Kirjoitin tänne viimeksi ennen joulua ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johto on saanut taas alkuvuodesta osakseen runsasta mutta vähemmän mairittelevaa julkisuutta. En puutu siihen nyt sen enempää, olen kirjoittanut siitä omassa blogissani. Lyhyesti totean, että totuudella on aina itseisarvo. Aina. Elävällä uskolla ei voi olla mitään pelättävää totuuden ilmi tulemisessa. Sen tehtävähän on nimenomaan ohjata ihmisiä omantunnon herkkyyteen ja totuuden tuntemiseen. Kaikki hämärä, mikäli sellaista on, tulkoon siis päivänvaloon, oli sitä missä tahansa.
Perustan teologiset opintopäivät
Tammikuun ensimmäisinä päivinä (2.-4.1.14) sain vierailla Perustan teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa. ”Edustin” siellä vanhoillislestadiolaista liikettä parissa professori Jouko Talosen vetämässä tilaisuudessa. Ensimmäinen oli paneelikeskustelu herätysliikkeiden virheistä ja synneistä, toinen seminaariluonteinen tilaisuus otsikolla ”Lestadiolaisuuden monet kasvot”.
Pääosin olen saanut muilta vanhoillislestadiolaisilta positiivista palautetta teologipäiville osallistumisesta. Jonkin verran on, ymmärrettävästi, tullut myös kritiikkiä: Joidenkuiden mielestä olisi parempi, että liikettämme edustaisi aina SRK:n tai rauhanyhdistysten virallisesti valtuuttama edustaja. Esimerkkinä tämä blogikirjoitus. Itse kuitenkin näen sellaisen järjestelmän liian jäykkänä nykyajan tarpeisiin. On tietysti totta, ettei yksittäinen rivijäsen ”edusta” siinä mielessä, että voisi puhua koko 100 000 henkisen yhteisön nimissä. Toisaalta niin voi tuskin väittää rauhanyhdistysten tai SRK:n ”virallisesti” valtuuttama edustajakaan. Vanhoillislestadiolaisuus kun on paljon muutakin kuin vain rauhanyhdistykset ja SRK.
Vanhoillislestadiolainen opetus on vanhastaan korostanut uskovien yleistä Pyhän Hengen pappeutta, johon sopii luontevasti, että nimenomaan rivikristityt ovat aktiivisia ja kertovat uskostaan sekä siihen liittyvistä kokemuksistaan. Juuri näin tapahtui esimerkiksi lestadiolaisen alkuherätyksen aikaan. Uskon, että sellainen pitemmän päälle myös ruokkii ja elävöittää ihmisten uskonelämää.
Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi
Perustan teologiset opintopäivät olivat positiivinen kokemus: Suhtautuminen minuun oli pääsääntöisesti hyvin ystävällistä., kiitos siitä. Ohjelma vaikutti monipuoliselta sekä teologisesti korkeatasoiselta. Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nousi kuitenkin keskusteluissa, niin julkisissa kuin kahdenkeskisissäkin, voimakkaasti esille. Näissä tilanteissa suhtautuminen saattoi olla yllättävänkin tunteellista. Eräs kysyjä muotoili kysymyksensä suunnilleen näin: ”Milloin aiotte luopua siitä jumalattomasta seurakuntaopista?” Yhteenvetona: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nähtiin teologisesti perusteettomana, sitä pidettiin tuomitsemisena, ylpeytenä ja pelastuksen ”omimisena”. Tämän tyyppistä argumentaatiota on esitetty runsaasti myös täällä K24:ssä. Kuten olen jo aiemmin tuonut esille, se on mielestäni olkinukke todellisesta seurakuntaopistamme.
Nähdäkseni olkinukkekäsityksen taustalla vaikuttaa postmoderni, relativistinen totuuskäsitys. Sen mukaan yhtä totuutta (eli totuutta sanan varsinaisessa merkityksessä) ei ole tai ainakaan me ihmiset emme voi päästä tuntemaan sitä. Uskonnolliset väitteet ilmaisevat siis lähinnä ihmisen toiveita, kokemuksia ja ikävöintiä, eivät objektiivista todellisuutta. Tässä valossa vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi näyttäytyy tietysti kerta kaikkiaan hävyttömänä: Toivomme pelastusta vain pienelle porukalle ja rajaamme röyhkeästi muut ulkopuolelle!
