Seurakuntien kirkko

Nyt kun kirkon strategityöskentelyssä on kaikki Ovet auki, käytän tilaisuutta hyväksi. Ovet ovat auki myös uusille ajatuksille, ja ehdotan seuraavan strategiakauden valmistelulle työnimeksi Seurakuntien kirkko. Se tarkoittaisi muun muassa sitä, että varsinaisen/-sten strategian/ioiden laatiminen vyörytettäsiin tehtäväksi seurakunnissa. Kirkon keskushallinnon ja hiippakuntien tehtäväksi jäisi toimintaympäristön yms. muutosten analyysien tuottaminen sekä muulla tavalla seurakunnissa tapahtuvan suunnittelun tukeminen.

Muutama näkökohta perusteluksi. Seurakuntaa pidetään yleisesti kirkon perusyksikkönä, vaikka sen yhteyttä kansalliseen kirkkoon voidaan myös korostaa. Kirkon strategioista Läsnäolon kirkko toteaa, että ”kirkon toiminnan ja hallinnon painopiste on seurakunnissa” ja Meidän kirkon mukaan ”paikallisseurakunta ja sen jumalanpalvelus on kirkon toiminnan keskeinen ja kantava sisällöllinen ydin”. Kohtaamisen kirkossa "maailmanlaajuinen kirkko elää jäsenissä ja paikallisseurakunnissa." Terhi Kaira kuvaa kirkon strategiatyöskentelyä koskevassa väitöskirjassaan seurakuntaa ”kirkon rakenteen sydämeksi”. Miksi ei kuultaisi kirkon sydämen ääntä?

Kirkkohallituksella ja koko kirkon keskushallinnolla on lähitulevaisuudessa käden täynnä muuta tärkeää työtä. Aivan mutu-tuntumalla isot lakisääteiset tehtävät pitävät kiireisinä, eikä siihen lähivuosinakaan mahdu aikaa uuden strategian miettimiseen. Kirkkolain uudistamisen saaminen maaliin, avioliittoon vihkimisen asiassa olisi välttämättä saatava ratkaisu aikaan, vastuu kirkon keskusrahastosta eläkerahastoineen ja kirkon virka- ja työehtosopimusjärjestelmästä, vain muutaman mainitakseni juoksevien asioiden listalta. Ovet auki -asiakirja haastoi strategisten tarkistusten tekemiseen, tässä yksi ehdotus sitä varten.

Kolmanneksi sanon mielipteeni vaihtoehdosta. Ellei löydy jotakin kokonaan uutta mielikuvaa, olemassa oleva ja pitkään hyvin palvellut kansankirkko-ajattelu pysyy ja säilyy, vaikka heikkenevänäkin, aina luonnolliseen kuolemaansa asti. Eikä tiedä miten paljon muuta se vetäisi mukanaan. Yksi kirkkohallituksen perinteisistä tehtävistä on kirkon yhteiskuntasuhteiden hoitaminen. Olen huomannut, että tästä tehtävästä on tullut viime vuosien aikana yhä merkittävämpi, johtuen ei vähiten taloudellisista tekijöistä. Vaikka kehitystä ei kukaan sillä tavalla kuvaa, on kansankirkostamme tulossa vähitellen yhteiskuntakirkko, kaikella kunnioituksella. Niin monissa asioissa yhteiskuntasuhteet ovat nousseet esiin. Puhutaan sitten surakunnan työntekijöiden ydinosaamisalueista kuin esim. vapaaehtoistoiminnan malleista. Miksi ei uskallettaisi katsoa mitä sieltä alhaalta kasvaa?

Miltä kuulostaa ja mitä lisäisit?

47 kommenttia

  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos Petteri Maunu mukaan tulemisesta. “Edestä johdetaan ja urut pauhaavat.”, se on valitettavasti edelleen melko tyypillistä. Eikä se muutu ellei seurakuntalainen ala protestoida ja kyseenalaistaa. Se muutos ei siis tule kirkkohallituksen tekemistä strategioista, mutta se voi tulla siitä että seurakunnassa kuunellaan seurakuntalaisia.

