Uusi alku

Hengellinen elämä. Se värittää tätä vuottani ja työarkeani. Aloitin vuoden alussa uuden työn Espoon ev.lut. seurakuntien palveluksessa, jonne siirryin Helsingin seurakuntien palkkalistoilta. Vuoden mittaisessa pestissäni pohdin yhdessä seurakuntien kanssa, miten hengellistä elämää voisi Espoon seurakunnissa kehittää siten, että se puhuttelisi millenniaalisukupolven ihmisiä. Paljon pohdittavaa ja isoja kysymyksiä. En tee työtä onneksi yksin. Uusi innostaa, jännittää, kauhistuttaa, haastaa ja inspiroi.

Välillä pohdin, miksi juuri minä. Miten olen päätynyt tähän. Tai uskon kiellä, miksi Jumala on johdattanut minut tähän. Olen koulutukseltani teologi, mutta en koskaan kuvitellut päätyväni kirkkoon töihin. Täällä sitä kuitenkin ollaan ja se tuntuu oikealta.

Olen itse milleniaalisukupolvea ja ajattelen kirkon elävän kohtalon vuosia. Monelle ikäiselleni ja nuoremmalle kirkko tai uskonto ei ole elämässä keskeisessä roolissa. Se on jotain outoa, elämästä erillistä, jäykkää ja etäistä. Ongelma tuntuu olevan, että kirkon kieli ja arvomaailma nähdään ristiriidassa oman arvomaailman kanssa. Millenniaali on moderni, kirkkoon vanhanaikainen. Jos kirkko ei kiinnosta, siihen ei haluta kuulua. Ja jollei kirkkoon kuulu ihmisiä, kirkko kuihtuu. Kirkko on yhteisö, ei instituutio, ja mikäli yhteisö kuihtuu, traditio katkeaa. Tätä en tahtoisi nähdä tai kokea. Siksi tahdon palvella kirkkoa ja siksi olen nykyisessä työssäni. Taistelemassa kirkon säilymisen puolesta, avaamassa sen sanomaa ja olemusta oman sukupolveni kielelle ja kokemusmaailmalle. Samalla kenties myös muokkaamassa asenteita kirkon sisällä ja avaamassa silmiä sille, että monen asian on muututtava, jos haluamme tulevien sukupolvien löytävän tiensä kirkkoon.

Näen, että keskeistä kirkon tulevaisuuden kannalta on kristinuskon sanoman, olemuksen ja sisällön sanoittaminen ja eläminen siten, että se koskettaa ja puhuttelee.  Elämän isojen kysymysten kanssa kipuilu ja hengellinen etsintä on monelle totista totta. Vastauksia kysymyksiin ei vain haeta tai osata hakea kirkosta, armon ja rakkauden yhteisöstä. Tämän vuoden aikana pohdin, kuinka osaisimme avata kirkon oveen kolkuttavalle millenniaalille tien yhteisöön, jossa etsivä löytää vastauksia, tukea, rakkautta ja lohtua elämäänsä. Sekä kokemuksen pyhästä, jota Jumalaksi voi nimittää. En juuri nyt keksi hienompaa ja nöyremmäksi tekevää työtehtävää. Olen kiitollinen tästä uudesta alusta.

Uudesta työstäni innostuneena päätin aktivoida tämän blogin, jonka fokus on pitkään ollut etsinnässä. En ole kirjoittanut, koska en ole tiennyt, mitä kirjoittaa tai kenelle. Vuoden alussa päätin, että kirjoitan ennen kaikkea itselleni ja muille kaltaisilleni kirkon liepeillä, kirkossa tai kirkosta etäällä oleville hengellisille pohtijoille ja etsijöille.

Oma hengellisyyteni on aika arkipäiväistä. Koen pyhiä hetkieä monesti ennemmin kahvikupin kuin raamatunjakeiden äärellä. Pyhä on arjessa ja sen kokemisen sanoittaminen on itselleni tärkeää. Samalla tulen kenties antaneeksi äänen monille sukupolveni ihmisille, joille ihmisyyden kirjo ja hengelliset teemat ovat tärkeitä, mutta niitä ei ehkä osata sanoittaa tai löytää. Ehkä pyhyys löytyy muillekin arjesta ja blogini voi auttaa sen näkemisessä.

Tämän pitkän pohjustuksen loppuun eilen kasteeni vuosipäivänä kirjoittamani ajatussikermä uskon merkityksestä ja näkymisestä elämässäni.

