Puhumme usein uudistamisesta ja kehittämisestä, kun tarkoitamme sitä, miten voisimme tehdä messusta tuoreemman, läheisemmän ja puhuttelevamman. Uudistaminen ja kehittäminen eivät sanoina kerro vielä siitä, minkä toivotaan olevan olevan muutoksen suunta.
Kuluneella viikolla olin kouluttajana jumalanpalveluskurssilla ja siellä opin kokeneelta työtoveriltani Juhani Holmalta hyvän käytännön, miten messua voi seurakunnassa tuoreuttaa. Juhani ehdotti, että messuun voisi tehdä jonkin harkitun uudistuksen aina uuden kirkkovuoden alkaessa: uusi vuosi, uusi käytäntö.
Ensimmäisen adventin messuun tulee usein keskimääräistä enemmän porukkaa. Silloin olisi hyvä tilanne opettaa laajalle joukolle yhtaikaa jokin uusi käytäntö.
Uutta käyttöön otettavaa tapaa valitessa ehdottaisin valittavaksi sellaista, joka lisää seurakunnan yhteisöllisyyden kokemusta. Se voisi olla esirukouksen välilause, jonka kaikki sanovat yhteen ääneen, seurakuntalaisten vahvempi rooli joka sunnuntai esirukouksen toteuttamisessa ja jopa tekemisessä tai vaikka tervetulotiimi, jossa seurakuntalaiset olisivat joka sunnuntai toivottamassa kirkkoon tulija tervetulleeksi.
Uusi käytäntö voisi olla psalmien käyttö joka sunnuntai. Itse pidän siitä, että se luetaan vuorolukuna seurakuntalaisten voimin. Entä joko teidän seurakunnassa lauletaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa ehtoollisrukouksen keskellä oleva muistorukous
S Me julistamme hänen kuolemaansa.
Me todistamme hänen ylösnousemustaan.
Me odotamme hänen tulemistaan kunniassa.?
Vai olisiko aika ottaa käyttöö rauhan tervehdys joka sunnuntai?
Messun tuoreeksi tekeminen voi loppujen lopuksi olla melko pienen vaivan takana. Riittää, kun tehdään yksi asia kerrallaan.
Mitä pitemmälle tätä ketjua luen, alan vähitellen ymmärtää, miksi tuoreutta ja yhteisöllisyyttä näihin messuihimme tarvitaan.
Bändissä on helpompi soittaa huonosti kuin uruilla (olen tosin sitäkin kokeillut), mutta voisihan Sibiksen käynyt musiikin maisteri saada bändinkin soimaan komeasti. Kokonaan toinen juttu on sitten se, mihin tilaisuuteen tuollainen komeasti soiva bändi sopisi. Eikä unohtaa sovi sitäkään, että virsikirjassa on virsiä (esim.virsi 516), joiden soittaminen uruilla on raiskaukseen verrattava pahoinpitely.
Hannu Kilpeläinen: ”Jumalalle ja pelastusta etsivälle seurakunnalle pitää tarjota parasta mitä ihmisvoimin voi luoda. ”
Kuka määrittää sen, mikä on parasta? Kuunnellaanko tässä oikeasti niitä ihmisiä, keitä varten messu pidetään vai kuunnellaanko tässä vain ja ainoastaan heitä, joiden mielestä klassinen musiikki on ainoa oikea ratkaisu?
Minun pitäisi olla pahoillani, koska kirjoitin loukkaavasti urkumusiikista. Mutta taidampa jättää olematta koska käyttäytyminen kevyempää musiikkia kohtaan on paljon törkeämpää.
Meillä on seurakunnassa kerran kuussa messu, jonka musiikki on sitä sitä Hannun kuvailemaan kauheaa renkutusta jossa pikkupimut käy välillä jopa nuotilla. Mutta sanon muutaman sanan näistä messuista.
Messussa on bändi. Ja hyvä bändi onkin. Bändissä on intstrumenttejä,joita suurin osa kanttoreista ei osaa käsitellä pätkääkään. Bändi reenaa joka messuun monta tuntia. Messussa on ammattitason äänentoisto ja ammattimiksaaja. Messun laulajat pysyvät koko nuotissa, koska ovat taitavia laulajia. Bändin soittajat tekevät tämän ilman rahallista korvausta, eli omin kustannuksin koska haluavat olla mukana toteuttamassa messua, joka vastaa tämän päivän ihmisen tarpeeseen. Messuissa käy väkeä enemmän kuin sivukirkon messuissa. Musiikki on kaunista mutta modernia. Messua on toteuttamassa iso joukko ihmisiä.
