”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää*. Inhimillinen myötätunto kai lausuu nämä sanat, mutta siitä huolimatta ne ovat kammottavat. Sillä riistäkää ihmiseltä kaikki, mitä hän maan päällä rakastaa: isänmaa, koti, leipä, omaiset, ystävät; riistäkää häneltä rakkaus, rauha ja itse elämäkin, mutta jättäkää hänelle toivoa, niin silloin hän ei vajoa avuttomana onnettomuuden pohjattomaan syöveriin; ottakaa häneltä toivokin, niin hän menehtyy.  Skjälön/ Seilin** kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!”
(Z. Topelius: Vanha kaunis Suomi, 1845)

Vuonna 1755 spitaalisten vieminen Seilin saarelle lopetettiin. Samana vuonna saarelle perustettiin mielisairaala, jonka potilasjoukkoa voisi kutsua varsin sekalaiseksi seurakunnaksi. Vain pienellä joukolla oli mielenterveysdiagnoosi eikä sairaalassa missään vaiheessa työskennellyt koulutettua psykiatria tai tehty mitään hoitoon tähtääviä hoitotoimenpiteitä.

Sairaalan lääkärinä toimi kunnanlääkäri, joka oli vain harvoin paikalla, sen sijaan Turun hiippakunnan tuomiokapituli oli palkannut saarelle kaksikin pappia jumalanpalveluksia ja sielunhoitoa varten. Seilin hoitajat olivat usein nuoria ja alalle kouluttamattomia, mistä syystä henkilökunta vaihtui usein.

Potilaita oli kerralla 30–50, mikä teki Seilistä Suomen suurimman mielisairaalan vuoteen 1889 asti, jolloin miespuoliset potilaat siirrettiin Käkisalmen vastavalmistuneeseen sairaalaan. Naiset jäivät eristyksiin saarelle.

Seiliin ja muihin sairaaloihin päädyttiin joskus aika sattumanvaraisesti, mikä seikka kuvaa hyvin sen ajan köyhää yhteiskuntaa. Jos kunnan köyhäintalo oli täynnä, ihmisiä voitiin lähettää toisiin laitoksiin ja joskus päädyttiin Seiliin.

Erilaisten mielenterveyshäiriöisten ja köyhien lisäksi potilaissa oli myös kriminaalipotilaita, Karjalan evakoita ja venäläisiä. Potilaat oli luokiteltu tottelevaisiin, vaarallisiin ja harmittomiin. Päärakennuksen yläkerrassa asuivat lukkojen takana mm. tuhopolttajat ja lapsenmurhaajat, alhaalla ns. vapaakävelijät, vähemmän kriminaalit potilaat, jotka saivat osallistua saaren töihin, maatilan askareisiin.

Vielä 1940-luvulla Suomessa lääkärit olivat sitä mieltä, että mielisairautta ei voitu parantaa sen perinnöllisyyden vuoksi. Siksi hoitolaitosten tarkoituksena oli lähinnä potilaitten säilyttäminen ja vahinkojen ehkäiseminen.

Seilin houruja hoidettiin pitkälti samalla tavalla kuin lepratautisia samalla saarella sitä ennen: Tarjolla oli paloviinaa ja Jumalan sanaa. Lisäksi suosittiin kylmiä kylpyjä, rauhoittavia värejä ja kuvioita. Kun ei ole ollut paljon varoja, kannatti kokeilla sitä, mikä on edullista ja vaaratonta, ja oli edullista maalata seinät tietyn väriseksi. Näiden rinnalle uutena toimintamuotona esiteltiin työterapia, jota kuvattiin näin:

Uudenaikainen työterapia perustuu potilaiden houkuttelemiseen työhön, niin monen potilaan kuin suinkin voi. Potilaita jotka joutilaina katsovat työntekoa ei saa ajaa työmaalta pois. Potilas voi joutilaana seurata työntekoa viikkokausia ja kuukausia määriä ennen kuin työhalu hänessä herää. Jos potilas suorastaan haittaa työntekoa häneltä täytyy kieltää työnteko, mutta ainoastaan lyhyeksi ajaksi, ja silloin on potilaalle nimenomaan sanottava, että häntä valitettavasti täytyy poistaa työstä. (Seilin sairaalassa 27.4.1944).

