Uskontojournalismia harjoittava toimittaja Noora Wikman kirjoittaa tuoreessa uskontojournalistisella verkkouutisalustalla julkaistussa uskontojournalistisessa uutisessa, että toimittajat ovat Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin, mutta toisaalta uskonnoista kirjoittavat toimittajat ovat muita toimittajia uskonnollisempia.
Uskontotieteen dosentti Teemu Taira kertoo, että amerikkalaisessa tutkimuksessa toimittajat, jotka kirjoittavat paljon uskonnosta, pitävät joka toisessa tapauksessa uskontoa henkilökohtaisesti tärkeänä, ja 9,9 toimittajaa kymmenestä katsoo vielä kuuluvansa johonkin uskonnolliseen traditioon.
Jostain syystä muuten uskontotieteilijöillä on maine, että he eivät ole uskovaisia. Kyseinen oppiaine oli syntyessään 1800-luvulla uskontohistoria, ja sen tehtävänä oli löytää evoluution historiasta se kohta, jossa uskonto syntyi. Tarkoituksena oli, että kun se piuhanpää vain löydetään, se voidaan napsaista poikki naks ja vapauttaa ihminen uskonnosta.
Mielestäni nykyisin tämä ohjelmallisuus kuultaa uudestaan joidenkin uskontotieteen edustajien puheissa. Ovatko he siis julistajia?
Dogmatiikan saralla perinteisesti on oltu tosi hurskaista, ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan nykyinen dogmatiikan professori Miikka Ruokanen on maankuulu nimenomaan hurskauselämää koskevista lausunnoistaan.
Voiko olla tutkija, jos on uskovainen? Entä syntyykö hyvää uskontoaiheista lehtijuttua, jos on tai ei ole itse sitoutunut aiheeseen sisältyvään vakaumukseen?
Ja ovatko politiikan toimittajat poliittisempia kuin muut toimittajat? Minulle kerrottiin tänään, että Politiikan toimittajien yhdistyksen nimi oli 1990-luvun lopulle asti Poliittiset toimittajat ry. Sitten nimeen tuli hiuksenhieno muutos.
Ovatko taloustoimittajat itse vailla suhdetta talouteen? Toimittajan peruskysymys on, kuka tästä hyötyy, ja kenelle tästä on haittaa. Kenen etua tuo ajaa, miksi ja kuka tätä vastustaa?
Tässä on ongelma. Toimittajaa ei katsota hyvällä, jos hän on puolensa valinnut. Mutta minusta on reilua, että vasemmistolaisessa lehdessä on vasemmistopropagandaa ja oikeistolaisessa lehdessä vastaavasti oikeistolaista.
Toimittajalla on kuitenkin välineitä, joilla hän pelaa itsensä kuiville. Pannaan pystyyn debatti, ja kysytään niin kuin syyttäjä suoria kysymyksiä.
Luulisi, että ei jää jälkeä toimittajan omista mielipiteistä. Mutta toimittajapa joutuu rajaamaan tekstiä, hän valitsee painotukset. Hän luo mielikuvia otsikolla ja kuvavalinnalla. Hänellä on hirveä määrä mahdollisuuksia eri nyanssein vaikuttaa kokonaisuuteen. Kaikki tekevät näin. Pahempi, jos tiedostamatta. Jokainen joutuu ongelmiin tämän kanssa. MikroBitti-lehden digikameratestistä halutaan luotettava kirjaamalla auki mittauslaitteet, mutta en usko, edes niin sanotusti empiiriseen havainnointiin sellaisella otteella perustuvassa jutussa vältytään kokonaan objektiivisuusongelmilta.
Uskonnosta kiinnostuneen ja siihen perehtyneen toimittajan etu uskontoaiheisessa jutussa saattaa olla se, että hän ymmärtää aiheensa sisältöä. Lukija aistii äkkiä, jos autolehden toimittaja pelkää ajaa autolla. Ja se urheilutoimittajakin mainittiin otsikossa.
Taira muistuttaa, että myös muut toimittajat voivat kirjoittaa uskonnosta, ja olla samalla kriittisempiä. Taira on oikeassa. Todellisuudessa ei kuitenkaan ole varmaa, että he tajuavat kirjoittamaansa. Hupaisaa on tietenkin se, ettei syvästi uskovainenkaan saata tajuta. Uskontovastainen saattaa keksiä jonkin niin ovelan vinkkelin, ettei uskis sitä huomaakaan. Ja päinvastoin. Kun hurskas kirjoittaa uskonnottomuudesta, hän saattaa ärsyttää uskonnotonta siksi, että teksti kolahtaa.