Seurakuntaoppimme taustalla vaikuttaa kuitenkin klassinen kristillinen totuus- ja ilmoituskäsitys, jota tuntematta sitä on oikeastaan mahdoton ymmärtää. Sen mukaan absoluuttinen ja objektiivinen Totuus eli Jumala on ja hänet on mahdollista tuntea, koska hän ilmoittaa itsensä meille ihmiseksi tulleen Poikansa ja Pyhän Henkensä kautta. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”, lupasi Jeesus seuraajilleen yläsalissa (Joh. 16:13).
Apostolien ja profeettojen todistus ihmiseksi tulleesta Totuudesta eli Kristuksesta on tallennettu Pyhän Hengen inspiraation voimalla Raamattuun. Opin, Raamatun tulkinnan, tarkoitus ei ole kuvata vain ihmisen kokemusmaailmaa vaan objektiivista todellisuutta, sitä, miten Jumala todella pelastaa langenneen ihmisen. Näistä lähtökohdista katsottuna Raamatun tulkitsemisessa on kyse äärimmäisen vakavasta asiasta: totuudesta, Jumalan ilmoituksesta, pelastuksesta. Kun kiistellään Raamatun tulkinnasta, kiistellään siitä, mistä kulkee tie ikuiseen elämään.
On selvääkin selvempää, että kristillinen rakkaus velvoittaa toivomaan ja rukoilemaan kaikkien pelastumista. Kenellekään ei saa toivoa pahaa, ketään ei saa aktiivisesti tuomita pelastuksen ulkopuolelle. Tästä ei silti, ainakaan klassisen ilmoituskäsityksen pohjalta, seuraa velvoitetta pitää kaikkia pelastuvina. Pikemminkin päinvastoin. Koska asia on äärettömän vakava, vakavampi kuin mikään muu, ketään ei saa tuudittaa petolliseen rauhaan pitämällä häntä pelastuvana vain kohteliaisuudesta. Näin toimiminenhan olisi äärimmäisen rakkaudetonta.
Mielestäni vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi, sikäli kun se ymmärretään oikein, rakentuu juuri näille lähtökohdille. Sen ”ideana” ei ole aktiivisesti julistaa kenellekään tuomiota. Toivomme vilpittömästi kaikkien pelastumista ja jätämme tuomitsemisen Jumalan asiaksi, joka yksin on erehtymätön sydänten tutkija. Idea on pikemminkin siinä, ettemme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta. Nähdäkseni Raamattu antaa siihen yhtä vähän valtuuksia kuin toisten aktiiviseen tuomitsemiseenkaan. Sana nimittäin sanoo, että on vain yksi usko ja yksi Kristuksen ruumis eli seurakunta (esim. Ef. 4:4-5; ), se varoittaa, että Kristuksen opista luopuvalla ei ole Jumalaa (2.Joh. 1:9) ja Kristuksen omien sanojen mukaan: Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.” (Lk. 16:10)
Sinneköhän tuo lienee jäänyt! Luulin, että pyysin sinulta anteeksi! Et tainnut silloin ymmärtää! Minä olen niin vanha, että jospa horisen. Miten on Jorma, voisimmeko olla enempää keskustelematta, etten enää loukkaa sinua. Katsopas, kun minä olen niin huono pyytämään anteeksi, että sinä et huomaa anteeksipyyntöäni ollenkaan. Shalom
Niin, salassa se on teillä päin neuvottu tekemään?
Heino, minun mielestäni omia mielipiteitä ei tarvitse kenenkään pyytää anteeksi, jos ne ovat aitoja ja rehellisiä, eivätkä ne ole henkilöön meneviä ja loukkaamismielessä lausuttuja.
Oikeassa olet Jussi. Minä vain taisin tehdä virheen siinä, että kysyi Jormalta; onko hän vl – uskova, sillä hän kertoi, että oli kirkossa pyytänyt vl – papilta syntejään anteeksi. Hän ei myöntänyt, eikä kieltänyt. Mielestäni juuri näin liitytään vl – uskoon, jos ei ole syntynyt vl perheeseen. Myöhemmin on tullut selväksi, että Jorma oli vain halunnut vl – synninpäästön, ei liittyä heihin.
Loukkasin tällä kysymykselläni häntä, pyysin ihan selvällä suomenkielellä tätä häneltä anteeksi – ilmeisesti en saanut anteeksiantoa! Olen muistaakseni kysynyt täällä samaa muun muassa Juha Heinilältä, mutta ei hän tainnut loukkaantua, niinpä en häneltä pyytänyt anteeksi.
