Seurakuntien kirkko

Nyt kun kirkon strategityöskentelyssä on kaikki Ovet auki, käytän tilaisuutta hyväksi. Ovet ovat auki myös uusille ajatuksille, ja ehdotan seuraavan strategiakauden valmistelulle työnimeksi Seurakuntien kirkko. Se tarkoittaisi muun muassa sitä, että varsinaisen/-sten strategian/ioiden laatiminen vyörytettäsiin tehtäväksi seurakunnissa. Kirkon keskushallinnon ja hiippakuntien tehtäväksi jäisi toimintaympäristön yms. muutosten analyysien tuottaminen sekä muulla tavalla seurakunnissa tapahtuvan suunnittelun tukeminen.

Muutama näkökohta perusteluksi. Seurakuntaa pidetään yleisesti kirkon perusyksikkönä, vaikka sen yhteyttä kansalliseen kirkkoon voidaan myös korostaa. Kirkon strategioista Läsnäolon kirkko toteaa, että ”kirkon toiminnan ja hallinnon painopiste on seurakunnissa” ja Meidän kirkon mukaan ”paikallisseurakunta ja sen jumalanpalvelus on kirkon toiminnan keskeinen ja kantava sisällöllinen ydin”. Kohtaamisen kirkossa "maailmanlaajuinen kirkko elää jäsenissä ja paikallisseurakunnissa." Terhi Kaira kuvaa kirkon strategiatyöskentelyä koskevassa väitöskirjassaan seurakuntaa ”kirkon rakenteen sydämeksi”. Miksi ei kuultaisi kirkon sydämen ääntä?

Kirkkohallituksella ja koko kirkon keskushallinnolla on lähitulevaisuudessa käden täynnä muuta tärkeää työtä. Aivan mutu-tuntumalla isot lakisääteiset tehtävät pitävät kiireisinä, eikä siihen lähivuosinakaan mahdu aikaa uuden strategian miettimiseen. Kirkkolain uudistamisen saaminen maaliin, avioliittoon vihkimisen asiassa olisi välttämättä saatava ratkaisu aikaan, vastuu kirkon keskusrahastosta eläkerahastoineen ja kirkon virka- ja työehtosopimusjärjestelmästä, vain muutaman mainitakseni juoksevien asioiden listalta. Ovet auki -asiakirja haastoi strategisten tarkistusten tekemiseen, tässä yksi ehdotus sitä varten.

Kolmanneksi sanon mielipteeni vaihtoehdosta. Ellei löydy jotakin kokonaan uutta mielikuvaa, olemassa oleva ja pitkään hyvin palvellut kansankirkko-ajattelu pysyy ja säilyy, vaikka heikkenevänäkin, aina luonnolliseen kuolemaansa asti. Eikä tiedä miten paljon muuta se vetäisi mukanaan. Yksi kirkkohallituksen perinteisistä tehtävistä on kirkon yhteiskuntasuhteiden hoitaminen. Olen huomannut, että tästä tehtävästä on tullut viime vuosien aikana yhä merkittävämpi, johtuen ei vähiten taloudellisista tekijöistä. Vaikka kehitystä ei kukaan sillä tavalla kuvaa, on kansankirkostamme tulossa vähitellen yhteiskuntakirkko, kaikella kunnioituksella. Niin monissa asioissa yhteiskuntasuhteet ovat nousseet esiin. Puhutaan sitten surakunnan työntekijöiden ydinosaamisalueista kuin esim. vapaaehtoistoiminnan malleista. Miksi ei uskallettaisi katsoa mitä sieltä alhaalta kasvaa?

Miltä kuulostaa ja mitä lisäisit?

47 kommenttia

  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Olen puhunut jo lähes kymmenen vuotta siitä, että kirkon tulisi tukea ja olla mukana kehittämässä uusluostariliikettä.

    Uskon vahvasti, että uusluostariliike voi toimia laaja- alaisesti kirkon hengellisyyden uudistajana. Kyse on kirkon hengellisistä juurista ammentavasta yhteisöllisyydestä, joka on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti avoin ja inspiroiva sekä pyrkii ekologisesti kestävän elämänmuodon etsintään ja kokeiluihin.

    Jos ja kun tämä kaivo avataan seuraa välittömästi uusi innostuksen aalto kirkon työtä kohtaan. Tälle on yhä huutavampi sosiaalinen ,ei vain tilaus, vaan välttämättömyys.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Ensiksi kuulisin mielelläni Marko S:lta että voisitko tarkentaa tätä ”Hannu Paavola. Strategioita voidaan aina laatia vain viranhaltija- ja työntekijälähtöisesti, koska seurakuntalaisille ei voida asettaa varsinaisia velvoitteita. Itse ajattelen, että monista tavallisista papeista on kyllä vaikea muokata vaikkapa maallikkotiimin vetäjiä. Vaikka heitä tarvittaisiinkin”. En ole mielestäni ehdottanut sellaisten strategioiden laatimista jotka ”velvoittaisivat seurakuntalaisia”. Rohkaiseminen, innostaminen ja auttaminen eivät ole velvoittamista, enkä niistäkään kirjoittanut tässä blogissa. Lisäksi maallikkotiimin vetäjä on mielestäni maallikko.

