Kuinka tehdä seurakunnan messu tuoreeksi?

Puhumme usein uudistamisesta ja kehittämisestä, kun tarkoitamme sitä, miten voisimme tehdä messusta tuoreemman, läheisemmän ja puhuttelevamman. Uudistaminen ja kehittäminen eivät sanoina kerro vielä siitä, minkä toivotaan olevan olevan muutoksen suunta.  

 

Kuluneella viikolla olin kouluttajana jumalanpalveluskurssilla ja siellä opin kokeneelta työtoveriltani Juhani Holmalta hyvän käytännön, miten messua voi seurakunnassa tuoreuttaa. Juhani ehdotti, että messuun voisi tehdä jonkin harkitun uudistuksen aina uuden kirkkovuoden alkaessa: uusi vuosi, uusi käytäntö.

Ensimmäisen adventin messuun tulee usein keskimääräistä enemmän porukkaa. Silloin olisi hyvä tilanne opettaa laajalle joukolle yhtaikaa jokin uusi käytäntö. 

Uutta käyttöön otettavaa tapaa valitessa ehdottaisin valittavaksi sellaista, joka lisää seurakunnan yhteisöllisyyden kokemusta. Se voisi olla esirukouksen välilause, jonka kaikki sanovat yhteen ääneen, seurakuntalaisten vahvempi rooli joka sunnuntai esirukouksen toteuttamisessa ja jopa tekemisessä tai vaikka tervetulotiimi, jossa seurakuntalaiset olisivat joka sunnuntai toivottamassa kirkkoon tulija tervetulleeksi. 

Uusi käytäntö voisi olla psalmien käyttö joka sunnuntai. Itse pidän siitä, että se luetaan vuorolukuna seurakuntalaisten voimin. Entä joko teidän seurakunnassa lauletaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa ehtoollisrukouksen keskellä oleva muistorukous
S  Me julistamme hänen kuolemaansa.
Me todistamme hänen ylösnousemustaan. 
Me odotamme hänen tulemistaan kunniassa.? 

Vai olisiko aika ottaa käyttöö rauhan tervehdys joka sunnuntai? 

Messun tuoreeksi tekeminen voi loppujen lopuksi olla melko pienen vaivan takana. Riittää, kun tehdään yksi asia kerrallaan. 

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. ”Ihmisen siis pitää muuttua, ei evankeliumin. Sama pätenee kirkkomusiikin ymmärtämiseen.”

    Tästä me Hannu ollaan osittain samaa mieltä. Minunkaan mielestä evankeliumia ei sovi muuttamaan. Mutta musiikkityyliä ei ole kirjattu evankeliumiin eikä kyllä muuallekaan Raamattuun(paitsi siellä kyllä kehoitetaan soittamaan muilla kuin kirkkouruilla). Mitä tehdä sille tosi asialle, että on olemassa paljon ihmisiä, joille 1700-luvun hitit ei kerta kaikkiaan uppoa eikä tule ikinä uppoamaan?

    Miksi sen tyylistä musiikkia tulisi pakolla ymmärtää? Ei se voi olla niin, että minun musiikkimakuni on mauton ja ala-arvoinen, jos klassinen musiikki ei uppoa. Eikös se ole aika julmasti ja rajusti sanottu, jos väitetään, että sinun täytyy kehittää musiikkimakuasi jotta voit päästä sisälle kirkkomusiikkiin?

    Kuinka kauan me vielä odotamme tämän musiikkimaun kehittymisen tapahtumista ihmisissä? Minusta tuntuu, että meillä on se yksi lammas tallessa ja loput 99 on hukassa. Mutta tärkeintä on sen yhden tallella olevan lampaan tyytyväisyys tämän hetkiseen tilanteeseen. Sekö oikeasti riittää?

    Olisiko meillä oikeasti uskallusta kartoittaa seurakuntalaisten toiveita ja tarpeita esim. kirkkomusiikin suhteen? Vai saneleeko tietty porukka millä musiikilla mennään ja muut saavat olla hiljaa oman mauttomuutensa kanssa?

  2. En ole vaatinut 1700-luvun musiikkia ainoana kirkkoon sopivana tai parhaana mahdollisena. Sen jälkeen musiikki on kehittynyt aikakausien mukana vastaamaan niitä arvoja ja estetiikkaa, joilla eri yhteiskunnissa ja kulttuureissa mennään. Barokin aika taisi olla kylläkin kirkkomusiikin kulta-aikaa. Mainitsin oman aikamme (taide)musiikin mahdollisuuksista. Nykyisessä ajassamme on se vaara, että kaupallisin kriteerein manipoloidut kuluttajat kaupallistavat ja tylsistyttävät musiikin pelkäksi jumputukseksi. Herra meitä sellaisen rantautumista kirkkoihimme varjelkoon.

