Luonnollinen moraalilaki tai ”luonnollinen laki” on ollut niin roomalaiskatolisen kuin etenkin pohjoismaisen luterilaisen teologisen etiikan keskeinen lähtökohta. Taustalla on perimmältään luomisuskon ja Jumalan ihmiseksitulon reaalisuuden huomioon ottaminen paitsi uskon myös rakkauden alueella. Näin siitä huolimatta, että näiden kahden perinteen välillä on eroavaisuuksia myös tällä kohtaa. Lutherin lähtökohtana oli tunnetusti ”kultainen sääntö” eli toisen sijaan asettumisen periaate sovellettaessa rakkauden lakia käytännössä. Rakkauden vaatimus on luomisuskon mukaisesti universaali ja läsnä niin 10 käskyssä kuin Vuorisaarnassakin. Onhan kaikki luotu olemaan ”toisiaan varten”. Kultaisen säännön etiikka on elävää etiikkaa, joka ottaa lähtökohdaksi lähimmäisen todellisen tarpeen, mutta myös yhteisön kokonaisedun. Yhden kärsiessä kaikki kärsivät, kuten apostoli Paavali opettaa selittäessään kuvaa kirkosta Kristuksen ruumiina. Muutettavat muuttaen tämä liittyy siihen, että rikottaessa yleensäkin ihmistä vastaan rikotaan Jumalan kuvaa hänessä, hänen ainutkertaista elämäänsä. Toinen asia on se, että kaikki eivät aina automaattisesti halua sitä, mikä on hyvää kokonaisuuden ja sen osien kannalta eli Jumalan hyvä tahto. On myös totta, että kun joudutaan kyselemään ja soveltamaan, tulee myös virheitä.
Pari vuotta sitten pidin esityksen luonnollisesta moraalilaista ja siinä yhteydessä huomasin, että roomlaiskatolisen kirkon piispojen perhesynodia edeltäneessä taustamateriaalissa luonnollisen moraalilain ymmärtämisessä näytti tapahtuneen muutos – ideaalin ja todellisuuden välistä kuilua haluttiin kuroa umpeen syventymällä kristillisen uskon ja elämän peruslähtökohtiin entistä syvemmin. Luonnonoikeusajatteluhan ajautui yleisesti oikeusajattelussa katveeseen 1600-luvulla alkaneen tapahtumaketjun myötä, joka johti äärimuodossaan nk. oikeuspositivismiin ja sitä myöten säädännäisoikeuden irtautumiseen syvemmästä oikeusfilosofisesta arvolähtökohtien pohtimisesta.
Totesin joulukuussa 2014: ”On ollut tarpeen näyttää teologisen luonnonoikeusajattelun kiinnekohdat aiempaa selvemmin myös Raamatussa sekä avata sen sisältöä osana uskon ja rakkauden elämänmuotoa, joka elää kristillisestä toivosta ja välittää toivoa ympärilleen. Vähän samansuuntainen, ehkä luterilaista luonnollisen moraalilain tulkintaa lähestyvä – ja myös sen ongelmat jakava – on katolisen kirkon piispojen perhesynodia varten laaditun valmisteludokumentin Instrumentum Laboris johtopäätös kielen uusimisen tarpeesta eri tahoilta maailmanlaajaa kirkkoa tulleen palautteen pohjalta:
’30. Kieli, jota on perinteisesti käytetty selittämään termiä ’luonnollinen laki’ pitäisi parantaa, niin että evankeliumin arvot voidaan välittää ihmisille tänään älykkäämmällä tavalla. Erityisesti laaja enemmistö vastauksista ja vielä suurempi osa havainnoista vaatii, että enemmän annetaan painoa Jumalan Sanan roolille yksinoikeutettuna välineenä käsitteellistettäessä avio- ja perhe-elämää, ja suositellaan enemmän viittauksia Raamattuun, sen kieleen ja kertomuksiin. Tässä mielessä vastaajat ehdottavat teeman tuomista julkiseen keskusteluun sekä raamatullisen inspiraation ja ’luomisen järjestyksen’ idean kehittelemistä, mikä tekisi mahdolliseksi luonnollisen lain käsitteen ilmaisemisen merkityksellisemmällä tavalla tämän päivän maailmassa (so. ajatus laista, joka on kirjoitettu ihmisen sydämeen, Room. 1:19–21; 2: 14–15). Lisäksi ehdotus vaatii käyttämään kieltä, jota kaikki ymmärtävät, sellaista kuin symbolien kieli liturgiassa. Ehdotettiin lisäksi nuorten ihmisten osallistamista suoraan näissä asioissa.’”