" Tasan 35 vuotta sitten sain nimen Laura  ja kasteen kristillisen kirkon jäseneksi.  Molemmat rakkaita asioita. Nimen ja kasteen vuosipäivässä arki ja pyhä kietoutuvat yhteen. Sen kunniaksi muutamia ajatuksia niiden ääreltä.

  • Usko on mysteeri. Sitä ei voi järjellä selittää. En usko pyhyyteen tai Jumalaan koska se on älykästä. Uskon, koska muutakaan en osaa.
  • Kirkko on jatkuva yhteisö ja itselleni hienointa on kristittynä olla osa vuosituhantista tradition ketjua. Kun saan ehtoollisen tai rukoilen Isä meidän, liityn miljoonien ennen minua eläneiden kristittyjen joukkoon. Vetää hiljaiseksi.
  • Tarvitsen rituaaleja mutta en usko Jumalan tarvitsevan niitä minulta. Tästä voi teologisesti varmasti olla montaa mieltä, mutta näin koen.
  • Aina en jaksa uskoa. Jumala tuntuu kaukaiselta enkä löydä Häntä. Ja sitten lumihiutale tippuu kasvoille ja selittämätön rauha valtaa mielen. Siinä Hän taas on.
  • Pyhyys on mulle eniten läsnä arjen pienissä hetkissä, lähimmäisissä, lapsissa ja luonnon ihmeellisyydessä.
  • Jumalassa hienointa on, että koskaan emme voi selittää häntä tyhjentävästi. Epätietoisuus on lohdullista.
  • Kirkossa, kirjastossa ja pubissa viskilasin tai oluttuopin äärellä koen olevani eniten kotonani. Kaikissa on jotain pyhää, arkista ja aitoa.
Kuvan korut kaulassani muistuttavat rakastamisesta, elämisestä ja jostain itseäni suuremmasta päivittäin."

9 kommenttia

  • Tarmo Ahonen sanoo:

    Kiitos Laura, blogisi puhutteli minua. Siinä on jotain hyvin raikasta ja rehellistä. Minä alan olla jo vanhahtava ihminen, ikää 63. Kysymyksiä kirkosta, Kristuksesta, elämäntavastani kristittynä ja yhä enemmän myös maallisen elämän jälkeistä olotilaa pähkäilen päivittäin.

    Minussa on jotain hyvin ankaraa itseäni kohtaan. En tahdo oikein millään antaa lupaa itselleni armossa olemiseen ja samaa ankaruutta pääsee minussa aika ajoin ulos toisia kohtaan. Kadun sitä usein. Tunnen olevani jollain lailla epäihminen. Ehkä se on osasyynä krooniseen ahdistukseeni ja masennukseeni. Olen kuitenkin jaksanut työssä pappina, uskonnon, psykologian ja filosofian opettajana sekä opinto-ohjaajana kymmeniä vuosia, vieläkin teen kolmen päivän viikkoa täällä Hangossa.

    Toivon sinulle sydämestäni menestystä ja rikkaita hetkiä uudessa työssäsi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Laura Leipakka sanoo:

      Kiitos! Työssäni ei sinällään olla täysin uuden äärellä, mutta näen pohtimasani teemassa paljon sellaista, jossa kirkko joutuu oikeasti miettimään, miten kristinusko sanoitetaan uudelleen, jotta sisältö aukeaa omalle sukupolvelleni (joka kirkon on jättänyt tai jättämässä). Katsotaan, mitä vuoden aikana tapahtuu. Valoa talveen ja kevääseen sinulle!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kannattaisi katsoa Jumalanpalveluskeskusajatusta kun siihen vaaditaan tarrautumaan seurakunnan työntekijänä.

    Näin kokemuksella on merkitystä. Aikanaan kun itse edellistä katsoin kirjallisesti yhden vastaajan muisto hymyssäsuin puhuvasta papista oli hyvä. Kuulijalle oli jäänyt hyvä muisto.

    Näin kokemuksellisuus yhdessä kielen kanssa mitä pitäisi ymmärtää huomatessaan on tärkeää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pirjo Pyhäjärvi sanoo:

    Laura, olen 30 vuotta vanhempi kuin sinä. Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraavan vuoden aikana kirjoitat blogiisi.

    Itse olen miettinyt sitä, teemmekö uskosta liian monimutkaisen asian.