Jos homokammoisen pastorin luo tulee sielunhoitoon umpihomo, homokammoinen pastori aivan sataprosenttisella varmuudella projisoi asiakkaaseensa omia tunteitaan. Vaikka pastorilla olisi takanaan tuhansia tunteja omaa terapiaa ja vielä joku kaksivuotinen kognitiivisen lyhytterapian koulutus, homoasiakas saattaa laukaista hänessä jonkin erityisen tunnevyöryn, joka haittaa kohtaamista.
Sama toistuu historiantutkijalla. Hänen oma taustansa saattaa vaikuttaa historiantulkintaan. Eri tutkijat päätyvät erilaisiin tuloksiin. Näin voi käydä myös luonnontieteessä. Tieteenfilosofit, jotka omistavat koko elämänsä pohdiskelulle, mitä on tiede, saattavat päätyä eri käsitykseen, mitä on tiede.
Jokainen toimittaja on samassa loukossa. Ja toimittajillakin on käsityksensä, mitä ylipäänsä on journalismi. Uskontojournalistin oma suhde uskontoon vaikuttaa jo aihevalintoihin, puhumattakaan, ketkä hän nostaa asiantuntijavallankäyttäjäksi. Aina otetaan päivystävä dosentti, mutta sen dosentin valinnassa toimittaja käyttää valtaa. Viidesläiset toimittajat haastattelevat asiassa kuin asiassa dosentti Juha Ahviota, joka on viidesläisten sankaridosentti. Jokaisella on sankarinsa. Uskontovastaisen toimittajan oma tendenssi paistaa läpi, ja samaa mieltä olevat vapaa-ajattelijat taputtavat selkään, että todella ”objektiivinen ja asiallinen” juttu.
Vielä yksi kummallisuus. Journalismi on todellisuuden jäsentämistä. Journalismia ei ole vielä se, että vain luetellaan tapahtumat. Tapahtuneet täytyy jäsentää, jotta nähdään, mistä oikein on kysymys. Jatkuva tilannepäivitys ei ehkä lisää ymmärrystä, vaikka niin uskotellaan, kun on ”jotakin uutta kerrottavaa”. Ennen vanhaan ehkä saneltiin suoraan yläviistosta, mistä oli kyse.
Erityisesti kysymys on, mistä on kysymys juuri sinun kannaltasi. Journalismiksi lasketaan sellainenkin kirjoittelu, jossa on elämänfilosofinen, eksistentiaalinen ulottuvuus. Koska journalismin tehtävä on lisätä ymmärrystä, juuri eksistentiaalinen kirjoittaminen on minusta syvällisintä journalismia: siinä ihminen kertoo ihmiselle itselleen tarinan siitä, mitä merkitsee olla ihminen. Voidaan kyllä kirjoittaa juttu uudesta puhelinmallista, mutta yhtä hyvin voidaan valita joku puhumaan, mitä tämä puhelimista hössöttäminen kertoo sinusta ja minusta.
Hyvä lehtijuttu myös käy suoraan sydämeen niin kuin Martinin puukko. Usein se, vähän juttutyypistä riippuen, koskettaa myös tunneälyä. Siinä on aina jokin vavahduttava tarina ja kohtaus. Jännite ja draama, yksinkertaisetkin asiat pitää saada elämää suuremmaksi draamaksi, Jarmolla on jano, ja Jarmon pitää saada vettä. Jarmon kieli on paksu, ”minun on jano”, hänen äänihuulensa hankaavat. Jarmo astuu kohti vesihanaa, tämä Jarmo, ihmispolo janoissaan. Ja niin sai Jarmo hörpyn Pyynikin vettä, ja se vesi viileänä valui Jarmon kuivan kielen päältä ruokatorveen, josta nyt tuli juomatorvi, sillä juomasi pitää sinun pureksiman ja ruokasi juoman. Äidin neuvo mielessään Jarmo yritti purra vettä. Mutta hän purikin kieltään.
