, että yhteiskunnassamme vallitsee uskonnon vapaus, eikä valtiovallan tule säädellä uskontokuntien opetusta ja tämä pätee myös parisuhde-etiikkaan.
Eri uskontokuntien opetus ja moraalikäsitys samaa sukupuolta olevien parisuhteista vaihtelee, mutta kristillisissä kirkoissa se on perinteisesti ollut torjuva. Siviiliyhteiskunnan lainsäädännön muutos ei muuta, eikä sen tule muuttaa uskontokuntien opillisia perusteita. Jonkin asteinen jännitteisyys uskontokunnan opetuksen ja siviiliyhteiskunnan yleisen mielipiteen välillä on jopa toivottavaa.
Kun kansalaisyhteiskunnan ja uskontokunnan opetuksen jännitteisyys hyväksytään, asettuu kysymys samaa sukupuolta olevien kihlaparien vihkimisestä marginaali-ilmiönä oikeisiin mittasuhteisiin. Jos ja kun kirkko pitää kiinni perinteisestä opetuksestaan
Kirjoittaja
Timo Pöyhönen
Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.
Mielestäni hyvä kiteytys, Kosti Vasumäki.
En ole profeetta enkä profeetan oppilas. Mutta tässä samaa sukupuolta olevien vihkimiskysymyksessä voi mielestäni ennustaa muutettavat muuttaen saman kehityskulun kuin virkakysymyksessä: 1. Ensin junnataan niin kauan kunnes saadaan aikaan ”oikea” ratkaisu. Samalla lupaillaan enemmän tai vähemmän (epä)selvästi, että ketään ei pakoteta mihinkään.
2.Sitten, kun päätös on tehty, alkaa seuraava vaihe. A) Ne viranhaltijat, jotka eivät suostu vihkimään, huomaavat, että viranhauissa kysytään aina vain useammin hakijan kantaa juuri tähän asiaan. B) Julkisuudessa aletaan yhä selvemmin viestittää tietoisen ja hyvin rakennetun viestintästrategian tukemana, että spn-vihkimisistä kieltäytyminen on osoitus ahdasmielisyydestä, ihmisarvon kieltämisestä ja homofobiasta sekä syrjinnästä. C) Konservatiivit hakeutuvat niihin hiippakuntiin ja seurakuntiin, joissa vielä on ymmärrystä heitä kohtaan. Ne seurakunnat, joissa opetetaan perinteistä avioliittoa kristillisen yhteiselämän mallina, saavat yhä enemmän osakseen kielteistä julkisuutta.
3. Lopulta todetaan riittävän arvovaltaiselta kirkolliselta taholta, että ns. perinteisen avioliiittokäsityksen edustaminen ei ole väärin, mutta kirkko ei arvoyhteisönä tms syistä voi hyväksyä, että työntekijät opettavat homoseksuaalisen käyttäytymisen olevan jotenkin syntiä sekä nimenomaan naisen ja miehen välistä avioliittoa. Tai kieltäytyvät vihkitoimituksista.
4. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa ainakin papiston suuri enemmistö pitää spn-vihkimisiä itsestään selvinä asioina, koska he ovat jo opiskeluaikanaan omaksuneet ns. muuttumattoman uskon ja muuttuvan rakkauden korin teologian…
Mutta näinhän se ei tule menemään, eihän?
Ilmoita asiaton kommentti