Seurakuntaopista ja vähän muustakin

Kirjoitin tänne viimeksi ennen joulua ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johto on saanut taas alkuvuodesta osakseen runsasta mutta vähemmän mairittelevaa julkisuutta. En puutu siihen nyt sen enempää, olen kirjoittanut siitä omassa blogissani. Lyhyesti totean, että totuudella on aina itseisarvo. Aina. Elävällä uskolla ei voi olla mitään pelättävää totuuden ilmi tulemisessa. Sen tehtävähän on nimenomaan ohjata ihmisiä omantunnon herkkyyteen ja totuuden tuntemiseen. Kaikki hämärä, mikäli sellaista on, tulkoon siis päivänvaloon, oli sitä missä tahansa.

                                            Perustan teologiset opintopäivät

   Tammikuun ensimmäisinä päivinä (2.-4.1.14) sain vierailla Perustan teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa. ”Edustin” siellä vanhoillislestadiolaista liikettä parissa professori Jouko Talosen vetämässä tilaisuudessa. Ensimmäinen oli paneelikeskustelu herätysliikkeiden virheistä ja synneistä, toinen seminaariluonteinen tilaisuus otsikolla ”Lestadiolaisuuden monet kasvot”.

   Pääosin olen saanut muilta vanhoillislestadiolaisilta positiivista palautetta teologipäiville osallistumisesta. Jonkin verran on, ymmärrettävästi, tullut myös kritiikkiä: Joidenkuiden mielestä olisi parempi, että liikettämme edustaisi aina SRK:n tai rauhanyhdistysten virallisesti valtuuttama edustaja. Esimerkkinä tämä blogikirjoitus. Itse kuitenkin näen sellaisen järjestelmän liian jäykkänä nykyajan tarpeisiin. On tietysti totta, ettei yksittäinen rivijäsen ”edusta” siinä mielessä, että voisi puhua koko 100 000 henkisen yhteisön nimissä. Toisaalta niin voi tuskin väittää rauhanyhdistysten tai SRK:n ”virallisesti” valtuuttama edustajakaan. Vanhoillislestadiolaisuus kun on paljon muutakin kuin vain rauhanyhdistykset ja SRK.

   Vanhoillislestadiolainen opetus on vanhastaan korostanut uskovien yleistä Pyhän Hengen pappeutta, johon sopii luontevasti, että nimenomaan rivikristityt ovat aktiivisia ja kertovat uskostaan sekä siihen liittyvistä kokemuksistaan. Juuri näin tapahtui esimerkiksi lestadiolaisen alkuherätyksen aikaan. Uskon, että sellainen pitemmän päälle myös ruokkii ja elävöittää ihmisten uskonelämää.

Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi

   Perustan teologiset opintopäivät olivat positiivinen kokemus: Suhtautuminen minuun oli pääsääntöisesti hyvin ystävällistä., kiitos siitä. Ohjelma vaikutti monipuoliselta sekä teologisesti korkeatasoiselta. Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nousi kuitenkin keskusteluissa, niin julkisissa kuin kahdenkeskisissäkin, voimakkaasti esille. Näissä tilanteissa suhtautuminen saattoi olla yllättävänkin tunteellista. Eräs kysyjä muotoili kysymyksensä suunnilleen näin: ”Milloin aiotte luopua siitä jumalattomasta seurakuntaopista?” Yhteenvetona: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nähtiin teologisesti perusteettomana, sitä pidettiin tuomitsemisena, ylpeytenä ja pelastuksen ”omimisena”. Tämän tyyppistä argumentaatiota on esitetty runsaasti myös täällä K24:ssä. Kuten olen jo aiemmin tuonut esille, se on mielestäni olkinukke todellisesta seurakuntaopistamme.

   Nähdäkseni olkinukkekäsityksen taustalla vaikuttaa postmoderni, relativistinen totuuskäsitys. Sen mukaan yhtä totuutta (eli totuutta sanan varsinaisessa merkityksessä) ei ole tai ainakaan me ihmiset emme voi päästä tuntemaan sitä. Uskonnolliset väitteet ilmaisevat siis lähinnä ihmisen toiveita, kokemuksia ja ikävöintiä, eivät objektiivista todellisuutta. Tässä valossa vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi näyttäytyy tietysti kerta kaikkiaan hävyttömänä: Toivomme pelastusta vain pienelle porukalle ja rajaamme röyhkeästi muut ulkopuolelle!