Joona (yli)hengellistää seurakuntaopin. Sillä on toki pietismin ecclesiolasta, Speneriltä, Franckelta, Lukijaisuudesta, LLL:n teksteistä, Raattamaan teologiasta, Heikki Jussilan maallikkosaarnoista jne löydettävissä perusteita, mutta: seurakuntaoppi nousee keskeiseksi aina silloin, kun liike kokee itsensä tavalla tai toisella uhatuksi, kun tulee tarve vahvistaa omaa, muista erottuvaa identiteettiä. Näin oli 1900-luvun, 1930-luvun ja 1960-luvun alussa. Ehkä nyt taas on sellainen aika..
Kari-Matti, eivät VL:t ole siinä ajatuksessa yksin. Esikoiset näyttävät menevän samaan suuntaan, rauhansanalaisista en ole täysin perillä.
Pietismin isät, samoin Luther ja Laestadius ovat hyvin avaraa linjaa tässä seurakuntaopissa, se on kai Joonankin pakko todeta kun hän avoimin silmin ja sydämin tutustuu asiaan.
Opinkäsitysten muutos ei yleensä tapahdu ihmisen omin voimin. Useimmiten joudutaan ensin kriisiin, ja sitten ruvetaan etsimään oikeita rakennuspuita kun entinen torni on sortunut.
Emme saa tuomita ketään. kun meillä ei ole sota lihaa ja verta vastaan…
Kuulehan Jussi!
Kyllä se on nolo lukea, kun vanha mies kirjoittaa sinulle aivan omiaan.
Minusta nimittely ja veetuilu eivät ole mielipideasioita. En kai sentään sinullekaan, olethan pyrkinyt myös totuuteen.
Eri mieltä saa olla, arvostella saa, mutta ei v-ttuilla.
Kun kohde sitten sellaisesta pahastuu, anteeksipyyntö – jos se on rehellinen,- eihän se tapahdu huomaamatta tai uuden veetuilun ja syyllistämisen muodossa. Sen tietää jokainen itselleen avoin kristitty.
Kun mollattu huomauttaa saamistaan ikävistä kommenteista ei ole asiallista ruveta häntä syyllistämään riitelystä -kuten kaverisi näkyy tekevän.
Se on aika filunkia, sanoisin.
Jos miestä on haukuttu ensin läskiksi, ei asia siitä korjaannu, että tokaistaan
”pysyn tästä lähtien toisella puolella katua, etten hauku enempää ulkonäköäsi”
Kristityn anteeksipyyntö lähtee ihan toiselta pohjalta.
Uskovan anteeksipyyntö on avoin ja rehellinen. Sellaista en nyt näe.
Oikeastaan Heino tekee koko ajan parannusta minun synneistäni. Siitä ei ole hänelle itselleen mitään hyötyä – ellei kunniaa oteta lukuun.
Minulta on aina saanut aivan vapaasti kysyä, olenko veeällä.
Olen siihen myös vastannut kielteisesti. Inttäminen ja sala-veeälläksi nimittely ja arvomaailmani jmollaaminen sen varjolla ei ole asiallista, ei Heino Korpelan kirjoittamana sen paremmin kuin kenenkään muunkaan.
Olen oman käsitykseni mukaan kirjoittanut lestadiolaisuudesta aika paljon
pelkkää asiaa. Olen pyrkinyt edes jossain määrin ymmärtämään asioita
myös toisesta näkökulmasta.
Ei ole sopivaa puhua riitelystä, jos ollaan asioista ja faktoista eri mieltä.
Jorma ja Heino, mielestäni te olette tehneet kärpäsestä härkäsen. Sopikaa pinei kiistanne ja vältelkää jatkossa henkilökohtaisuuksiin menemistä. Tämä on minun ohjeeni teille kummallekin.
Voin kertoa sinulle, Jussi, että minulla on paljon tietoa lestadiolaisuuden historiasta ja opinkäsityksistä, että
minulle ei ole edes tarvetta kirjoittaa henkilökohtaisuuksia.
Silloin kun pyydetään anteeksi, se pitäisi tehdä ilman
veetuilua, koska teon tulisi ilmentää uutta rakkaudellista asennetta.
Silloin ei enää lausuta negatiivisia arvioita.
Olen samaa mieltä Jussin kanssa. On todella harmi nähdä, kun aikuiset, paljon asiantuntemusta ja viisautta omaavat henkilöt sortuvat henkilökohtaisuuksien käyttöön.
Pidättätykää molemmat tuollaisesta. Aihepiiri on itsessäänkin riittävän voimakkaita tunteita herättävää. Toivon, ettei minun tarvitsisi jatkossakaan ryhtyä ”isännöimään” aikuisten, mahdollisesti jo arvokkaasti harmaantuneiden ihmisten keskustelua.