  3. ”Nykyisessä ajassamme on se vaara, että kaupallisin kriteerein manipoloidut kuluttajat kaupallistavat ja tylsistyttävät musiikin pelkäksi jumputukseksi. Herra meitä sellaisen rantautumista kirkkoihimme varjelkoon. ”

    Tähän Hannun ajatukseen lopetan oman osuuteni tässä ajatustenvaihdossa ja jään yhdeksi niistä 99:stä jotka eivät tule ikinä löytämään omaa paikkaansa, jollei muutosta tule. Tälläinen ajattelutapa on todella pienen piirin pyörimistä ja minä en itseäni tästä piiristä löydä. Elitisti jääköön leikkimään keskenään ja pitämään hauskaa ja jopa arvostelemaan meitä moukkia. Jospa siinä vaiheessa kun taidemusiikki soi enää tyhjille penkeille, niin tajutaan jonkin menneen hieman pieleen.

  4. Petri Kolehmainen
    Toivon, ettet heitä pyyhettä kehään etsinnässäsi, vaikka joku Kilpeläinen aukoo päätään.

    Olet aivan oikeassa siinä, että evankeliumin asian voi sanoittaa ja säveltää kunakin aikana tyylillisesti omalla tavallaan (sisältöä muuttamatta). Tämä tyyli kuuluu ns. ehdonvallan asioihin, joita on vapaus muuttaa, jos kokee siihen tarvetta. Toinen asia on Raamatun ilmoittama laki ja evankeliumi (sisällöllisesti), jotka ovat molemmat muuttumattomia.

    Itse pidän vanhoista liturgioista, mutta en näe mitään syytä pakottaa toisenlaisen tyylin edustajia samaan muottiin. Olennaista on se, että jumalanpalvelus tarjoaa mahdollisuuden synnintunnustukseen ja synninpäästöön (Jumalan sanan perusteella). Ulkoinen muoto saa vaihdella. Synninpäästöön liittyy sitten myös ehtoollisyhteys kaikkien niiden kesken, jotka haluavat omistaa synninpäästön lupaaman armon omalle kohdalleen ja vahvistua siinä. Saarna on tämän rippiin ja ehtoolliseen liittyvän evankeliumin selitystä…

  5. Kilpeläisen kommenttiin informoin, että pidän ”pään aukomisena” hänen arvoväritteisiä ilmauksia mm. vapaiden suuntien jumalanpalveluksista ja hänen itsensä vieroksuman musiikin nimittelyä.

    Olen tunnustus-teologisesti tarkastellen saman luterilaisen kirkkoperheen jäsen kuin useimmat suomalaiset luterilaiset. Kaikki yhteistysopimukset ovat edelleen voimassa myös Suomessa ja niiden puitteissa minullakin on nähdäkseni aivan uskottava mielipiteen ilmaisuvapaus. Toiseen luterilaiseen sisarkirkkoon kuuluminen ei kaiketi tee minusta turhaketta pohdittaessa jumalanpalvelusten luonnetta.

  6. Minäkin olen jo varsin pitkään ollut samaa mieltä kuin Teemu noista evankeliumikirjojen sunnuntaille antamista teemoista tai aiheista. Niistä voisi hyvin luopua. Kirkkovuosi ja sen teemat toki ovat luovuttamattomia, mutta ev.kirjan otsikot ovat joskus varsin teennäisiä. Käsitykseni mukaan tällaista ei juuri muualla päin maailmaa harrastetakaan. (Samalla totean, että Suomen evl.kirkko voisi lukukappalesysteemissään siirtyä samaan porukkaan maailman luterilaisten enemmistön kanssa. Samalla päästäisiin suurin piirtein yhteiseen tekstijärjestykseen anglikaanien ja katolisen kirkon kanssa.)

  7. Ryösön kommenttiin informoin, että pidän ”pään aukomisena” (Ryösön ilmaus) hänen arvoväritteisiä ilmauksia mm. Suomen ev.lut.kirkon piispoista, naispuolisista papeista ja kirkkomme opintulkinnasta. Arvoväritteisyyttä alempana on kuitenkin se, että herra Ryösö pitää kirkkoamme sellaisena pahana, että siihen kasteessa liitettynäkin hän on jättänyt kirkkonsa ja panettelee työkseen sen opintulkintaa, seurakuntajärjestystä ja piispoja. On jokseenkin outoa, että henkilö, joka ei katso kirkkoamme edes jäsenyyden arvoiseksi, ryhtyy neuvomaan sen messun kehittämistä siitä perspektiivistä, että ensitöikseen sättii puheenvuorossaan messuamme oikeasti rakastavan ja sen elävöittämiseksi työskentelevän kirkkomme jäsenen ja papin. Minulle ei tulisi mieleenikään lähteä määräilemään, kuinka esim. ortodoksisessa kirkossa tai jossakin Saksan maakirkossa messu/eukaristia pitäisi suorittaa. Joillakin on tähän hybristä. Ehdotan linnanrauhaa: Ryösö kehittää rauhassa Viipurin paraatikentän laidan kirkon messua ja jättää meille suurille Suomen ev.lut. kirkon syntisäkeille, mies- ja naisprelaateille, oman kirkkomme messun kehittämisen.

Terhi Paananen
Terhi Paananen
Työskentelee jumalanpalveluselämän asiantuntijana yrityksessä Kirkkohallitus. Entinen seurakuntapappi, rippikoulupappi ja sosiaalisen median koulutussuunnittelija.