Sopuratkaisu parisuhdekiistaan
Koska näillä sivuilla käydään nyt ankaraa vaalikeskustelua, päätin laittaa omankin lusikkani soppaan. Mielestäni kirkossa on nyt kolme teemaa ylitse muiden, joihin tulevan kirkolliskokouksen pitää löytää ratkaisuja:
1) Jumalanpalvelus- ja muiden hengellisten yhteisöjen tukeminen
Kansankirkko on murenemassa ja nyt on jo kiire pohtia, mitä tulee sen tilalle. Mielestäni paras vaihtoehto on Yhteisöjen kirkko - sadoista, jopa tuhansista, erilaisista hengellisistä yhteisöistä koostuva toimintaverkosto, jossa tavallisten seurakuntalaisten lahjat pääsevät irti. Tällaisia yhteisöjä ei ainoastaan pidä hyväksyä vaan niiden syntymistä ja kasvua pitää aktiivisesti edistää.
2) Kristillisen kasvatuksen elvyttäminen
Kotien kristillinen kasvatus on romahtanut ja uhkaa koko kristinuskon tulevaisuutta maassamme. Nyt tarvitaan laajoja, kokonaiskirkollisia toimenpiteitä kotien kristillisen kasvatuksen elvyttämiseksi. Myös seurakuntien kasvatustyö kaipaa uudelleen ajattelua.
3) Sopuratkaisun löytäminen parisuhdekiistaan
Kirkolla ei ole varaa käyttää seuraavaakin kymmentä vuotta parisuhdeteemasta tappelemiseen vaan tarvitaan yhteinen sopuratkaisu, johon kaikki sitoutuvat. Oma kantani avioliittoon on konservatiivinen mutta ymmärrän, että jotkut voivat perustellusti olla toista mieltä ja olen siksi valmis etsimään yhteistä tietä eteenpäin.
---
Perusratkaisuja avioliittolain soveltamiseksi kirkossa on käsittääkseni kolme. Ensimmäinen on jatkaa nykytilaa eli sallia vain heteroavioliitot ja katsoa miten aika tekee tehtävänsä. Toinen ratkaisu on ns. Helanderin malli, jossa kirkko pitäytyy perinteisessä näkemyksessä mutta ei rankaise siitä poikkeavia pappeja homoparien vihkimisestä. Tämän mallin heikkous on se, että se ei todellisuudessa hyväksy homoliittoja vaan ikään kuin pitkin hampain sietää. Malli ei tuo pysyvää ratkaisua vaan tappelu jatkuu heti kun se on hyväksytty. Kolmas vaihtoehto on todeta vallitsevat tosiasiat ja päättää, että kirkossa on avioliitosta kaksi erilaista kantaa. Tämän mallin haaste on, että siinä kirkko joutuu muuttamaan avioliitto-opetustaan ja se on meille konservatiiveille vaikea rasti. Siksi tarvitaan turvatekijöitä, jotka takaavat kaikille aidon kotipaikkaoikeuden.
Ensimmäinen turvatekijä on, että kaikille työntekijöille pitää taata aito omantunnonvapaus ja se pitää nuijia syvälle kirkkolain uumeniin niin, ettei sitä voi muuttaa kuin vahvalla määräenemmistöllä. Ilman aitoa omantunnonvapautta ei voida löytää tietä eteenpäin.
Toisena turvatekijänä seurakunnille pitää antaa mahdollisuus halutessaan valita oma teologinen linjansa tässä kysymyksessä. Valtaosa seurakunnista varmaankin sallisi molemmat avioliittonäkemykset mutta joillakin alueilla voisi olla tarpeen antaa mahdollisuus valita toinen tie.
Kolmanneksi pitää luoda väylä perustaa suoraan kapitulien alle ns. henkilö- eli yhteisöseurakuntia, joissa sallitaan alueseurakuntia suurempi vapaus itsenäiseen teologiaan ja kulttuuriin.
Näiden turvatekijöiden seurauksena kirkostamme voisi kehittyä "sateenvarjokirkko", joka muodostuu teologisesti ja toiminnallisesti erilaisista seurakunnista ja yhteisöistä. Kaikkia seurakuntia yhdistäisi kuitenkin sitoutuminen piispalliseen kaitsentaan ja CA7:n pykäliin (evankeliumi ja sakramentit) vaikka muuten niissä voisi olla hyvinkin erilaisia painotuksia ja kulttuureita. Sateenvarjokirkko olisi samalla tie nykyistä joustavampaan ihmisten tavoittamiseen, sillä se lisäisi seurakuntaelämän monimuotoisuutta.