Jenkit vielä tykkäävät, kun jutun lopussa on myönteinen ratkaisu. Meillä on tämmöinen kahdeksan surmanluodin journalistinen perinne, että purraan huulta ja kieltä, kaikki päättyy vielä kyyneliin. Meillä inhotaan tekopirteyttä. Siksi Amerikasta periytynyt todistuspuhekaava ”ennen minä olin sellainen, mutta nyt minulla on kaikki” saattaa täällä sopia etupäässä mainokseen.
Näkökulma voi olla jumalallinen kaiken tietävä tai hyvin yksityinen. Monesti ihmisiä liikuttaa sitä enemmän, mitä yksityisempi näkökulma on. Silloin näkökulma on ainutkertainen ajassa ja paikassa, siinä on elementti, jota ei voi toistaa uudelleen. Kukaan muu ei voi katsoa ihan tismalleen samalla tavalla. Kunnon tarina on subjektiivinen, ja se tuo jonkin uuden näkökulman aiheeseen, josta muut ovat kirjoittaneet miljoona muuta juttua. Miten silloin voi olla objektiivinen tarinankertoja?
Hyvää pohdintaa Juhanilla.
Ulkopuolinen pystyy käsittelemään asioita eri näkövinkkelistä, kuin asianosainen henkilö. Riippuu siitä, mitä jutussa halutaan tuoda esille tai penkoa, onko suonsilmäkkeestä käsin vai viereltä helpompaa tuoda esille jutun juonta.
Jos esimerkisi haastattelee sulkeutuneeseen yhteisöön kuuluvaa jäsentä, pitää tietää paljon asioita etukäteen, jotta osaa tehdä haastateltavalle oikeita kysymyksiä. Nimittäin tällaisessa tapauksessa haastateltava melko varmasti venkoilee vastaustensa kanssa ja näin totuus ei tule jutussa ilmi.
Juhani Huttunen: ”Toimittaja ei silti ole sen viisaampi ja älykkäämpi kuin lukija. On aivan järkevää säilyttää semmoinen nöyryys, että annetaan lukijan itse tehdä ratkaisunsa.”
Se olisi ihanne, mikä ei usein kylläkään vastaa todellisuutta. Aika usein kirjoituksissaan toimittajat tekevät jo valmiiksi niitä johtopäätöksiä, ja aika monet lukijoista saattavat myös niellä ne sellaisinaan.
Tiedoitusvälineitä voi siis myös käyttää mielipiteiden muokkaamiseen ja jopa suoranaiseen propagandan levittämiseen. Vanha ilmiö sinänsä.
Lisäksi monet tahot saattavat ”ruokkia toimittajia eri ”tiedoilla” ja väitteillä, joiden tarkoitus on edistää ”ruokkijan” päämääriä ja tarkoitusperiä. Toisinaan toimittajat saattavat ”nielläkin” tietona sellaistakin, joka sitä ei lopulta ole, tai on vinklattua sellaista, muunneltua, tai pyrkii lähinnä muokkaamaan ihmisten mielipiteitä tai jopa ”mustamaalaamaan” jotain asiaa tai tahoa.
”Tiedoitusvälineitä voi siis myös käyttää mielipiteiden muokkaamiseen ja jopa suoranaiseen propagandan levittämiseen. Vanha ilmiö sinänsä.” Tämä pitää erityisesti paikkansa uskonnollisessa käytössä oleviin tiedotusvälineisiin. Propagandan toinen nimi on julistus.
Martti Pentti: ”Tämä pitää erityisesti paikkansa uskonnollisessa käytössä oleviin tiedotusvälineisiin. Propagandan toinen nimi on julistus”
Jeesuksen käskyn mukaisen Jumalan valtakunnan hyvän uutisen maailmanlaajuiseen todistus ja saarnaamistyöhön omistetut julkaisut ovat vähän eri asia kuin ”yleiset” tiedoitusvälineet,
Ensin mainitut lähinnä pyrkivät tuomaan esiin Raamatussa olevia Jumalan lupauksia, päätöksiä ja opetuksia. Pyrkivät herättämään ihmisten mielenkiintoa niihin ja saada nämä tekemään itse päätöksen kannastaan niiden suhteen. Sitä tietoa siis lähinnä tarjotaan ihmisille. Näinhän Jeesus ja hänen apostolit ja muut opetuslapsensakin toimivat.
Raamatun tekstien perusteella voidaan ymmärtää, että vain pienempi vähemmistö ottaa sen sitten vastaan.
14. Ja tämä valtakunnan evankeliumi (sana tarkoittaa hyvää uutista) pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.”
