Päivämies – Taivaslaulu

”Rakas Vuokko, blogisi seuraajat  aina ajoittain pyytävät kommentteja VL-äideiltä itseltään. 

No, tässä tulee yksi, koskien Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-kirjaa ja sen saaman huomion herättämiä ajatuksia. Tosin VL-uskoni aitoudesta saattaa tulla epäileviä lausuntoja. Ehkä minun katsotaan olevan rikkaviljaa eikä kirjoitukselleni sen takia anneta mitään arvoa. Toivottavasti kuitenkin joku kanssasisar tai -veli rohkaistuu vastaamaan. En kirjoita pahoin aikein, pesän likaamistarkoituksessa tai katkeruudella. Minua huolestuttaa se, että uskolle asetetaan ehtoja, jotka voivat olla paitsi yksittäisten ihmiskohtaloiden kannalta tuhoisia myös Jumalan Sanan vastaisia.

Mielenkiintoista on tässä Rauhalan esikoisteoksen mediamylläkässä on se, etten olisi tiennyt Taivaslaulu-kirjasta MITÄÄN, jollei siitä olisi kirjoitettu Päivämiehessä, vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden lehdessä. Käyn satunnaisesti lukemassa uutisotsikoita niin iltapäivälehtien kuin Ylenkin nettisivuilta, mutta tämä kirjauutuus oli mennyt minulta kokonaan ohitse. Havahduin vasta siihen, kun Päivämiehessä, ainakin kolmessa eri kirjoituksessa, otettiin kantaa kyseiseen kirjaan. Osassa suoraan, toisissa epäsuoremmin. Jos tarkoitus oli, että uskovaiset kiertäisivät kirjan kaukaa, ainakin minun kohdalla kävi päinvastoin. Haluan ehdottomasti lukea Taivaslaulun! Paitsi että aihe kiinnostaa, myös kirjailijan saama hyvä palaute tarinan lohdullisuudesta ja kauniista kielestä kiehtoo. Mutta ei siitä sen enempää.

Minulla olisi kysymys kaikille vanhoillislestadiolaisille. En voi ottaa asiaa esille seuroissa, seurakuntapäivillä tai sisarilloissa, koska en ole tarpeeksi vahva kestämään persoonaani tai perheeseeni mahdollisesti kohdistuvia tuomioita tai arvosteluja. Kysyn sitä täällä paljon parjatussa Internetissä, kasvottomana ja nimettömänä. Älköön kanava sinänsä vaikuttako vastausten sävyyn tai sisältöön. Jos viestini luettuani koet, etten ole oikeasti uskomassa, niin olen pahoillani. Varo kuitenkin tuomitsemasta, ettei sinua tuomittaisi. En nyt kerro tässä lapsuudenperheeni tai nykyisen talouteni kokoa, koska ajattelen, ettei se oikeasti voi kertoa, olenko minä tai ovatko vanhempani, puolisoni tai lapseni elävässä uskossa. Olen kuitenkin äiti, vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvanut ja kristillisyyden toiminnassa edelleen mukana, puutteineni ja lahjoineni. Koen tämän yrttitarhan hakomajan hengelliseksi kodikseni, paikaksi, jossa on oikeaa sydämen uskoa mutta myös inhimillisyyteen kuuluvia valuvikoja. En osoittele majaa syyttävin sormin, vaan mietin – ehkä yhdessä sinun kanssasi, miten talven viimoissa pesän lämpö löytyisi. Huomautathan, rakas matkaystäväni, jos olen ymmärtänyt jotain väärin ja eksynyt kaidalta tieltä. Sitä Taivaan Isältä itsekin pyydän ja rukoilen.

Minun on pakko pohjustaa vähän, jotta varsinkin nuorempi polvi sekä VL-yhteisön ulkopuolella elävät ymmärtävät, mitä ja miksi kysyn.

Ehkäisykielto ja taivaan varastoissa olevat vauvat ovat myyttejä, joiden olemassaolo kristillisyydessämme sinnikkäästi kielletään. Totta, ei meitä kukaan PAKOTA synnyttämään, mutta kyllähän perhesuunnittelun kieltävä näkemys on kuitenkin edelleen hengissä ja vallitseva. Ehkäisyä on seurapuheissa ja Päivämiehen kirjoituksissa verrattu jopa murhan syntiin – eli myös hedelmöittymätöntä sukusolua pidetään inhimillisenä olentona. Ei takerruta nyt kuitenkaan siihen, millä nimellä tätä ulkopuolelta katsottuna meidän parasta tuntomerkkiämme kutsutaan.

Käsittääkseni tiukasti kielteinen kanta ehkäisyyn syntyi 1960- ja 1970-luvuilla. Kaiketi asioista keskusteltiin moniäänisemmin, mutta toista näkökulmaa kannattaneet/esiin nostaneet suljettiin tehokkaasti yhteisön ulkopuolelle väärähenkisinä. Ehkäisemättömyydestä tuli siten elävän uskon edellytys, keskeinen oppisisältö.

