Kun kulkee Kadotettujen sielujen saareksikin kutsutun Seilin (Själö) hiekkateillä varsin vehmaissa maisemissa, on vaikea käsittää, että 500 vuotta sitten tämä saari oli karu paikka, miltei puuton. Jos kulkija ei tietäisi etukäteen mitään Nauvossa Paraisten kaupunkiin kuuluvan saaren hurjasta historiasta, hän voisi pitää Seiliä romanttisena paratiisilomakohteena, jossa on komea päärakennus, upea vanha kirkko, ravintola ja majoituspalveluja. Niin, ja jo 55 vuoden ajan Turun yliopiston ylläpitämä Saaristomeren tutkimuslaitos.
Mistäpä satunnainen kulkija ilman opastusta voisikaan tietää, että 300 vuoden ajan ennen saaristomeritutkimuksia täällä on tutkittu ihmisiä eri näkökulmista! Sairaalatoimintaa on harjoitettu, mutta hoitamisen kanssa on ollut vähän niin ja näin. 1600- ja 1700-luvuilla lääkärit joutuivat käytännössä nostamaan kätensä pystyyn lepran suhteen ja myöntämään, että heillä ei ole hoitokeinoja toisin kuin Jeesuksella, joka Uuden testamentin mukaan paransi kymmenen spitaalista, joista tosin vain yksi palasi kiittämään.
Seilin sairaalahistorian ensimmäinen vaihe alkoi 1600-luvun alussa, jolloin Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf antoi v. 1619 määräyksen leprasairaalan rakentamisesta Sjä(h)lön saarelle. Neljän vuoden kuluttua saarelle muuttivat hoitajineen sekä Turun Pyhän Yrjön hospitaalin spitaaliset (spitaalihospitaali!) että Turun Pyhän Hengen huoneen köyhät ja vaivaiset – esimerkiksi kuurot, sokeat ja liikuntakyvyttömät.
Lepra- eli spitaalihospitaalissa tiedetään olleen 150 vuoden aikana yli 660 potilasta, yhtäaikaisesti 28-60 henkeä. Kuolleisuusaste oli korkea, jopa 20-30%/vuosi.
Monet potilaista tuotiin saareen väkisin, sillä hospitaaliin joutuminen tarkoitti koko muusta maailmasta erilleen joutumista. Näitten onnettomien joukkoon mahtui myös niitä, joilla huonoksi onnekseen oli pahalta näyttävää ihottumaa, kuten esim. psoriasista. Saarella ei käynyt vieraita eikä sieltä päässyt pois muuten kuin ruumisarkussa, jota varten potilaitten oli pitänyt tuoda omat arkkulaudat tullessaan. Eikä tässä vielä kaikki: Ylläpito ei suinkaan ollut ilmaista, vaan potilaitten oli saapuessaan maksettava 20 taalaria eli viiden lehmän hinta.
Spitaalipotilaille ei järjestetty varsinaista lääkärinhoitoa, vaan hoitokeinoihin kuuluivat lähinnä paloviina ja Jumalan sana.
Lepraa pidettiin Jumalan rangaistuksena ja spitaalisia siten syystä rangaistuina. Jälkiviisaana voisi ihmetellä, miksi Jumala olisi kurittanut lähinnä Ahvenanmaata ja Lounais-Suomea? Saaren ns. puhtaat potilaat tai hoitajat eivät halunneet olla lepraa sairastavien kanssa missään tekemisissä taudin (ynnä synnin sekä moraalisen rappion) tarttumisen pelossa. Näin esimerkiksi kirkossa spitaalitautiset erotettiin puhtaista sanankuulijoista omaksi ryhmäkseen kirkon takaosaan, jonne sairailla oli oma ovi.
Jos jälkiviisautta sopii edelleenkin harjoittaa, niin noita kirkkokuvia katsellessani hoksasin, että alttarin lähellä on miltei samanlaiset pylväät kuin peräpenkkien lepratautisten edessä, erottamassa terveetkin ikään kuin omaan lokeroonsa, erilleen liian pyhästä alttarialueesta?
Miten paloviina ja Jumalan sana sopivat yhteen Seilin sairaalasaarella? Lepratautisilla oli virallinen viinankeittolupa. Jytyä lääkejuomaa riitti myytäväksi asti. Yhden näkemyksen mukaan sanonta Olla seilissä tarkoittaisi juuri sitä, että Seiliin poikenneet merimiehet olisivat miestä väkevämpää nautittuaan seilanneet takaisin Turkuun kyseisessä tilassa.
Lähes absolutistina en oikein innostu edellä mainitusta nimiteoriasta. Näkisin mieluummin, että saaren alkuperäinen nimi Själö viittaisi sieluun mieluummin kuin vaikka hylkeeseen (säl). Kun lepra oli runnellut ihmisen ruumiin kauhistuttavaan kuntoon, niin tahdottiin ainakin hänen sieluaan hoitaa (Själavård är kyrkans omsorg om den enskildes andliga välbefinnande), sielun pelastuksesta nyt puhumattakaan.