Propaganda on väline sekä hyvän että pahan levittämiseen.
Tässä vaiheessa herään ja huomaan, että Juhani Huttunen on kirjoittanut minusta oikein kauniisti. Pakko siis kommentoida. Tähän aikaan yöstä en lähde mihinkään syvälliseen analyysiin, vaan totean vain, että sana uskontojournalismi on vähän kapea termi.
Totean myös, että olen samaa kantaa kuin Juhani: ”Oma kantani on, että toimittajalla ei tarvitse olla uskoa. Mutta toimittajan pitää olla oikeasti kiinnostunut aiheistaan. Palavasti kiinnostunut. Muuten tulee laimeaa ja pintapuolista hötöä.”
Uskontojournalismissa pitää erottaa kaksi asiaa. On yksi asia kirjoittaa uskonnosta, ihmisten uskosta johonkin, jota sanoilla ei voida loppuun asti määritellä. Ja on toinen asia kirjoittaa uskonnon ilmentymistä maan päällä, siis kirkosta, ihmisten luomista instituutioista.
Uskonnosta ja uskosta pitää kirjoittaa hellällä kädellä, kunnioittaen, ymmärtäen, toista ihmistä loukkaamatta. Sillä mikä minä olen sanomaan, kuka on oikeassa uskossa, kuka väärässä. Ja mitä ihminen sisällään kokee ja oikeaksi tuntee.
Kirkosta, kirkoista, instituutioista pitää kirjoittaa kovalla kädellä, rakenteita penkoen, vallankäyttöä valvoen, mitään pelkäämättä, ulkopuolisen silmin. Sillä toimittaja katsoo asioita aina lukijoiden silmin, ei vallankäyttäjien käskyläisenä. On sitten uskossa tai ei.
Ja tästä päästään sitten uskontojournalismin kipeimpään leikkauspisteeseen. Toimiiko journalisti propagandistina – siis kirkon sanomaa julistavana kritiikittömänä hötön selittäjänä vai onko hän palavasti kiinnostunut tuomaan lukijoilleen kaiken sen raadollisuuden, mitä ihmisten yhteisöissä aina niin helposti rehottaa – niin hyvässä kuin pahassa.
Ja tämä koskee itse asiassa kaikkea journalismia. Ei tarvitse uskoa, mutta pitää tietää mistä kirjoittaa. Ja pitää tuntea taustat, mikä liittyy mihinkin. Juuri se on lukijoiden palvelemista – kyky ja taito sijoittaa asiat yhteyksiinsä.
Itse lopetin kirkollisten juttujen tekemisen edes mennessä Uudessa Suomessa, kun piispat alkoivat sinutella. Ei niin, etteikö olisi ollut kiva olla sisäpiirissä. Mutta ei siinä enää mitään kriittistä uskontojournalismia harrastettu.
Tätä en nyt saanut ihan mahtumaan Huttusen lanseeraamaan tulitikkuaskiin, mutta jatketaan myöhemmin. Muuten olen sitä mieltä, että näitä Huttusen juttuja kannattaa lukea, vaikka ne eivät mahdu edes muuttolaatikkoon. Niissä on se hyvä puoli, että vaikka puhetta riittää, ajatus ei yleensä katkea.
Hannu Kuosmanen: ”Uskonnosta ja uskosta pitää kirjoittaa hellällä kädellä, kunnioittaen, ymmärtäen, toista ihmistä loukkaamatta”.
Kun uskosta ja uskonnosta ilmiönä kirjoittaa ns. uusateismin aatteet ja ideat omannut toimittaja, tämä on useasti tälle varsin vaikeaa. Tällä on monesti lähtökohtana jo se, että uskova on herkkäuskoinen, muita tietämättömämpi tosiasioista ja itsensä alapuolella älyllisesti oleva henkilö.
Esim. tamperelaisessa Aamulehdessa ovat Richard Dawkins tyyppisiä ns. uusateistisia ideoita omaavat toimittajat, runsaasti palstatilaa saaden, saaneet viime vuosina varsin vapaasti ”teilata” uskontoa ja uskoa, siis pelkkänä ilmiönä. Uskonnosta kirjoittelun sävyyn vaikuttaa siis hyvin suuresti se, mitä henkilökohtaisia näkemyksiä vakituisen työpaikan saanut toimittaja sattuu omaamaan. Kirkkoon ja institutioihin ja niiden toimintaan kohdistuva kritiikki on tietysti jo taas täysin toinen juttu.