Sanon tämän molemmille, kaikella ystävyydellä.
Joona, onko sopimatonta odottaa asiallisuutta sinultakin.
Olen ollut kokonaan vastaanottavana puolena ja sanonut sen avoimesti
Olen edelleen sitä mieltä, että anteeksipyytäminen on avoin ja rehti tapahtuma, eikä silloin enää lähdetä syyllistämään.
”Kristityn anteeksipyyntö lähtee ihan toiselta pohjalta. Uskovan anteeksipyyntö on avoin ja rehellinen. Sellaista en nyt näe. Oikeastaan – – – tekee koko ajan parannusta minun synneistäni.” Ei sopua saada aikaan, jos ruvetaan arvioimaan anteeksipyyntöjen rehellisyyttä. Jeesuksen ohje taitaa olla, että annetaan anteeksi ihan pyytämättä: ”Ja kun seisotte rukoilemassa, antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi.”
Aivan, Martti Pentti. Sinulle ei nyt ollenkaan avaudu se, mitä anteeksipyytämisestä ja rehellisyydestä kirjoitin Se on yllättävää, semminkin kun olet niin paljon kertonut meille rakastamisesta..
Miten rehellisyys liittyy rakastamiseen? Kun rakkaudella tarkoitetaan tunnetta, siltä edellytetään aitoutta. Voiko saman vaatimuksen asettaa rakkauden teoille? Eikö hyviä töitä saa tai voi tehdä ilman rehellistä sydämestä kumpuavaa rakkautta? Vaikuttimien epäitsekkyyttä mitattaessa jää tarpeellinen apu usein antamatta. Silloin se jää myös avun tarvitsijalta saamatta. Ei taida olla muuta vaihtoehtoa tässä vajavaisuuksien maailmassa kuin auttaa lähimmäistä piittaamatta siitä, kuinka teeskenneltyä rakkautta se ilmentää.
Laestadiolaisuudessa pyydetään ja saadaan siunaus Jeesuksen nimessä ja veressä.
Tämä kuuluu myös henkilöiden väliseen sovintoon.
On tavallista ajatella, että asiat on nyt hoidettu ja korjattu kun pyydän anteeksi ja toinen ihminen lausuu minulle päästösanat.
Joku sanoi minulle kerran, ettei se taida niin mennä, kun Jumala katsoo ihmisen sydämeen.
Sanat eivät merkitse mitään, jos sydän ei ole mukana. Kaiken pitäisi tapahtua uskossa ja rakkaudessa.
Jeesus puhuu voimakkaasti anteeksi antamisesta. Joku sanoi kerran, ettei anteeksi pyytämisestä puhuta UT:ssa ollenkaan, se on lestadiolaista tapaoppia.
Jeesus puhuu myös riitaveljen sovittamisesta. Se liittyy kristilliseen rakkauteen, ja toisen ihmisen haavoitetun mielen hoitamiseen, sitähän rakkaus juuri tahtoo. Se on huomioon ottamista, ja se kuuluu kristilliseen uskoon.
Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi.
Ymmärrän, että tämä tapahtuu asianomaisen tieten.
Vielä tärkeämpää on huomata, että sen tulisi tapahtua kristillisestä rakkaudesta. Silloin ei enää vinoilla ”etkö huomaa, että siellä kävin, koetan olla vastedes tulematta lähellesi, ettei
taas tule ongelmia. Kommenttiinhan sisältyy selvä syytös – vaikka sitä ei lausutakaan julki: ”Koska kerran olet tuommoinen”.
Kun asiat sovitaan, ei silloin enää jatketa katkeruutta.
Eräässä perheessä mies pyysi anteeksi vaimoltaan: ”Anteeksi, että räjähdin sinun otettuasi puheeksi sen nurmikon leikkuun”. Vaimo sanoi siihen, usko toki minun virheeni anteeksi”.
Kirjoitan täällä lestadiolaisuudesta – omasta mielestäni asiaa. Usein harmittaa kun kirjoitan kovin suorasukaisesti, mutta en pyri halventamaan ketään.
Näen lestadiolaisuudessa ongelmia, mutta näen heissä myös paljon Jumalan työtä ja vilpitöntä kristillistä elämää.
Olen toki monen kirjoittajan kanssa eri mieltä, mutta eri mieltä oleminen ei mielestäni anna tilaa
tuon tapaisiin heittoihin: ”olen vastaamatta, ettei sinun kanssasi tule riitaa”. Paavali sanoo Biblian mukaan:
Et te minussa ahtaalla ole, itse teissänne te ahtaalla olette”