Minkä verran eristetyt Seilin asukkaat saivat tietää muusta maailman menosta, vaikkapa Suomen itsenäistymisestä, vapaussodasta, maailmansodista, Stalinin vainoista, Hitlerin keskitysleireistä? Kyseiset hirmuvaltiaathan teettivät vangeilla pakkotyötä, jonka ainoa palkka suurimmalle osalle oli kuolema. Ehkä joitakin tiedon murusia tihkui saaren rannassa poikenneilta merimiehiltä, hoitajilta, kirjeistä (niistä, joita ei sensuroitu)?

Rotuhygieniaopin aallot olivat kyllä lyöneet Seilin saaren rantaan. Jotkut Seiliin tulleet olivat pakkosteriloituja. Erityisesti mielisairauspotilaat kuuluivat sterilisaatiolain kohderyhmään, mutta myös kehitysvammaisia, moraalittomia, köyhiä ja hysteerikkoja sterilisoitiin. Sterilisaatiolaki tuli voimaan vuonna 1935  ja sen voimin pystyttiin sterilisoimaan ilman potilaan omaa suostumusta, Seilin mielisairaalan toimintaa väitöskirjassaan tutkinut Jutta Ahlbeck-Rehn kertoo.

Heikkomielisyys, huonoluonteisuus, moraalittomuus ja mielenterveyden häiriöiden perinnöllisyys olivat syitä, joiden vuoksi naisia passitettiin Seilin mielisairaalaan. Poissa silmistä, poissa mielestä – vähän niin kuin nykyaikanakin, kun eristämällä pyritään siivoamaan rupusakiksi koettu joukko jonnekin piiloon.

Oppaamme luki meille Seilissä 16.5.1945 päivätyn kirjeen, jota ei koskaan lähetetty eteenpäin kotiväelle, vaan sen kohtalona oli jäädä Seilin sairaalan arkistoon, joka tätä nykyä sijaitsee mantereella Turun maakunta-arkistossa. Kirjeen oli kirjoittanut nainen, jonka älykkyyden oli testattu olevan 12-vuotiaan tasolla. Silti hän oli hyvin kauniilla käsialalla kirjoittanut siskolleen ja kritisoinut erittäin järkevästi silloista mielenterveyshoitoa:

"Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan.

Yleensä Suomessakin pidetään kyllä kovaa ääntä noista muiden maiden raakuuksista, mutta omille raakuuksille ollaan valmiit ummistamaan silmät. Sillä seuraten jo puolitoista vuotta tämän laitoksen elämää voin vain myöntää, että tämä on kaikkea inhimillisyyttä vailla oleva laitos.

Näyttääpä todella siltä, että me potilaat olemme aivan lainsuojattomia. Sillä ne raa'at iskut ja potkimiset – joita saa jatkuvasti vielä tämän heikon ravinnon jatkoksi, jota tämä laitos tarjoaa – osoittaa juuri suurta inhimillisyyden puutetta meitä potilaita kohtaan, joita heitetään kuin tuuli kerjäläistä paikasta toiseen kaikenlaisten julmurien kiusattavaksi. Ja kuitenkin tällaista raakaa ja tylsää elämää täytyisi jaksaa seurata vuodesta toiseen."

Hulluus oli Ahlbeck-Rehnin mukaan vähintäänkin yhtä vahvasti sosiaalinen ilmiö kuin lääketieteellinen tosiasia: sairaaksi luokitteluun liittyivät köyhyys, sukupuoli, yhteiskuntaluokka, moraali ja kurinpito sekä rotuoppi. Seili toimi dumppauspaikkana sellaisille naisille, joiden läsnäolo yhteiskunnassa koettiin jotenkin häiritsevänä ja jotka olivat valtaa pitävien näkökulmasta hankalia.

Moni potilaista oli saanut moraalittoman leiman työskenneltyään esimerkiksi piikana perheessä, jonka isäntä oli saattanut piian raiskaamalla raskaaksi, minkä seurauksena nainen sekosi, surmasi lapsensa ja joutui loppuelämäkseen Seiliin.

Osa naisista oli omassa lähipiirissä raiskattuja, osasta aviomiehet muuten vain halusivat eroon ja keksivät jonkin tekosyyn, jolla passittaa vaimonsa saarelle (muodikas freudilainen "hysteria" lienee ollut yleinen ja pätevä syy).