Hannu Kuosmanen: ”Muuten olen sitä mieltä, että näitä Huttusen juttuja kannattaa lukea, vaikka ne eivät mahdu edes muuttolaatikkoon.”
Samat asiat voisi kylläkin sanoa hieman tiivistetymmin ja yksinkertaisenpaan ja nasevampaankin tyyliin.
” Ei tarvitse uskoa, mutta pitää tietää mistä kirjoittaa. Ja pitää tuntea taustat, mikä liittyy mihinkin. Juuri se on lukijoiden palvelemista – kyky ja taito sijoittaa asiat yhteyksiinsä.”
Olen samaa mieltä.
2.Korinttolaiskirje 11: 3-4 ”Mutta minä pelkään, että niinkuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan.
Sillä jos joku tulee ja saarnaa jotakin toista Jeesusta kuin sitä, jota me olemme saarnanneet, tai jos te saatte toisen hengen, kuin minkä olette saaneet, tai toisen evankeliumin, kuin minkä olette vastaanottaneet, niin sen te hyvin kärsitte. ” Toisin sanoen, ei mitään uutta taaskaan-uushenkisyys on maailmaan mukautumista valkopaperisessa, suloisessa paketissa. Eksytys, mikä eksytys. Ja ”Laajasalon uudistus” kirkossa laittaa kaikki ”yhteisöt” piispan alle, ja kun kyse on Ev.Lut.piispoista-kaikkien tulee ”hiekkalaatikolla” ajatella samoin, eli Ev.lut. srk:n mukaan. Esim. hyväksyä Pride, naispapit yms. yms. jotka ei vain ole Raamatun mukaisia asioita. Ja mukisematta olla hiljaa sanktioiden pelossa. Ovelaa kyllä, mutta unohdatte kuka on Kaikkivaltias Jumala. Kommentoin nyt nämä asiat samaan syssyyn, ja samaa harhautusta ne ovatkin. Raamattu tulee aina vain rakkaamaksi näinä aikoina. Toivon, että meille kaikille.
Osmo Tiililä edusti viimeistä uudistusliikettä Suomen evlut kirkossa. Hän ei yrittänyt saada uskomattomia kirkkoon vaan uskovat muodostamaan kirkon. Siis hänellä oli käsitys mikä on profeettojen ja apostolien opin pohjalle perustettu Seurakunta. Mielestäni evlut kirkossa on jo riittävän hyvin edustettuna uuhenkisyys ja vaikka mikä.
Tiililän käsitys uushenkisyydestä oli uskomattoman naiivi ja vääriin tietoihin perustuva.
Toin esille tilan kirkossa, mikä sisältää uushenkisyyttä siinä missä kirkon ulkopuolellakin.
Näkisin Pöyhösen ja Hengen uudistus-liikkeen ongelmaksi puhua kirkosta ja se sitten tarkoittaa seurakuntaa tarpeen mukaan.
Kirkon jäsenyydessä on uudestisyntyneitä uskovia, jotka hyvinkin kaipaisivat Hengen uudistusta. Nyt kuitenkin ikäänkuin ohitetaan(ko) kaikki ja rakennetaan siltaa uushenkisyyden edustajien kanssa, jotka suureksi osaksi ovat evlut kirkon jäseniä.
Tiililän ”lapsellisuus” oli Jeesukselta saatua. Samoin Paavali tunnustautui Jumala-lapselliseksi, kun hän siirsi teologiaksi (tänään) kutsutun tiedon roskiin, arvottomana sen lapsellisuuden rinnalla minkä itse Jeesus on hänelle ilmoittanut, vt. Gal 1:
11 Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista;
12 enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut.
”… tarkoittaa seurakuntaa.” Tämä piti olla … tarkoittaa Seurakuntaa, siis Kristuksen ruumista, ek-klesia.
Hyvä, kun kirjoitit tämän blogin. Se hieman selvensi. Pakko myöntää, että kun ensimmäisen kerran kuulin tästä, meinasi päiväkahvi mennä väärään kurkkuun. Olen ollut pari kertaa hengen ja tiedon messuilla evankeliumin asialla. Raskaita päiviä olivat. Uushenkisille ihmisille saattaa Jeesus kelvata yhdeksi muiden ”valon tuojien” joukkoon.