Kun yritän ymmärtää viinan osuuden tässä erikoisessa yhtälössä, annan kertoa itselleni seuraavaa:
Varsinaiset raittiusnäkökannat eivät olleet ratkaisevalla tavalla kuvassa mukana, vaikka viinankäytön mukanaan tuomiin epäkohtiin jossain määrin kiinnitettiinkin huomiota. Yleisesti ottaen viinan valmistus ja sen kohtuullinen ja asianmukainen käyttö koettiin hyödyllisenä: ei edes papisto esiintynyt vielä 1700-luvulla viinan vastustajana, vaikka juopottelua vastustettiinkin. ”Viina oli hengellisten miestenkin mielestä jumalanlahja” ja niinpä osa papistoa selittikin ”paloviinan edistävän rahvaan toimeliaisuutta, vireyttä ja varallisuutta, ei ainoastaan vaikuttaen virkistävästi työntekijään, vaan lisäten myöskin viljanvalmistuksen halua ja tarvetta”. (Suolahti, Gunnar: Suomen pappilat 1700-luvulla, Porvoo 1912, s. 29-33) Ei siis ihme, että lähes joka pappilalla oli oma polttimonsa sekä mahtava pannu piippuineen. (Sama, s. 29-33).
Oi, aikoja, oi, tapoja!
Viimeinen spitaalinen kuoli Seilin saarella 1785. Mutta pahamaineista saarta ei hylätty: siitä tehtiin mielisairaala. Siitä kerron jatko-osassa. Pysykää sivustolla, lukijat, sillä touhu menee vieläkin hurjemmaksi, vaikkakin toisella tavalla.
Tarina siis jatkuu…
Lue Seili-blogini jälkimmäinen osa: https://www.kotimaa.fi/blogit/kun-sakari-topeliuskin-seilin-houruinhuonelaisten-kohtaloista-jarkyttyi/
Lue juttu Maalina Matintyttärestä, viimeisestä Seilissä kuolleesta spitaalipotilaasta: https://seura.fi/ilmiot/tarinat/mysteeri-miten-on-mahdollista-etta-nuori-nainen-eristettiin-50-vuodeksi-seilin-saarelle-syytta/
Kuvat:
Ilmakuva: Museovirasto / Hannu Vallas 2005
Nelikenttä: Hannu Kiuru 2019
Kävin aikanaan eräiden ruusuristiläisten ja teosofien ja muiden henkisen tien kulkijoiden kanssa Seilin saarella. Retkeä edelsi profesori Sven Krohnin hieno esitelmä, missä hän sivusi ihmisen henkisen sisvitymisen historiaa. Seili antoi karmeaa perspektiiviä esitelmälle. Muistakseni siellä oli myös kallio,jonka jyrkänteeltä monet onnettomat olivat syöksyneet kuolemaan.
Mielisairaiden sellit olivat kaameita, mustilla ja ruskeilla ruudukoilla malattuja koppeja. Luulivat moisen ruudukon omaavan parantavia vaikutuksia…
Seppo: Joo, mä kerron Seili-bloggaukseni kakkososassa tästä houruinhuone-vaiheesta enemmän. Yksi mielisairaalan koppi on jätetty näytille. Todennäköisesti seinien shakkiruudutuksella haettiin harmoniaa. Alakerran kopeissa asuivat ns. vapaakävelijät, yläkerrassa hurjempi joukko. Laitanpa seuraavaan osaan kuvan kyseisestä harmoniakopista.
Vielä 1800·luvun lopulla kuppilat olivat levähdyspaikkoja alkkoholin kanssa työläisille pitkän viikon jälkeen. Kotona olisi ollut pienessä huoneessa erilaisempaa rentoutusta lasten ja vaimon kanssa.
Suurilla työnantajilla saattoi tuolloin olla omia juottoloita mistä viinaa sai työasiaa vastaan velaksi.
Näin herännyt työväenliike 1896 alkaen korosti viinan kielteisiä vaikutuksia työläisten asian ajamisessa. Näin muutamassa vuodessa selät oikenivat 1900· luvun alun suuriin muutoksiin työläisten oikeuksissa.
Pekka: Tuosta suomalaisten suhteesta kuperkeikkalimonadiin saisi helposti kyhätyksi vaikka millaisen teemabloggauksen, jossa kaikki kirjoittajat saisivat saman otsikon: Alkoholilla oli osuutta asiaan! Tai vaihtoehtoisesti: Ollaan ihan seilissä!
Muuan tämän blogin lukija kertoi minulle, että Orivedellä on ollut leprosorio, joka suljettiin vasta v. 1953. Kiinnostava uutinen!
Tässä linkki Hesarin juttuun: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005867619.html