Jossain vaiheessa kantaan oli pakko ottaa lievennys. Äiti, joka oli toistuvasti sektioitu, ja sen vuoksi hengenvaarassa, oli ehkä ensimmäinen oppia horjuttava tapaus. Lääkäri näki, että kohtu on kuin märkää vessapaperia, huokoinen, reikäinen ja täysin toimintakelvoton. Hän tiesi ja kertoi äidille mahdollisen seuraavan raskauden vaaroista.

Ihan aluksi näihinkin tilanteisiin annettiin neuvo, että äidin tulee joka tapauksessa synnyttää lapsi. Jos hän tai lapsi kuolee, hänhän pääsee taivaaseen. Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä – eikä lääkärin ennustus välttämättä pidä/pitänyt paikkaansa. Silloin ei ehkä mietitty, millainen on orvoiksi jäävän katraan ja leskimiehen osa, tai miltä tuntuu naisesta tietää vääjäämätön katastrofi, joka voitaisiin estää lääketieteen keinoin. Sittemmin keisarileikkauksen toistuvasti läpi käyneet äidit on yhä useammin steriloitu. Korjatkaa, jos olen väärässä! Omasta lähipiiristäni tunnen kuitenkin jo monta uskovaista äitiä, jotka eivät esimerkiksi 3-7 sektion jälkeen ”voi enää saada lapsia”. Eikä heitä kukaan siitä tuomitse, en minä ainakaan. Naiset itse kipuilevat kyllä asian kanssa. Se on ymmärrettävää, onhan yhteisömme hyvin perhekeskeinen ja moni heistä ehkä oikeasti HALUAISI lapsia, mutta heidän kehonsa ei vain enää kestä raskauden kuormitusta.

Ihan viime vuosina olen kristillisyytemme teksteistä havainnut muutoksen myös siihen suuntaan, että äidin (jopa isän?) mielenterveyden, vakavan masennuksen tai uupumuksen kohdatessa perhe voi kuunnella lääkärin neuvoa. Eli perhesuunnittelu olisi hyväksyttävää myös psyykkisen terveyden pettäessä? Toistaiseksi tästä ei ole ”julkisia” esimerkkejä, tai ainakaan niistä ei puhuta yleisesti. Ja nyt tulee se kysymys:

MIKSI?

Onko henkiset sairaudet yhä edelleen tabu, josta vaietaan? Pelätäänkö, että uupumusta tai masennusta aletaan käyttää vääränlaisena ”tekosyynä” helpompaan elämään? Jos, niin miksi siitä ollaan huolissaan? Jumalahan näkee jokaisen sydämeen ja tietää meitä paremmin, mitkä ovat ne todelliset vaikuttimet perheen ratkaisuun. Että oliko sitä masennusta, ja jos oli, niin mistä syystä ja minkä verran Viimeisellä tuomiolla se selviää, oliko nimi todella Elämän Kirjassa Taivaassa. Voihan portteja olla kolkuttelemassa sellainekin, jolla on iso perhe, mutta elävä usko mennyt vaikka ahneuden mukana. Ylimmäinen Tuomari on se, joka meitä jakaa vasemmalle ja oikealle.

Miksei vakavan henkisen sairauden ja sen myötä hyväksyttävän perhesuunnittelun vaihtoehdosta puhuta enempää? Tiedän, että sellaisia tapauksia on. Ja jos oikein olen ymmärtänyt (kirjaa vielä lukematta), niin Pauliina Rauhalan kirjassa päädytään ehkäisyyn perheen äidin uupuessa vaikeasti. Päivämiehessä asiaa kommentoitiin, ettei ratkaisu ole (välttämättä) oikea. Miksi? Onko tämä yksittäisen kolumnistin mielipide vai SRK:n kannanotto? Mitä muita vaihtoehtoja syvän uupumisen, oman elämänilon ja -arvon menettämisen kohdalla olisi? Enkä nyt puhu ”meitä kaikkia kohtaavasta väsymyksestä” vaan vakavasta psyykkisestä sairaudesta, joka voi johtaa psykoosiin tai itsetuhoisuuteen.

Tunnen perheen, jossa äidin vakavan sairauden ja siihen liittyvän keskushermostoon vaikuttavan lääkityksen vuoksi  jouduttiin turvautumaan raskaudenehkäisyyn. Nimenomaan jouduttiin. Asia oli tälle(kin) perheelle (itselleen) kipeä. Osa uskovaisista tuomitsi ratkaisun. Perhettä ei enää tervehditty Jumalan terveellä. Joku soitti uskovaiselle papille, toinen puhujalle ja kolmas lääkärille, hakien perheen puolesta vastausta siihen, olivatko he toimineet oikein. Ymmärrämme kaikki, että kristillinen rakkaus ohjaa ennen kaikkea tukemaan ja auttamaan, ei kuormittamaan tai syyllistämään. En usko, että tapaus on vain yksittäinen. On muitakin sairauksia (vieläpä suhteellisen yleisiä), joiden hoitona käytettävä lääkitys on äidille välttämätön, mutta aiheuttaisi sikiölle vakavia aivovaurioita, epämuodostumia tai kohtuutonta kipua ja kärsimystä. Mitä vaihtoehtoja tällaisissa tilanteissa on?