Maunu: ” Olen ollut pari kertaa hengen ja tiedon messuilla evankeliumin asialla. Raskaita päiviä olivat. Uushenkisille ihmisille saattaa Jeesus kelvata yhdeksi muiden ”valon tuojien” joukkoon.”
Niin, hengen ja tiedon messut sallivat kirkon pitää Mesuilla omaa osastoaan! Salliiko kirkko uushenkisten pitää vaikkapa kirkkopäivillä omaa osastoaan?
Muuten Maunu, Suomessa nauttimasi kansalaisvapaudet ovat lähes kaikki oman aikansa ns. uushenkisten aikaansaannoksia. Niiden, jotka kehottavat jäseniään astumaan valoon.
Timo Pöyhönen, olette mielestäni oikealla ja tärkeällä asialla, vaikka yhtälö on vaikea. Kohdata aivan toisella tavalla uskovat ennakkoluulottomasti ja vailla pelkoa.
Kaksi ajatusta ottamatta kantaa puolesta tai vastaan. Ensinnäkin kirkkomme piirissä on monia ja keskenään täysin vastakkaisia reaktioita sekä new age -tyyppiseen uushenkisyyteen että karismaattisuuteen (!). Toiseksi juuri karismaatikoilla on kokemukseni mukaan vahva nollatoleranssi sellaisia hengellisen elämän muotoja kohtaan, joista etsitään uusia keinoja elää todeksi hengellisyyttä. Mustalla listalla ovat mm. rukoushelmet joogasta puhumattakaan.
Tanskalainen uskontotieteilijä Olav Hammer on erinomaisessa kirjassaan ”På spaning efter helheten. New age – en ny folktro” (luin aikoinani 2. painoksen, uudempiakin taitaa olla) eritellyt erinomaisella tavalla uushenkisyyttä ja sen taustoja. Yksi Hammerin monista huomioista oli, että uushenkisyyden tärkein yksittäinen lähde on teosofia. Toinen oli, että new agella ja karismaattisella liikkeellä on yhteinen esi-isä: nykyään lähes unohdettu suuntaus nimeltä Kristillinen tiede.
Luin juuri, että krkkoisä Augustinus muistutti, että väärätkin profeetat voivat tehdä oikeita ihmeitä. Kokemuksellisuus tai ihmeet eivät siis korvaa selvää oppia Kristuksesta ja Hänen seuraamistaan. Tulevan sunnuntain tekstit, totuus ja harha, nostavat myös kirkkaasti esille tätä näkökulmaa. Itse kyselen myös, onko sittenkään niin, että uushenkiset ihmiset kysyvät, toimiiko jokin. Yhtä lailla voi olla kysymys jonkin kiinteän ja selkeän etsimisestä omaan, kaoottiseen elämään.
Uushenkisyyden tärkein lähde on aikansa gnostilaisuus, jonka tietbnkin voi luea eräänlaisekis theosophiaksi.
Tesofian ydinpiirre näkyy YK:n ihkmisoikeusjulistuksessa, jonka laatiman 10 henkisen työryhmän johdossa oli Elanor Roosevelt,jota oheisti eräs intialainen teosofi. Eleanor oli teosofiasta suuresti kiinnostunut.
Seuraava kohta on teosofien ohjelmasta 1800-luvulta,ajalta jolloin kristikunnassa vallitsi varsin yleisesti raaka rasismi ja sovinismi:
Teosofisen seuran ohjelmakohta, seuran tarkoitus on
I : Muodostaa ihmiskunnan yleisen veljeyden ydin huolimatta rodun, uskontunnustuksen, sukupuolen, yhteiskuntaluokan taikka ihonvärin eroavaisuudesta.
Ja tämä YK:n ihmisoikeusjulistuksesta :
2. artikla. Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.
Kysymys on totuuden etsimisestä, ainakin minun kohdalla, siis mikä on totta evankeliumissa, Jeesuksessa. Tässä taikauskoisessa opissa.
Se ei ole edes Jeesus vastaista, koska hän sanoi, että teille on parempi, että hän menee pois, ja aikoi lähettää pyhän hengen, viisauden hengen, joka ohjaa totuuteen.