    Seurakuntien toiminnassa taas ajatus on vähän päinvastainen: onko toiminta liian monitouhuista? Riittäisikö jokin yksinkertaisempi malli? Ja voisivatko seurakuntalaiset enemmän toimia itsenäisesti, tarvitaanko kaikkeen palkattu työntekijä? Juu, olen kuullut moneen kertaan selitykset siitä, kuinka teologisen, toiminnallisen ja ties minkä turvallisuuden kannalta vastuun pitää olla työntekijällä, mutta silti esitän myös viimeisen kysymykseni.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Kyllä, ei ole vapaaehtoisasiaa missä pappia ei tarvittaisi työstä vastaavaksi.

      Sitten on kyllä nykyiset työsuojelulliset asiat mitkä hyvin rajoittavat maallikkoutta, esimerkiksi saunassa käynti seurakunnan tiloissa.

      Yhteisen iltapalan valmistaminen kokoontujille kaatuu myös hygienia määräyksiin.

      Näin voi hyvin kuvitella ja huomata mitä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan, ja mitä asia mahdollistaa.

      Aatellaanpa sitten pappia joka moiseen suostuu. Hän on vahingon sattuessa työstä vastaavana osallistumassa selvitykseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Nykyisin on muotia sanoa ”pyhäksi” lähes kaikkea, joten pyhyys käsitteenä on latistunut ja menettänyt merkityksensä. Mutta pohjat tuli tässä : pubi viski- ja olutlaseineen (kotoisa pyhä). Miksi ihmiset siis menisivät kirkkoon ”pyhyyttä” kohtaamaan, kun voi astella lähipubiin ? Ja aika kalliiksi se pyhyys tulee kapakassa verrattuna kirkonpenkkiin. Monissa perheissä kärsitään siitä, että isän tai äidin kotipyhyys on vaihtunut kapakkapyhyyteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Laura Leipakka sanoo:

      Minä näen pyhyyden aika moninanaisesti ja itse asiassa pyhän voisi korvata sanalla Jumalla, sillä näen hänet monissa yllättävissäkin paikoissa, myös olutlasillisen äärellä. Tämä Jaakko heiimäen ja Hilkka Olkinuoran sitaatti kuvaa suhdettani pyhään oivallisesti:

      ”Pyhää etsivä näkee pyhää siellä, missä välinpitämättömälle on pelkkää arkea.” – Hilkka Olkinuora & Jaakko Heinimäki

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kiitos kirjoituksestasi. Blogisi myötä heräsi Espoolainen muisto tähän vuosikymmenten takaa. Groovy -yhtyeen kanssa pidimme rautalankamessuja Espoon kirkossa ainakin vuosina. Muistikuva liittyy toteamukseesi, että ”itselleni hienointa on kristittynä olla osa vuosituhantista tradition ketjua”. Groovyn pojat olivat ehdottomasti sillä kannalla, että kovaa soitetaan ja messun perusosat Kyrie, Gloria, Sanctus ja Agnus Dei lauletaan latinaksi! Omin sävelin ne tietenkin vedettiin sen ajan tavan mukaan kolmen kitaran ja rumpujen kokoonpanolla. Kirkkoherra Yrjö Salakalta lienee kysytty, että mikähän jytke kirkossa nyt on. Hän tulikin kerran rautalankamessuumme. Myhäili vain hiljaisen ystävälliseen tapaansa. Olemme omalla tavallamme osa pitkää ja moni-ilmeistä jatkumoa. Mutta perusosat ovat edelleenkin olemassa!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Laura Leipakka sanoo:

      Kiitos itsellesi hauskasta tarinasta! Kyllä, peruosat ovat edelleen olemassam mutta kaikki muu muuttuu aikojen saatossa. Tässä ajassa onkin keskeistä nähdäkseni pohtia, mikä on kirkossa sitä perustaa, joka pysyy ja mikä sellaista, jonka voimme unohtaa, päivittää tai tehdä kokonaan uudelleen. Perinne ja moderni kulkevat minusta monessa käsikädessä, olemmehan aiempien sukupolvien ketjun jatkumoa. Tälle ajalle keskistä on löytää perinne ehkä uudella tavalla tai ainakin sanoittaa se uudelleen. Tässä työssä olen ilolla seuraavan vuoden mukana. 🙂

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Laura Leipakka

    Ajatuksia pyhästä arjessa. Blogissa sanoitan millenniaalisukupolveen kuuluvan kaupunkilaisen naisen pohdintoja uskosta ja kirkosta arkisen elämän myllerryksessä. Olen osa kristillisen tradition ketjua, mutta en aina löydä itseäni kirkon sisältä. Pyhyyden häivähdyksiä sen sijaan löydän kaikkialta. Ehkä eniten juuri silloin, kun en osaa niitä etsiä tai odottaa.