Mitä luulet, voisivatko nämä turvatekijät auttaa meitä löytämään yhteisen tien eteenpäin?
Olen ehdolla kirkolliskokoukseen Tampereen hiippakunnan papiston Kirkon rakentajat -listalla.
Ryhmän mainosvideon voi katsella tästä: https://www.youtube.com/watch?v=OCr7PosSqwY
120 kommenttia
Niin, Jeesushan sanoi, että siitä teidät tunnetaan, että te revitte toistenne rakennelmia, riitelette keskenänne ja eristäydytte eri seuroihin… Senkö puolesta Hän rukoilikin?
Joissakin seurakunnissa talous alkaa olla tiukilla. Myyvät seurakunnan rakennuksia ja määräaloja, tontteja, kiinteistöjä. Miten tähän kuvioon mahtuu se, että seurakunnan työntekijöille taattaisiin täydellä palkalla vapaus jättää tekemättä jotkut työt – ja tämä vapaus vieläpä nuijittaisiin syvälle kirkkolain uumeniin.
Etenkin pienissä seurakunnissa tämä olisi ongelma. Sunnuntai-aamun jumalanpalveluksen aikaan pappi vetäisi lonkkaa, koska ei voi omantunnon syistä työskennellä yhdessä naispapin kanssa. Lauantaista vihkimistä samainen pappi ei voi suorittaa – omantunnon syistä, koska ei voi vihkiä samasukupuolista avioparia, lonkanveto jatkuu. Samainen pappi varmaan omantunnon syistä ei hautaisi homoparin toista osapuolta, lonkanvedoksi tämäkin menisi. Seurakunnan vahtimestari ei suostuisi avaamaan kirkon ovia, jos samasukupuolinen pariskunta olisi tulossa rukoushetkeen. Kanslisti taas kieltäytyisi viemästä keskusrekisteriin samasukupuolisten vihkimistä, jos sellainen sattumalta olisi tapahtunut. Palkka maksettaisiin toki kokonaisena kaikille. Mutta muutamat – tai jopa kaikki – tekisivät vain osan työstä, johon ovat pyrkineet ja valittu.
Missä työpaikassa sallittaisiin työntekijän kieltäytyminen työstä puhtaasti henkilökohtaisista omantunnon syistä? Missä työpaikassa maksettaisiin koko palkka vaatimatta täyttä työpanosta? Missä työpaikassa saa vapaasti kieltäytyä työstä samalla kun muut tekevät työnsä sovitusti? Jotkut saattaisivat hoksata Raamatusta muitakin kohtia, joiden perusteella voisi miltei joka päivä vetää lonkkaa, kun se omatunto ei nyt vaan salli… Matteuksesta löytyy sopivia sanoja vaikka muille jakaa.
Hämmästelen, kuinka voi tosissaan ehdottaa moista vapautta kieltäytyä työstä. Kuka enää haluaisi maksaa kirkollisveroa, jos sillä kustannettaisiin palkka seurakunnan työntekijöille, jotka kylmän rauhallisesti kieltäytyisivät hommistaan. Jos tällainen saataisiin aikaiseksi, niin veikkaan, että Räsänenkin häviäisi kirkostaeroamisten määrässä.
Jakautuminen voisi olla teoriassa hyvä ratkaisu, mutta käytännössä tulisi melkoisia ongelmia. Mistä otettaisiin toinen kirkko ja seurakuntatalo. Tilanne kun on nyt jo se ettei uutta kannata rakentaa. Entä mistä otetaan uudet työntekijät, kun vähentämistarvetta on jo. Suurissa kaupungeissa tilanne on vielä helpompi, mutta perässä nekin tulevat. Näihin samoihin rahapulasta johtuviin ongelmiin. Sopuratkaisu taitaa sittenkin jäädä ainoaksi, mutta ehkä kuitenkin vain väliaikaiseksi ratkaisuksi. Erimielisyyksillä on taipumus vahvistua sitä enemmän, mitä enemmän yleistilanne hankaloituu.
Paavali taisi aikanaan kysellä, että onko Kristus jaettu, kun seurakunta alkoi heti alkutaipaleellaan olla eriseuraista. Eli ei mitään uutta auringon alla. Onhan tässä kristikunta vuosisatojen saatossa jakaantunut määrättömiä kertoja. Eikö yhdistyminen olisi parempi tavoite? Jos jokaisen näkemyseron tähden aina jakaannutaan, niin eipä juuri kannata yhteydestä puhua. Pian on joka matilla ja maijalla yksityisseurakunta, johon ei mahdu kuin minä ja ehkä pari kaveria… Aika tragikoomista.