Nyt kun paavi Franciscus on julkaissut postsynodaalisen tekstinsä Amoris Laetitia, kommentaattorit ovat huomauttaneet, että luonnollista moraalilakia tulkitaan siinä hieman eri painotuksin kuin esimerkiksi paavi Paavali VI:n ensyklikassa Humanae Vitae (1968). Paavi Franciscushan on ottanut kutsumuksekseen hoitaa Pietarin virkaa aiempaa pastoraalisemmin. Hän tekee sen nyt myös tulkitessaan sitä, miten luonnollista moraalilakia tulisi tulkita. Hän tekee sen tavalla, joka sopii varsin hyvin yhteen luterilaisen ajatuksen kanssa, että tulee kysyä lähimmäisen todellista parasta, että uskon ja rakkauden tulee kulkea käsi kädessä. Katolista moraalioppia ei ole muutettu, mutta sitä tulkitaan laupeuden ilmapiirissä. Tätä ajatellen esimerkiksi kardinaali Walter Kasper on todennut, että ”mikään ei ole muuttunut ja samalla kaikki on muuttunut”. Uudenlaiselle toimintakulttuurille on luotu pohjaa, ja samalla pyritään edistämään katolisen kirkon mahdollisuuksia toimia missionaarisesti maailmassa. Tämä on nykyisen paavin panos ”uuteen evankelioimiseen”.
Paavi Franciscus kirjoittaa: ”Kyse on jokaisen tavoittamisesta, tarpeesta auttaa jokaista ihmistä sekä hänelle oikeasta tavasta ottaa osaa kirkolliseen yhteisöön ja tulla ’ansiottoman, ehdottoman ja armollisen’ laupeuden koskettamaksi.” Toisaalta hän toteaa myös rajoja olevan: ”Luonnollisesti, jos joku tekee objektiivisen synnin ikään kuin se olisi osa kristillistä ideaalia, tai haluaa tyrkyttää jotakin muuta kuin Kirkko opettaa, hän ei voi millään muotoa olettaa opettavansa tai saarnaavansa muille. Tällöin on kyseessä jokin, joka erottaa yhteisöstä (Mt. 18:17). Sellaisen henkilön pitää kuunnella vielä kerran evankeliumin sanomaa ja sen kutsua kääntymykseen. Kuitenkin jopa tälle henkilölle voi olla jokin tapa ottaa osaa yhteisön elämään joko sosiaalisessa palvelussa, rukouskokouksissa tai muulla tavalla joka hänen omasta aloitteestaan voi tulla kysymykseen, kun asiaa on harkittu yhdessä seurakunnan papin kanssa.”