    Toiseksi huomaan, että blogini sai aikaan useita avauksia, jotka ei aivan suoraan liity blogiin. Ensin Markku Hirn kommentissaan (joka ansaitsisi olla oma bloginsa) osoittaa vakuuttavasti että tarvittaisiin paluu/siirtyminen pieniin seurakuntiin. Mielestäni se on totta, mutta ei mahdollista näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa, kun rahavalta on kaapannut kirkon. Ehkä lastenlastemme aikaan.

    Toiseksi Marko S. toteaa kirkon yliraskaan hallinnon ja lakisääteisten asioiden paljouden estävän järkevämmän (hengellisen) toiminnan kehittämisen seurakunnissa. Raskas hallinto ei ole katoamassa mihinkän, Weberin mukaan päinvastoin, niin kauan kuin kirkko on julkisoikeudellinen toimija. Eli ?

    Kolmanneksi Tarmo A. vyöryttää esiin kokonaisvaltaisesti muuttuneen toimintaympäristön niin ihmisten sosiaalisessa toiminnassa, teknologisessa ja tieteellisessä kehityksessä, eettisessä ajattelussa kuin ihmisten ajankäytössä; kaavoihin kangistuneella kirkolla ei ole yksinkertaisesti mahdollisuuksia niiden edessä. Päätteeksi Tarmo esittää virkistävän haasteen uusluostaritoiminnasta kirkon hengellisen elämän uudistajana.

    Nämä kommentit ja haasteet ovatkin ehkä tärkeämpiä kuin blogini. Minä vain olen sellainen joka aina koettaa etsiä jotain mahdollista tietä eteenpäin näiden kommenttien kuvaamassa tosi hankalassa tilanteessa. Siis mieluummin kuin antautua ja luovuttaa. Sen aika tulee kyllä kerran, varmuudella. Mitä nyt pitäisi tehdä? Kannattaako täällä kirjoittaa? Pitäisikö alkaa koota tai kokoontua etsimään virkatietä vakuuttavalle aloitteelle seurakuntien pienentämisestä ja hallinnon keventämisestä? Tai perustamaan uusluostari tai liittyä sellaiseen hankkeeseen (luulen että jotain on jossain vireillä)?

    Mitä sanotte?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Hannu Paavola. Yritin siis vain todeta, ehkä hiukan epäonnistuneesti, kaksi asiaa. Ensiksikin strategioita voidaan mielestäni tehdä vain työntekijälähtöisesti: ts. velvoittaa, kouluttaa tai ohjeistaa työntekijöitä (ja luottamushenkilöitä) toimimaan tietyllä tavalla. Esimerkiksi toimimaan seurakuntalaislähtöisesti.

      Kirkkomme raskasta hallintoa on mielestäni joko kevennettävä tai itkettävä ja kevennettävä. Mutta olen tosiaankin toivoton pessimisti. Byrokratia ei vapaaehtoisesti kevennä itseään. Lisäksi asenteet ovat monin paikoin jämähtäneet. Ei vähiten siksi, että takanamme on monisatavuotinen valtiokirkon taakka.

      Hallinnon kevennys voi käsittääkseni tapahtua kahdella tavalla. Ensinnäkin ajamalla alas kirkon julkisoikeudelliset ja -hallinnolliset tehtävät niin, että kirkko todella alkaa toimia oman tunnustuksensakin mukaisesti hengellisenä uskovien yhteisönä. Toiseksi niin, että seurakunnissa luovutaan määrätietoisesti kunnallista päätöksentekoa jäljittelevästä ajattelusta ja organisaatiosta.

      Haikailen siis pienten ja hallinnoltaan keveiden, luterilaisesta uskosta reilusti kiinni pitävien seurakuntien perään.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Ymmärrän täysin, että minun avaamani näkökulma strategiakeskusteluumme on laaja- alaisempi kuin toisilla.

    Mielestäni meidän on kuitenkin nähtävä kirkon toiminta osana yhteiskuntaa ja myös globaalia ympäristöä.

    Uskon vakaasti, että juuri kirkolla on painavaa sanottavaa nykyiseen elämän menoon. Koko ihmiskunta on valtavien haasteiden ja uhkakuvien edessä mm.ilmastonmuutoksen, laajan sukupuuttoaallon, verkostomaisen vallan kasvun, teknologian hyvien ja vahingollisten seurausten sekä taloudellisen uusjaon kysymysten edessä.