Jos uskovaisen äidin vaarallisesta uupumisesta ja/tai vahvasta lääkityksestä ja sen myötä tehdystä perhesuunnitteluratkaisusta ei ole julkisia ennakkotapauksia, niin mistä se johtuu? Vaiennetaanko nämä äidit sanomalla, ettei ”asiasta kannata huudella”? Pelkäävätkö äidit, että heidät tuomitaan, yleisesti, seurakunnan, puhujan tai jonkun heille tärkeän henkilön toimesta? Vai onko vaarana, että koko kristillisyyden oppi murenee, jos myönnetään, ettei ehkäisykielto ole enää autuuden ehto? Tullaanko silloin myöntäneeksi, että ne menneiden sukupolvien surulliset tarinat olivatkin ihmisopin aiheuttamia tragedioita, ei Jumalan sanan noudattamista ja taivaan autuudessa palkkansa saavaa ristin kantamista? Olisiko kollektiivinen tai henkilökohtainen syyllisyys liian suuri kannettavaksi? Olisiko heitä liian monta, joilta pitäisi pyytää anteeksi vääriä valvomisia? Evankeliumi on kuitenkin armoetu – puolin ja toisin. Ei kai oppimme pohjalla ole vain isien perinnäissäännöt, josta Raamatussa ankarasti varoitetaan?

Viestini on pitkä, mutta vielä, rakkaat ihmiset, muistutan Jeesuksen opetuksesta yhdenkin pienen satuttamisesta, pahentamisesta ja loukkaamisesta. Yhä useamman suurperheellisen uupumus voi johtaa fyysiseen tai psyykkiseen väkivaltaan, lasten ja nuorten mielenterveysongelmiin, jopa huostaanottoihin. Minusta meillä, koko yhteisöllä, on vastuu tästä. Emme voi sulkea silmiämme, kohottaa olkapäitämme ja vedota kodinhoitajapulaan tai ammattiauttajiin, kun olemme kaikki toimillamme, puheillamme ja teoillamme vaatimassa vanhempia lisääntymään tuomitsemalla ehkäisyn. Ei neuvolan täti, lääkäri, lastenhoitaja, psykologi, opettaja – kukaan ulkopuolinen ammattilainen – pysty noin vain kumoamaan opetusta, johon meitä on aivan pienistä saakka kasvatettu. Kadotusta pelkäävä väsynyt, uupunut, henkisesti sairas ihminen ei ymmärrä olevansa sallittu poikkeustapaus, jos siitä ei julkisesti puhuta kuin ohimennen sivulauseessa. Meistä useimmilla on itsellämme täysi työ oman lapsikatraamme kanssa. Senkään vuoksi perhe- ja diakoniatyö, joka muuten onkin kaunis ajatus ja osoitus oikeasta suunnasta, ei riitä turvaamaan ja auttamaan vaikeuksissa olevia perheitä, äitejä, isiä ja lapsia.

Tiedän ja myönnän, että ONNELLISIA suurperheellisiäkin on. Se on ihanaa ja toivottavaa! Mutta annammehan tukemme ja kerromme vaihtoehdoista niille, jotka eivät tuohon idylliin pysty fyysisen tai psyykkisen sairauden tai perheen kokonaistilanteen kuormittavuuden vuoksi. Vapauteen Kristus vapautti meidät. Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden. Yksinkertainen lapsen usko ei vaatine Raamatun ulkopuolelta otettuja ehtoja, menneiden sukupolvien perinnäissäännöksiä tai ihmisten keksimiä perusteluja poikkeuksineen. Meidän ei tule kaikessa mukautua tämän maailman menoon, mutta meitä kehotetaan uudistumaan mieleltämme ja tarkastelemaan opetustamme, onko se hyvää, oikeaa ja Jumalalle kelpaavaa. Ei ollut Paavalin osa helppo, ei Lutherin tai Laestadiuksenkaan. Kysyy rohkeutta tarttua epäkohtiin, mutta voimme jokainen rukoilla Jumalalta armoa ja rakkautta puhdistaessaan puimatannertaan.

Kirjoitin kommenttini pätkissä ensin Kalevan verkkosivuille. Se odottaa moderointia ja hyväksymistä, enkä ole varma, julkaistaanko sitä koskaan.

Tämän Taivaslaulun obligato-osan tulisi olla kaunis, sointuva ja valoisa, mutta sitä laulaa savikielinen, ontuva kulkija puutteineen ja vikoineen. Toivottavasti kuitenkin kerran vielä kirkkaana ja täydellisenä, vaivoistaan riisutun joukon mukana…”

Kirjoitus on saapunut s-postini kautta tänne keskustelun pohjaksi. Kiitämme ja kumarramme hyvästä kirjoituksesta minullekin TäysinTuntematonta kirjoittajaa 🙂

Kirjoittaja

Ilola Vuokko
Ilola Vuokko
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.