Rakkaus on pitkämielinen, lempeä, ei kadehdi, ei kerskaile ei pöyhkeile ei käyttäydy sopimattomasti ei etsi omaa etuaan ei kadehdi ei etsi omaa etuaan ei muistele kärsimäänsä pahaa ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa kaiken se peittää………….
Siinäpä on hyvä huoneentaulu. Tuon kun lukisi aina ennen, kuin istun koneen ääreen. Hyvä muistuttaa itseä siitä mitä se keskinäinen rakkaus on ja onko minussa nyt sitä, vai ihan jotain muuta.
Oman edun haku tuli kahteen kertaan. Hyvä niin. sillä sitähän minussa riittää.
Vesa Hirvonen: ”Siinä astutaan mielestäni vaarallisille vesille, kun samanmielisten yhteisö alkaa ymmärtää itsensä seurakunnaksi. Tämä on mielestäni teologisesti ja muutenkin iso juttu, josta olisi paljonkin sanottavaa.”
Lohdutuksena voin sanoa, että mikään samanmielisten perustama yhteisö ei ole ollut samanmielinen maailman tappiin asti.
Growth by division. Se on ollut kirkon tie alusta alkaen. Ja tulee aina olemaan. Näkyvä ykseys on ja kaikkiin kirkkoihin ulottuva ekumenia on kaunis tavoite, mutta se toteutuu vasta taivaassa.
Siellä, missä moniäänisyys ei ole aidosti sallittua niin, että erilaiset jp-yhteisöt ja muut yhteisöllisyyden toteutumistavat eivät ole olleet sallittuja pakotetun ykseyden vuoksi, tulee lopulta riitaisia repeämiä ja kaikenlaisia pakkovallan lieveilmiöitä.
Siellä taas, missä moniäänisyys on tarkoittanut aitoa vapautta kokoontua messuun ja yhteisiin tapahtumiin ilman kuulumispakkoa, sateenvarjokirkko on ollut mahdollinen. Toki kirkolliset järjestöt ovat tästä yksi esimerkki jo nyt, mutta niiden rahoitus toteutuu samalla tavalla kuin muissakin kirkon ulkopuolisissa organisaatioissa.
Mikäli kirkollisverovaroin hautaan toteuttaa jp-yhteisöseurakuntia, se edellyttää isoja rakenteellisia ja asenteellisia sekä taloudellisia muutoksia kirkon sisällä. Olemme vielä liian rikas ja vallan kahvassa roikkuva kirkko, jotta uskaltaisimme päästää kirkon jäsenet irti muodostamaan omia yhteisöjään ja palkkaamaan omia työntekijöitään ja maksaa tästä kaikesta samalla tavalla kuin nykyisissä rakenteissa (nämä henkilöseurakunnathan voisivat muodostaa myös seurakuntayhtymiä, joiden kautta on mahdollista ylläpitää kiinteistöjä ja taloushallintoa).
Tämä edellyttäisi sitä, että kirkollisverotusperusteita muutettaisiin, esim. niin, että koko kirkossa olisi vain yksi ja sama veroprosentti, jolla kirkollisvero kerättäisiin valtionverotuksen yhteydessä (nykyisinhän parokiaalinen seurakuntaan kuuluminen ja kirkollisveron kerääminen on sidoksissa asuinosoitteeseen / -kuntaan, jolloin esim. kirkkoherra ei voi olla johtamansa seurakunnan jäsen, jos hän ei asu saman kunnan alueella kuin missä hänen johtamansa seurakunta sijaitsee).
Ykseys ei ole sitä, että ollaan väkisin (rakenteiden pakottamina) saman yhteisön sisällä vaikka hampaat irvessä kyräilevinä ja riitaisina, vaan sitä, että löydetään oma hengellinen koti sieltä, missä sanoma ja toiminta kolahtavat omaan elämään ja voimaannuttavat elämään kristittynä.
Se on CA7:n mukaista kristillisyyttä: sama evankeliumi Jeesuksesta, sama käsitys sakramenteista, mutta aivan erilaista kristillisyyden arkea ja eetosta. Ja kaiken tämän maksavat kirkon jäsenet Suomessa – niin kuin nytkin, mutta yhdenvertaisesti samalla kirkollisveroprosentilla.
Kaikkinensa pidän Timon esitystä erinomaisena, mutta uskon kirkolliskokouksen konservatiivienemmistön suostuvan muutokseen vain paljon pienemmillä askelmerkeillä.. siksi olen tarjonnut sitä Helanderin mallia kompromissina.