    Kirkon tulisi, ei vain puhua kauniita vaan alkaa tehdä käytännön tekoja uuden kestävän elämäntavan etsinnässä.

    Jos maamme kirkot lähtevät tähän ekologiseen jälleenrakentamiseen mukaan siitä on seurauksena myös kirkkojen sanomaan kohdistuva kiinnostus.

    Mistä te kristityt ammennatte voiman ja vision paremman huomisen luomiseen?

    Tämä on se kaivattu tie kirkon sanoman uudelleen löytymiseen.

    Siis uusluostariliike käyntiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Lahdessa Launeella miehet kyselivät pappia vetäjäksi. Siinä olisi ollut se ongelma, että kun pappi vaihtuu niin toiminta pahimmassa tapauksessa loppuu. Siellä toimittiinkin sitten niin, ettei pappi ryhtynyt vetäjäksi vaan miehet itse. Jolloin toiminnalla oli jatkuvuus turvattu. Miehet rakensivat sinne lastenkirkon talkoilla. Mitähän niillä on mielessä seuraavaksi?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Monella suulla on tullut selväksi että uudistus ei lähde työntekijöiden tai kirkon hallinon kautta. Niin, mikä on se taho, joka voi ja jonka tulee nyt toimia, jotta seurakuntaelämä uudistuu vai odotellaanko vain ja kysellään miksi Jumala antaa kirkon kuihtua ja kuolla?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Kiitän Tarmo Ahosta, joka puhkaisi kuplan ja aloitte keskustella asioista niiden oikeilla nimillä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Olen pikkuhiljaa eläköitymässä ja olen valmis omalta osaltani kehittelemään uusluostari-ideaa, jos panostani tarvitaan. Sehän voisi olla eläkeläiselle sopivaa puuhaa.

    Moni luterilainen saattaa pelästyä sanaa luostari.

    Kyseessä olisi moni- ilmeinen, joustava toimintamalli, joka pyrkisi vastaamaan ekologisen jälleenrakentamisen, kohtuullisen elämäntavan, luonnonmukaisen ravinnon, yhteisöllisyyden ja hengellisten tarpeiden suureen kysyntään.

    Se voisi olla myös tutkimus- ja asiantuntujayhteisö. Itsekukin paikallisyhteisö rakentuisi omaleimaiseksi mutta hengellisen harjoituksen muoto yhdistäisi liikettä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Mielenkiintoinen ajatus, Tarmo. Tuota voisimme yhdessä vähän kehitellä eteenpäin. Olen huomannut miten paljon seurakuntiemme liepeillä on eläkkeellä olevia uskovia. Rukous on heille usein elämäntehtävä. He ovat monta kertaa aika yksin, muutamien ystävien yhteydessä. Heidän työnsä seurakunnan eteen ei näy eikä kuulu. Heitä ei kukaan noteeraa tai kannusta. Kuitenkn he ovat voimavara ja resurssi. Nuoria ja nuoria uskovia perheitä on myös, mutta he joutuvat hakemaan sekä itsensä, että lastensa hengellisen elämän tarpeet usein vapaista suunnista tai lähetyshiippakunnasta. Luostariyhteisö, elämänsä julkisesti Jumalalle pyhittäneet, voisivat luoda ympärilleen hengellisen kasvun eväitä. Äärilaita ihmiset, niin hyvässä kuin pahassa, venyttävät aina elämäntilaa muille, siirtävät rajoja, joissa tavallinen ihminen voi toisten paheksumatta elää. Näin myös luostarit voisivat olla tuomassa Jumalan valtakuntaa lähemmäs. Niiden tulisi kuitenkin olla ihmisten keskellä eikä korvessa muurie n sisällä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Älä epäile, Tarmo. Olet Jumalan asialla. Kerron vielä, että minut herätti ja liikutti sinun vuodatuksesi jossakin Hannun kommenttiketjussa, minkä pyysit sitten poistamaan. Katselemme usein pintakuoria, roolihahmoja ja naamioita. Kun joku avaa sydäntään se on suurta. Meidän on opeteltava katsomaan toistemme sydämiin. Tosin siihen tarvitsemme Pyhän Hengen vuodattamaa rakkautta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Hannu, Jouko ja kaikki muutkin.

    Teillä varmaan on monella yhteyksiä kirkon päättäviin elimiin ja ihmisiin.

    Jos sytytte edes vähän uusluostarille, viekää viestiä eteenpäin.

    Voisiko olla tapahtuma (koronan jälkeen), jossa kehiteltäisiin tuota ajatusta?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.