    Tässä näyttää siltä, että kun on yksi konkreettinen myönteinen ajatus tai näky (uusluostariliike), sitä voi alkaa tutkimaan ja viemään eteenpäin – toteuttamaan. Toisaalta minua kiinnostaa selvästi myös “ajatusten vaihtaminen” niistä asioista jotka vaikuttavat mahdottomilta. Kuten pienemmät seurakunnat tai hallinnon raskaus. Tai se miten strategioita tehdään. Ja varsinkin se miten seurakuntalaisten ääni saataisiin paremmin kuuluviin.

    Kirkko on seurakuntien kirkko, ja seurakunta kulkee seurakuntalaisten eli jäsentensä varasssa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Petteri Maunu, kuvaamasi tilanne on varmasti totta monilla paikkakunnilla. Tuota se oli Kehä III:n sisällä jo 40 v sitten. Muistan, kun papit alkoivat kätellä seurakuntalaisia. Tunsin nuorena seurakuntalaisena olevani joskus kättelyobjekti liukuhihnalla. Papeissa oli tosin suuria eroja. Minäkin viihdyn kyllä saarnatuolissa ja alustajana, mutta keskustelupiirin veto olisi mahdottomuus: armolahjat ovat moninaiset.

    Kysyn kuitenkin, oletko pohtinut syytä siihen, miksi seurakuntalaiset käyttäytyvät kuvaamallasi tavalla? Onko kysymys esimerkiksi kollektiivisesta epävarmuuden ja arkuuden tunteesta vai onko osa kirkossa kävijöistä jopa tyytyväisiä siihen, että kukaan ei tule liian tuttavalliseksi? Jumalanpalvelushteisössä, maaseudulla ja herätysliikekuvioissa tapaa olla toisin, koska ihmiset tuntevat toisensa jo entuudestaan.

    Hannu Paavola. Sain oivalluksen: näissä hallintohimmeleissä on jotakin samaa kuin kriisikuntien kierteessä. Rahkeet eivät enää tahdo riittää, lääkäripula riivaa, ja oma kunta/seurakunta pitää säilyttää vaikka hampaat irvessä. Jopa liian pitkään. Kysymyshän on myös seurakuntaidentiteetistä ja siitä, että on “oma” kirkkoherra. Naapurissamme oli taloussyistä yhdistettävä kolme seurakuntaa, joista kahdessa on iso seurskunta-aktiviteetti. Nyt ovat tilanteessa, että väkeä piti vähentää ja yhteen papinviroista ei ole saatu hakijoita. Murheella seuraan, mitä tuleman pitää.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Petteri Maunu sanoo:

      Marko Sjöblom, en tiedä. Pessimistinen arvioni on, että niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin ovat vallan tyytyväisiä tilanteeseen. Sopivasti sanaa ja sakramenttia sunnuntaisin tukat kammattuina pyhäpaita päällä. Mitä siitä nyt tulisi, jos oikeasti alettaisiin kysyä, mihin Herra meitä haluaa johdattaa ja jaettaisiin elämäämme, olisimme avoimia Pyhän Hengen toiminnalle, vaikka ihan rauhallisesti luterilaisittain? Kaipaan seurakuntaa, joka oikeasti on hengellinen yhteisö, eikä hallinnollinen yksikkö. Tässä samalla kiitän sinua kommenteistasi tällä alustalla. Vaikka en ehkä aina ole samaa mieltä, nautin niiden lukemisesta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Markku Hirn mielestäni vastasi myös kysymykseen siitä miksi kontaktia ei oteta uusiin kirkkokahveille tulijoihin.

      Markku kirjoitti: ” yhteisöjen organisaatio, siis sen rakenne, ohjaa ja vaikuttaa siihen miten sen jäsenet kokevat yhteisönsä ja miten jäsenet aktivoituvat.”