Paavi Franciscus varoittaa vääränlaisesta kasuistiikasta: ”Jos ajattelemme sitä suunnatunta konkreettisten tilanteiden kirjoa, sellaisten, joita olen maininnut, on ymmärrettävää, että ei synodin eikä ekshortaation [paavin ohjekirjoitus] voi odottaa tarjoavan joukkoa yleisiä sääntöjä, jotka ovat luonteeltaan kanonisia [kirkkolakia] ja sovellettavissa kaikkiin tilanteisiin. Mikä on mahdollista on yksinkertaisesti rohkaista uudelleen vastuulliseen henkilökohtaiseen ja pastoraaliseen harkintaan yksittäistapauksissa…”. Tuomas Akvinolaisen Summa Theologiaeen vedoten paavi kirjoittaa (muuten samankaltaisen ajatuksen esittää myös Dietrich Bonhoeffer: ”Mikä on aina totta, ei ole totta juuri nyt”):”On totta, että yleiset säännöt edistävät hyvää, jota ei koskaan tule jättää huomiotta tai kieltää, mutta niiden muotoiluja ei voi hyödyntää absoluuttisesti yksittäisissä tilanteessa. Samanaikaisesti täytyy sanoa, että juuri tästä syystä sitä mikä on osa käytännöllistä harkintaa erityisissä tilanteissä, ei voi korottaa yleiseksi säännöksi. Se ei johtaisi vain kestämättömään kasuistiikkaan, vaan vaarantaisi juuri ne arvot, joita tulee vaalia pitämällä niistä erityistä huolta.”
Tältä pohjalta paavi yhtyy Katolisen kirkon kansainvälisen teologisen komission linjaukseen (2009) – jota tosin on kritisoitukin: ”luonnollista lakia ei voida esittää jo määriteltynä joukkona sääntöjä, jotka määräävät a priori moraalista subjektia. Pikemminkin se on objektiivisen inspiraation lähde päätöksenteon syvällisesti henkilökohtaiseen prosessiin.”
Keskeistä on paavi Franciscukselle siis jälleen pastoraalinen suhtautuminen, jonka johtotähti on laupeus ja heikoimmista huolen kantaminen: ”Tämä tarjoaa meille viitekehyksen ja asetelman, joka auttaa meitä välttämään kylmää byrokraattista moraalia herkimpien asioiden kanssa. Sen sijaan se asettaa meidät pastoraalisen harkinnan kontekstiin, joka on armollisen rakkauden täyttämä, joka on aina valmis ymmärtämään, antamaan anteeksi, kulkemaan rinnalla, toivomaan ja ennen muuta yhdistämään. Tämä on se mieliala, jonka tulisi vallita kirkossa ja joka johtaa meidät ’avaamaan sydämemme niille, jotka elävät yhteiskunnan äärimmäisillä laidoilla’”.
”Luonnonoikeusajatteluhan ajautui yleisesti oikeusajattelussa katveeseen 1600-luvulla alkaneen tapahtumaketjun myötä, joka johti äärimuodossaan nk. oikeuspositivismiin ja sitä myöten säädännäisoikeuden irtautumiseen syvemmästä oikeusfilosofisesta arvolähtökohtien pohtimisesta. ”
Tarkoitatko mahdollisesti, että enää ei harjoiteta syvempää oikeusfilosofista arvolähtökohtien pohtimista, suhteessa säädännöisoikeuteen? Vai oletko mahdollisesti sitä mieltä, että ainoastaan (uskonnollistaustainen) luonnonoikeusajattelu edustaa syvempää oikeusfilosofista arvolähtökohtien pohtimista?
Osallistun aika usein oikeusfilosofisiin konferensseihin, esim. viime kuussa Itä-Suomen yliopiston järjestämään seminaariin. Joka toinen vuosi osallistun oikeus-ja yhteiskuntafilosofian maailmankonferensiin (IVR), viimeksi Washingtonissa viime kesänä. Kyllä näissä kokouksissa pohditaan syvempiä oikeusfilosofisia arvolähtökohtia suhteessa säädännöisoikeuteen vaikka kuinka paljon, ja pidetään niiden pohtimista tärkeänä. Myös uskonnollistaustainen luonnonoikeusajattelu on näiden kokouksien joissain työryhmissä ollut edustettuna.