Jeesuksessa on paljon myös negatiivisia piirteitä, ja niiden paljastaminen ei ole koskaan kuulunut kirkon esityksiin, ja ne jotka uskovat vain kuulemaansa , eivät edes tiedä niistä. Ne on hyvä tuoda esille totuuden nimessä ja miettiä uusiksi koko
kristillinen harha. Se on Jeesuksen kirkastamista, hän oli vain ihmislapsi.
Totuudella ei tunnetusti ole koskaan ollut kovin suurta menestystä valheessa elävien keskuudessa, koska pitäisi herätä ja jokainen tietää, että kellon pirinä ei useinkaan aamulla ole se mukavin sointi. Aika kuitenkin pakottaa meitä siihen, koska nyt puhutaan vihapuheesta ja rasismsta, ja esim. apostolien tekojen syytökset , että juutalaiset tappoivat jeesuksen, ovat aina motivoineet antisemitistisiin hyökkäyksiin. Siihen on paavikin kiinnittänyt huomionsa.
Koko elämä on matka itseen, ja toiset pitävät musiikista, toiset runoudesta, tarinoista ja saduista, kuten myös jumaltarustoista joita todella riittää. Meidän ei tarvitse maksaa veroja omasta henkisestä etsinnästä, eikä olla kirkollisessa stalinismissa jossa kytätään mitä itsekukin etsii, ja onko se mahdollisesti kirkolle haitallista, me olemme nyt oikeasti vapaita. Emme ole vapaita vain olemaan kirkossa ja sen opissa, vaan siellä missä sydän on kotonaan. ” Oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.”
“Kysymys on totuuden etsimisestä, ainakin minun kohdalla, siis mikä on totta evankeliumissa, Jeesuksessa. Tässä taikauskoisessa opissa. Se ei ole edes Jeesus vastaista, koska hän sanoi, että teille on parempi, että hän menee pois, ja aikoi lähettää pyhän hengen, viisauden hengen, joka ohjaa totuuteen.”
Koska et pidä taikauskoista ja luokittelet Evankeliumin ja Jeesuksen sellaisiksi, niin pitäisin johdonmukaisena pysyä niistä erossa, siis ei harrastaa niitä. Petätkö itseäsi?
“Aika kuitenkin pakottaa meitä siihen, koska nyt puhutaan vihapuheesta ja rasismsta, ja esim. apostolien tekojen syytökset , että juutalaiset tappoivat jeesuksen, ovat aina motivoineet antisemitistisiin hyökkäyksiin. Siihen on paavikin kiinnittänyt huomionsa.”
Viittaat ApT. 2:36 “Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala on hänet Herraksi ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.”
Paavilla ja sinulla on omat syynne kantoihinne, jotka eivät palvele Totuutta. Totuus on kirjallisena koko Raamattu ja se on harmoniassa keskenään. Kirkon ja sinun itseymmärrys ovat asioita, joiden johtopäätöksiin kielletään nojautumasta.
Juutalaisuus, juutalalaiset halusiva ja yrittivät tappaa Jeesuksen etenkin kun hän oli tehnyt jonkin voimallisen teon, mitkä todistivat Hänen alkuperänsä, vt. Joh. 14:
11 Uskokaa minua, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa; mutta jos ette, niin uskokaa itse tekojen tähden.
Juutalaiset olisivat voineet tappaa Jeesuksen ilman seuraamuksia, niinkuin he yrittivätkin. Julkinen lynkkaus onnistui vain Rooman vallan edustajalta, heidät valtuuttamalla. Se kuitenkin tässä tapauksessa suoritettiin vastenhakoisesti, ja vain juutalaisten, kirkon edustajien vaatimuksesta, uhkausten saattelemana. Pontius Pilatuksen asenne ja pyrkimys oli ristiinnaulitsemista vastustava niinkuin hänen vaimonsakin.
“Koko elämä on matka itseen, ja toiset pitävät musiikista, toiset runoudesta, tarinoista ja saduista, kuten myös jumaltarustoista joita todella riittää. Meidän ei tarvitse maksaa veroja omasta henkisestä etsinnästä, eikä olla kirkollisessa stalinismissa jossa kytätään mitä itsekukin etsii, ja onko se mahdollisesti kirkolle haitallista, me olemme nyt oikeasti vapaita. Emme ole vapaita vain olemaan kirkossa ja sen opissa, vaan siellä missä sydän on kotonaan. ” Oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.”