      On seurakuntia , joissa on oikein järjestetty pöytä uusille . Sinne pöytään tarjoilu ja keskustelutaitoiset henkilöt mahdollistamaan tutustumista. Sehän on vain organisoinnista kiinni.

      Jollei meitä seurakuntalaisia rohkaista ottamaan uusia lämpimästi vastaan niin emmehän me rohkene tehdä aloitteita siihen suuntaan. Jos pitkästä aikaa näkee jonkun hyvä tutun, niin hänen kanssaan tietysti pitää päästä juttelemaan. Silloin uudet jää huomioimatta. Kirkkokahvin suurta merkitystä ei monessa seurakunnassa taideta oikein oivaltaa. Niistä ei aina edes ilmoiteta kirkollisissa. Jota kummastelen. ne tilanteet ovat juuri niitä, joissa yhteisöllisyyttä pääsee parhaimmillaan kokemaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Petteri Maunu. Kiitoksia palautteesta. Olisiko niin, että seurakuntalaisilla on ihan oikeasti hyvin erilaisia odotuksia ja tarpeita? Seurakunta on hengellinen yhteisö ja kaiken hallinnon tulisi viime kädessä palvella ja tukea hengellistä elämää. Ainakin minun kokemukseni on, että monet luottamushenkilötkin ovat kirkkovaltuustoissa ja -neuvostoissa jne mukana siksi, että oma seurakunta on heille tärkeä. Tosi vieraantuneet eivät edes tiedä, onko pappi ollut seurakunnassa töissä vuoden vaiko viisitoista. Yllättävän moni messussa tai vaikkapa seuroissa kävijä arvostaa sitä, että he saavat ihan vaan olla raskaan työviikon jälkeen.

    Tässä on kysymys myös kahdesta hyvin erilaisesta seurakuntakäsityksestä, joissa on tietysti paljon yhteistä. Toiset painottavat sitä, että seurakunta on jotakin, jossa uskovaiset kokoontuvat yhteen. Toiset painottavat sitä, että Jumala itse kokoaa itselleen seurakunnan. Muitakin näkemyksiä toki on; esimerkiksi käy moni hyvän tekemistä ja oikeudenmuksisuutta painottava “liberaali”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Ilman muuta seurakuntalaisilla on erilaisia odotuksia ja tarpeita. Petteri Maunulle sanoisin että ei pitäisi niin paljon katsella ja ajatella seurakuntalaisia yhtenä joukkona, jotka keskimäärin ovat joko tyytyväisiä tai ei-tyytyväisiä menoon. Parempi olisi, että ne jotka ovat ei-tyytyväisiä uskaltaisivat keskenään tekemään jotakin asialle, ilman että moititaan niitä joilla sellaiseen ei ole tarvetta. Kun kaivataan erilaista seurakuntaa niin aletaan sellaisella porukalla kehittämään työntekijän / papin kanssa asiaa siihen suuntaa.

    “Toiset painottavat sitä, että seurakunta on jotakin, jossa uskovaiset kokoontuvat yhteen. Toiset painottavat sitä, että Jumala itse kokoaa itselleen seurakunnan.” (Marko S.). Vaikka sanot että on muitakin näkemyksiä, niin mainitut kaksi ovat vähän oudosti ilmaistuja, yhteen kokoontuvat uskovaiset todennäköisesti ajattelevat myös että JUmala heidät kokoaa itselleen. Seurakuntalainen kutsutaan osallistumaan siihen Jumalan työhön johon koko seurakuntakin on kutsuttu.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Hannu Paavola. Kysymys on klassisesta “korkeakirkollisuuden” ja “matalakirkolliisuuden” erosta sellaisena, kuin se ilmeni 1800-luvun loppupuolen Ruotsissa. Kyse on kahdesta eri tyyppisestä ajatusmallista. Rakentuuko seurakunta Kristuksesta alaspäin vai uskovista ylöspäin. Ja miten kirkon virka (ja sakramentit sekä niiden hoito) ymmärretään. Kristuksen asetuksena vaiko työnjakokysymyksenä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.