Sovinto olisi tietysti unelmaratkaisu, mutta siihen emme ehkä ole vielä kypsiä, kun rahaakin vielä on ja meillä on mahdollisuus käyttää nykyrakenteissa pakkovaltaa toisiimme..
Mielivirteni 598 sanoin: 1. Millainen on elämä? Kärsimysten täyttämä. Parhaimmillaankin se on työ ja kiire rauhaton.
2. Millainen on aikamme? Riidan raastama on se. Itsekkäästi ihminen toimii toista syrjien.
3. Mitä raha, tavara muuta on kuin tomua? Kaikki, minkä vaivoin saa, kohta arvon kadottaa.
4. Entä valta, kunnia? Niin kuin korsi murtuva. Tyhmä valtaa ahnehtii, toinen tyhmä kadehtii.
5. Mitä onkaan suosio? Haihtuva kuin tuokio. Ei voi luottaa ystävään, veli luopuu veljestään.
6. Miksi onni pakenee? Aikamme sen turmelee. Synti täällä myrkyttää kauneintakin elämää.
7. Millaista on hurskaus? Heikko ihmissuoritus. Se on turva kelvoton alkaessa tuomion.
8. Mitä onkaan kuolema? Vaivain loppu vaikea. Mutta kautta kuoleman pääsen luokse Jumalan.
9. Sieluani virvoittaa, tuskan alta kirvoittaa, kun saan kerran, tiedän sen, täydellisen autuuden.
10. Vanhurskasten kunniaa täällä voin vain aavistaa. Herra, auta valvomaan, uskomaan ja toivomaan.
Jukka Kivimäki: ”…huomioksi, että enemmistö kirkolliskokouksen edustajista vastustaa kirkon avioliittokäsityksen muuttamista.”
Tässä se kummallisuuskin on. Tavalliset ev.lut.kirkon jäsenet – edes kaikki kirkon palveluksessa olevat eivät voi äänestää kirkolliskokousvaaleissa. Äänioikeutettuja ovat vain harvat ja valitut – ja nämä valitut eivät edusta kaikkia ev.lut. kirkon jäseniä. Eli – maallikkoedustajien vaalissa äänioikeutettuja ovat kirkkovaltuustojen, seurakuntaneuvostojen ja yhteisten kirkkovaltuustojen maallikkojäsenet – papit taas valitsevat kirkolliskokouksen pappisedustajat lääninrovastin johtamassa kokouksessa
Suurin osa kirkon jäsenistä tai kirkon palveluksessa olevista on siis äänestysoikeuden ulkopuolella. Kuitenkin jo vuonna 2013 tasa-arvoista avioliittoa kannatti 58 % kaikesta väestöstä. Papeista ja seurakunnan työntekijöistä yli puolet on jo vuosia sitten kannattanut tasa-arvoista avioliittoa.
Kirkolliskokous ei nykyisellään edusta sen paremmin tavallisen ev.lut. kirkon jäsenen kantaa kuin seurakuntien palveluksessakaan olevien työntekijöiden kantaa. Kirkon sisäinen moniportainen hierarkia mahdollistaa näin sen, että jäsenten ääni ei tule kuulluksi.
Kirjoittaja
Timo Pöyhönen
Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.
Vesa Hirvonen. Mielestäni on todellakin aika mahdotonta puhua saman kirkon rakentamisesta missään hengellisessä mielessä silloin, jos toinen repii sitä, mitä toinen rakentaa ja syynä on se, että keskeisetkin käsitteet ensin ymmärretään täysin päinvastaisella tavalla ja sitten niitä sovelletaan konkreettisiin kysymyksiin aivan vastakkaisilla tavoilla. Ellei sitten kirkkoa ymmärretä jonkinlaiseksi hallinnolliseksi katto-organisaatioksi. Sovitetun erilaisuuden ajatus on tietysti kaunis ja sopii kunnallispolitiikkaan, mutta vähän huonosti uskonyhteisöön. Myönnän, että minusta olisi reilumpaa, jos organisoiduttaisiin jotenkin sovussa eri kirkkokunniksi, jotka voisivat sitten itsenäisesti ratkaista myös sen, keitä vihitään ja keitä siunataan ja millä perusteilla. Avioero voi joskus olla parempi ratkaisu kuin jatkuva riitely ja yhdessä sinnittely vain kulissien tai taloudellisten syiden vuoksi.
Ilmoita asiaton kommentti