   Seurakuntaoppimme taustalla vaikuttaa kuitenkin klassinen kristillinen totuus- ja ilmoituskäsitys, jota tuntematta sitä on oikeastaan mahdoton ymmärtää. Sen mukaan absoluuttinen ja objektiivinen Totuus eli Jumala on ja hänet on mahdollista tuntea, koska hän ilmoittaa itsensä meille ihmiseksi tulleen Poikansa ja Pyhän Henkensä kautta. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden, lupasi Jeesus seuraajilleen yläsalissa (Joh. 16:13).

   Apostolien ja profeettojen todistus ihmiseksi tulleesta Totuudesta eli Kristuksesta on tallennettu Pyhän Hengen inspiraation voimalla Raamattuun. Opin, Raamatun tulkinnan, tarkoitus ei ole kuvata vain ihmisen kokemusmaailmaa vaan objektiivista todellisuutta, sitä, miten Jumala todella pelastaa langenneen ihmisen. Näistä lähtökohdista katsottuna Raamatun tulkitsemisessa on kyse äärimmäisen vakavasta asiasta: totuudesta, Jumalan ilmoituksesta, pelastuksesta. Kun kiistellään Raamatun tulkinnasta, kiistellään siitä, mistä kulkee tie ikuiseen elämään.

   On selvääkin selvempää, että kristillinen rakkaus velvoittaa toivomaan ja rukoilemaan kaikkien pelastumista. Kenellekään ei saa toivoa pahaa, ketään ei saa aktiivisesti tuomita pelastuksen ulkopuolelle. Tästä ei silti, ainakaan klassisen ilmoituskäsityksen pohjalta, seuraa velvoitetta pitää kaikkia pelastuvina. Pikemminkin päinvastoin. Koska asia on äärettömän vakava, vakavampi kuin mikään muu, ketään ei saa tuudittaa petolliseen rauhaan pitämällä häntä pelastuvana vain kohteliaisuudesta. Näin toimiminenhan olisi äärimmäisen rakkaudetonta.

   Mielestäni vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi, sikäli kun se ymmärretään oikein, rakentuu juuri näille lähtökohdille. Sen ”ideana” ei ole aktiivisesti julistaa kenellekään tuomiota. Toivomme vilpittömästi kaikkien pelastumista ja jätämme tuomitsemisen Jumalan asiaksi, joka yksin on erehtymätön sydänten tutkija. Idea on pikemminkin siinä, ettemme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta. Nähdäkseni Raamattu antaa siihen yhtä vähän valtuuksia kuin toisten aktiiviseen tuomitsemiseenkaan. Sana nimittäin sanoo, että on vain yksi usko ja yksi Kristuksen ruumis eli seurakunta (esim. Ef. 4:4-5; ), se varoittaa, että Kristuksen opista luopuvalla ei ole Jumalaa (2.Joh. 1:9) ja Kristuksen omien sanojen mukaan: Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.” (Lk. 16:10)

117 kommenttia

  • Kiitoksia kaikille pitkästä ja monivaiheisesta keskustelusta. Joukossa on ollut monia asiantuntevia puheenvuoroja.

    En ole itse aivan tyytyväinen tähän blogikirjoitukseeni. Tuntuu, etten saanut täysin sanoitetuksi sitä, mitä ajoin takaa. Olen saanut tästä postauksesta perusteltua ja asiallista kritiikkiä myös sähköpostitse. Kiitos siitäkin.

    Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi herättää voimakkaita tunteita. Se on ymmärrettävää ja hyväkin asia: Pelastus on elämän tärkein juttu ja tunteet kertovat, että ihmiset myös kokevat sen sellaiseksi. Toisaalta olisi hyvä, jos tästäkin aiheesta voitaisiin jatkossa entistä enemmän keskustella asiapohjalta, periaatteella: “Asiat riitelevät, eivät ihmiset.” Täytyy siis jatkaa keskustelua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Joona Korteniemi
    Joona Korteniemi

    Helsinkiläinen teologian opiskelija. Lähetä palautetta: joona.m.korteniemi@gmail.com https://hulluinhuonelainen.wordpress.com/