Ja tämä on sitten täyttä roskaa, niinkö Hannu?
Minun mielestäni niistä sunnuntain teemoista voisi luopua. Usein teema kerrotaan monta kertaa. Aluksi tervetulotoivotuksessa, (ja ehkä se on ollut jo ilmoituksessa ja monisteessa), sitten se tulee esiin jodantosanoissa ja saarnassa. Teemaa pyöritellään ja toistellaan ja maistellaan. Se on kuin lähtölaskenta latteuksille. Pahimmillaan se syö saarnaajan oman ajattelutoiminnan ja tekstin monisärmäisyyden.
”Messuissa käy väkeä enemmän kuin sivukirkon messuissa. Musiikki on kaunista mutta modernia. Messua on toteuttamassa iso joukko ihmisiä”
Joo, television nuorten tanssihetkeä, löttöä ja tositeeveetäkin katsoo enemmän ihmisiä kuin dokumenttia Syyrian sodan uhreista. Taitaa kolmosella tulla samaan aikaan formulaa.
Messu, kirkkokäsikirjan kaavalla, musiikki uruilla = upeaa ja mahtavaa ja parasta mitä seurakuntalainen tarvitsee taivasmatkalla.
Messu, kirkkokäsikirjan kaavalla, musiikki toteutettu usean aktiiviseurakunnanjäsenen voimin laadukkaasti eri instrumentein = verrattavissa roskaviihteeseen.
Hannu Kilpeläinen, miksi olet tätä mieltä? Voi olla, että lyön päätäni korkeakulttuuriseen tiiliseinään mutta kysyn silti.
Teemu Kakkurilla on mielestäni ajateltava idea kirkkovuoden teemoista luopumisesta messuissa. Usein kuitenkin on niin, että messut ovat rakennettu näiden teemojen varaan alusta loppuun. Ilman että perinne tätä nykyisyyttä ja messuissa itseään etsivää ihmistä tavoittaakaan.
Teemat ovat kuin rollaattori, jonka varassa messut etenevät. Joku kupla voi nousta nykyisyyden pinnalle hyvässä saarnassa, mutta useimmiten ei. Yhteisö jonka messu tavoittaa on perinnettä eri aikakausilta aikojen alusta niinkuin tekstitkin ovat. Niukkuus ei aina luo arvoja eikä ole edes kaunista.
Moni toki kohtaa Jumalansa nykymessussakin, mutta se on enemmän yksilön kohtaamista kuin yhteisön. Tässä yhteydessä voivat nippeliasiatkin nousta arvoon arvaamattomaan esimerkiksi erilaisten musiikkimakujen kohdatessa ja ollessa parempia kuin muut maut. Ohitse messujen teemojenkin.
Messu ei saisi olla lähtölaskenta latteuksille tulevan viikon arkitodellisuuteen elämässämme.
”Pahimmillaan se syö saarnaajan oman ajattelutoiminnan ja tekstin monisärmäisyyden.” Parhaimmillaan kertaus on opintojen äiti tai ainakin täti.
Mielestäni musiikki on se, mihin tarvitaan eniten muutosta: raskassout
uiset urut pitäisi korvata esim. kitaralla. Uud
empia hengellisiä lauluja käyttöön. Tai sitten kaksi erilaista messua rinnakkain.
Ei se, Petri Kolehmainen, ihan tolleen mene. Taisin mainitakin jossain aikaisemmassa kommentissani, että urkujen rinnalla ja tuuraajana voisi olla soitinyhtye tai vaikka orkesteri jos voimavaroja riittää. Barokin hyvänä perintönä meillä on 1700-luvun tyylinäytteitä, ei vain kopioitavaksi, vaan kehitettävästi. Esim. itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa saa usein kuulla hienoa soitinmusiikkia, oman aikamme taidemusiikki tyyliin sävellettynä. Kun tämä ei ole landella mahdollista, on hyvä että ammattitaitoiset kanttorimme ottavat yhä enemmän solistista roolia, ei vain virsilaulun säestystä ja äänen antamista liturgiaa toimittavalle papille. Tunteehan kirkkovieras vajavaisuutensa evankeliumia kuunnellessaan ja toivoo, että voisi kehittyä ihmisenä ja kristittynä. Ihmisen siis pitää muuttua, ei evankeliumin. Sama pätenee kirkkomusiikin ymmärtämiseen.