Elämän tarkoitus/ koko elämä on kaikkialla ilmaistu ja selkeä sanoitus on mm. Apt. 17:
27 “että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää-hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä;”
Ihmisen sielullisuus, ihmisen kokonaisuudessa ei etsi Jumala. Jumal’kaipuu on tyhjyyden huutoa. Jumala täytti tämän ‘aukon’ luodessaan ihmisen, vt. 1.Moos. 2:7 “.. puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Tuo Jumalan ihmiseen laittama henki kuolee, kun ihminen eroaa Jumalasta. Mutta yhteys on tehty löydettäväksi Jeesuksen työn perusteella ja se on niin lähellä, että hapuilukin tuottaa tuloksen.
Kirkko, Suomen evlut, ei ole este sinulle elää ja kosketella kaikenlaisia käsityksiä jumaluuksista, oli Ylhäältä tai alhaalta. En sinuna valittaisi, vaan jatkaisin itsesi toteuttamista.
Seppo Heinola. 1800-luvun teosofian keskeisiä piirteitä olivat Hammerin mukaan myös oppi jälleensyntymisestä ja ihmisen vähittäisestä ”jumalallistumisesta”, keskeisten oppi-isien ankara kristillisen sovitusopin vastustus, ajatus siitä, että juuri teosofia luo synteesin tieteen, filosofian ja uskontojen välille sekä usko meitä opastavaan henkimaailmaan. Totta kai taustalla oli myös tuonaikainen tietämys gnostilaisuudesta ja eri salatieteellisistä kirjoituksista. Kaikki nämä uskomukset ja praktiikat ovat vankan opillisia ja uskonnollisia sekä yhteensopimattomia kristillisen uskon kanssa. Hammer huomautti, että moni new Agesta kiinnostunut ajattelisi naiivisti siihen tapaan, että kun lujasti väittää, että kaikella tällä ei ole tekemistä uskonnon kanssa, niin kyse ei ole uskonnosta…
Hammer on muuten omalta vakaumukseltaan ateisti, joten hänen pitäisi olla hyvinkin neutraali asiantuntija. Meillä kristityillä on toki erilainen ja kristinuskon totuudellisuuteen sitoutunut lähtökohta. Mutta se ei sulje pois empatiaa ja välittämistä eikä aitoa ymmärtämistä.
Ilman jumalia operoiva Teosofia Ei ole uskonto, vaan metafyysinen maailmankatsomus. Ja hienosti ohitit tuon Teosofisen Seuran antamani ohjelmakohdan ja sen suoranyhteyden YK:n ihmisoikeusjulistukseen. Oliko kiusallista?
Mitä jälleensyntymisajatukseen sitten tulee, niin tämän monen heprealaisen rabbin ja tod. näk. Jeesuksenkin omaaman ajatuksen ja sen esiintymisen Raamatussa olen perusteellisesti analysoinut 1 palkinnon voittaneessa kirjassani Jälleensyntymä ja Raamattu. Otapa ja lue:https://rutakko. Jälleensyntymä ja Raamattu
Kristinusko on yritys yhdistää monia uskontoja ja filosofioita tarkoituksena, että et tarvitse enää mitään muuta. Nuo muut kuolkoot kerettiläisyytenä ja pakanuutena vaikka niissä olisi kuinka hyviä ajatuksia. Muutetaan niitä vähän ja otetaan itselle.
Sellaista on yritetty aikaisemminkin, kuten islamin ja hindulaisuuden yhdistämistä, mutta aina ne ovat supistuneet henkilöpalvonnaksia, ja niin myös kristinuskossa.
Ihmisen henki on rajaton ja jos sen suunta on, en sano hyvän, vaan oikeudenmukaisen puoleen, se ei koskaan ole väärin, väärin on ihmispalvonta, se on väärää henkisyyttä. Ihminen on lihaa ja verta oleva kuolevainen , ja vielä takertuminen kuolleen nimeen on yhtä kuin uskominen vainajiin ja heidän apuunsa.
Lisäksi kristinopin mukaan poikakin luovuttaa vallan sille, jonka vallan on hänelle antanut, että Jumala olisi kaikki kaikissa. Paavali. Tätä ei useinkaan tuoda esille, että loppu siitä tulee, vaikka sekin lause sieltä opista löytyy: ’ Sitten tulee loppu.’
Jakeita voi tietysti aina muuttaa, ja väittää sitten, että jumala lähetti, jos nimittäin ei mene ihan oman mielen mukaan.