Hyvä Sari R-L,
Eikö kaikki filosofia perustu joihinkin uskon kautta omaksuttuihin lähtökohtiin? Eikö oikeusfilosofian lähtökohta ole käsitys että on olemassa oikeus tai oikeudenmukaisuus. Jos ei tunnusteta tätä, lienee koko pohdinta turhaa.
Nykyään taitaa olla vallalla käsitys, että oikeudenmukaisuus määritellään enemmistön mielipiteen mukaan, eli kyse on vahvemman oikeudesta. Tämä pätee niin maallisissa asioissa, kuin liberaali-materialistisen tulkinnan mukaan myös uskon ja opin asioissa.
Minusta olisi reilua että liberaalit toisivat esille, että tukeudutaan vahvemman oikeuteen eikä tunneta muuta oikeuden lähdettä. Siis esim. kirkollisissa piireissä joissa Sinä myös vaikutat kerrottaisiin reilusta että opin lähde on ”kansa kaikkivaltias”.
Jari Haukka,
Länsimaisten yhteiskuntien lainsäädännössä keskeisessä asemassa olevat yksilöiden perusoikeudet, tasa-arvo-jayhdenvertaisuuslainsäädäntö, sananvapaus, vähemmistöjen oikeudet, uskonnonvapaus jne. ovat nimenomaan turvaamassa sitä, että enemmistöt ja vahvimmat eivät jyräisi vähemmistöjä ja heikoimpia. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että yksilöiden perusoikeuksia ei saa polkea sellaisten arvojen kuten ”yhteisen hyvän” tai ”yhteiskunnan kokonaisedun” nimissä.
Myös vaikkapa EU:n ihmisoikeustuomioistuin on turvaamassa esimerkiksi sitä, että ihmisarvon kunnioitus toteutuu kansallisissa oikeusistuimissa.
Ennen kuin yksilöiden perusoikeuksia turvaavaa lainsäädäntöä oli, tilanne saattoi olla nimenomaan se, että vahvimmat määrittelivät ”yhteisen hyvän” tai ”kokonaisedun”, ja vaikkapa vähemmistöihin kuuluvat yksilöt (ja heidän ihmisarvonsa) saatettiin alistaa myös lainsäädännössä tälle kokonaisedulle.
Selkeä esimerkki voisi olla vaikkapa 1900-luvulla Suomessakin voimassa olleet lait, joilla rajoitettiin esimerkiksi vaikkapa vammaisten, ”tylsämielisten”, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien jne. jne. avioitumista ja lisääntymistä. Tällaisten lakien on katsottu seuranneen siitä, että pyrittiin pitämään huolta sellaisista asioista kuin ”kokonaisyhteiskunnan edun edistämisestä”.
Huomattakoon vielä, että esim. Suomen ev.lut.kirkon kirkolliskokous ei mitenkään vastustanut em. avioitumis-ja lisääntymisrajoituksia lainsäädännössä (esim. säädettäessä avioliittolakia 1930-luvulla). Voi tietysti miettiä, että miksi ei vastustanut. Mahdollisesti ehkä siksi, että sellaiset arvot kuten ”yhteiskunnan kokonaisetu” on ollut aina keskeinen arvo kirkoille (?). ”Yhteisen hyvän” tai ”kokonaisedun” arvojen problemaattisia ulottuvuuksia ei mielestäni kirkoissa vieläkään osata kriittisesti arvioida, johtuen ehkä siitä, että kirkot ovat eristäytyneet liikaa omiksi keskustelufoorumeikseen ja ottavat liian vähän, tai liian lepsusti, osaa yleiseen (esim. oikeus-ja yhteiskuntafilosofiassa käytävään) arvokeskusteluun.
Tomi
Kiitos ajankohtaisen kysymyksen esittelystä. Kiitos myös siitä että asetat sen laajempiin yhteyksiinsä. Näin on mahdollista nähdä miten uudelleen esille tuodut linjaukset muodostavat jatkumon aikaisempiin ajatuksiin.