1900-luvun alkupuolella alettiin kyseenalaistaa eristämishoitoa ja sitä, että potilaat viedään kotiseudultaan muualle. Asiasta keskusteltiin Lääkintöhallituksessa, ja vuonna 1955 syntyi lopullinen päätös, että sairaalan toiminta Seilissä loppuu.

Vuosi 1962 oli sairaalan viimeinen toimintavuosi, vaikka vielä 23 vuotta myöhemmin Suomen lääkärilehdessä muuan lääketieteen professori ehdotti, että Seiliin voitaisiin siirtää hiv/ aids-potilaita. Lienee turha edes mainita, että ehdotus ei saanut kannatusta.

Tietojeni mukaan vain kaksi potilasta kirjoitettiin ulos Seilin mielisairaalasta, ja pois pääsyn edellytyksenä ainakin toisessa tapauksessa oli potilaan pakkosterilointi, jottei tämä pääsisi siirtämään "heikkouksiaan" ja "epätoivottavia piirteitään" seuraaville sukupolville.

Sairaalan lopetettua potilaat siirrettiin muihin sairaaloihin. Viimeisenä vuonna Seilissä hoidettavana oli 41 potilasta, joista 29 oli ollut Seilissä yli kymmenen vuotta, yksi potilaista oli elänyt saarella 33 vuotta. Seilistä oli loppuvaiheessa tullut eräänlainen vanhainkoti.

Suma summarum: Reissustani Seilin saarelle on nyt kulunut viikko, mutta tuntuu, että henkisesti olen ollut Själön vankina koko tämän ajan. Ehkä vapaudun Seilistä sillä siunaamalla sekunnilla, kun julkaisen tämän postauksen?

Olen seilannut viikon aikana 340 vuoden edestä ees sun taas, miettinyt spitaalisten ja mielisairaitten lohduttomalta tuntuvaa loppuelämää, vertaillut noita aikoja nykyiseen, surrut onnettomia ihmiskohtaloita, ollut järkyttynyt ja välillä kiukustunutkin, kun olen ajatellut, mitä kaikkea vahinkoa hoidokeille on aiheutettu eristämällä, luokittelemalla, syynäämällä kuin mitäkin koe-eläimiä, väärillä diagnooseilla, ihmisarvon mitätöinnillä.

Tekisi mieli pyytää anteeksi moista huonoa kohtelua, mutta anteeksipyyntöni ei tavoita enää ketään. Ja vähän falskiltakin se kuulostaisi ilman kohdetta.

Oi, aikoja, voi, tapoja!

Kuvat:

• Seilin saaren vapaakävelijä vm. 2019 (Heikki Jääskeläinen)
• Seilikoppi (Turun yliopisto)
• Houruinhoitola ennen remonttia (Hannu Kiuru)

+++++++++++++++++++

Aamulehden artikkelissa  kerrataan seililäisen kuukautishullun Amanda Aaltosen tarinaa:

https://www.aamulehti.fi/a/24380414

Katso YLEn hyvä dokkari Seilin naiset. Seilin naiset -dokumenttiohjelma kertoo hospitaalin toiminnasta ja naispotilaista vuosina 1889-1944.

https://areena.yle.fi/1-1119735

*) ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, kirjoitti Sakari Topelius vuonna 1845. Sama lause on präntättynä helvetin portilla Dante Alighierin 1300-luvulla kirjoittamassa  Jumalaisessa näytelmässä. Topelius ei puhu helvetistä vaan Turun saaristossa Nauvon ja Rymättylän välillä sijaitsevasta pahamaineisesta Seilin saaresta. Kenties Topelius piti Seilin eristyssaarta jonkinlaisena manalana maan päällä: Kun astut tästä portista sisään, niin paluuta ei enää ole.

**) Saaren nimeksi on vakiintunut Själö, mutta Topelius kirjoittaa Skjälö ja Seilin sataman venevajan seinässä muoto on sjählö. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta Seili tuskin on ollut kenellekään rakas niinä yli 300 vuotena, jolloin Kadotettujen sielujen saaren lisänimen hospitaalitoiminnallaan hankkinut paikka on ollut toiminnassa.

Lue myös Seili-blogini ensimmäinen osa:  https://www.kotimaa.fi/blogit/seilin-saaren-spitaalihospitaalin-hoitokeinot-paloviina-ja-jumalan-sana/