Uskontojournalismia harjoittava toimittaja Noora Wikman kirjoittaa tuoreessa uskontojournalistisella verkkouutisalustalla julkaistussa uskontojournalistisessa uutisessa, että toimittajat ovat Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin, mutta toisaalta uskonnoista kirjoittavat toimittajat ovat muita toimittajia uskonnollisempia.
Uskontotieteen dosentti Teemu Taira kertoo, että amerikkalaisessa tutkimuksessa toimittajat, jotka kirjoittavat paljon uskonnosta, pitävät joka toisessa tapauksessa uskontoa henkilökohtaisesti tärkeänä, ja 9,9 toimittajaa kymmenestä katsoo vielä kuuluvansa johonkin uskonnolliseen traditioon.
Jostain syystä muuten uskontotieteilijöillä on maine, että he eivät ole uskovaisia. Kyseinen oppiaine oli syntyessään 1800-luvulla uskontohistoria, ja sen tehtävänä oli löytää evoluution historiasta se kohta, jossa uskonto syntyi. Tarkoituksena oli, että kun se piuhanpää vain löydetään, se voidaan napsaista poikki naks ja vapauttaa ihminen uskonnosta.
Mielestäni nykyisin tämä ohjelmallisuus kuultaa uudestaan joidenkin uskontotieteen edustajien puheissa. Ovatko he siis julistajia?
Dogmatiikan saralla perinteisesti on oltu tosi hurskaista, ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan nykyinen dogmatiikan professori Miikka Ruokanen on maankuulu nimenomaan hurskauselämää koskevista lausunnoistaan.
Voiko olla tutkija, jos on uskovainen? Entä syntyykö hyvää uskontoaiheista lehtijuttua, jos on tai ei ole itse sitoutunut aiheeseen sisältyvään vakaumukseen?
Ja ovatko politiikan toimittajat poliittisempia kuin muut toimittajat? Minulle kerrottiin tänään, että Politiikan toimittajien yhdistyksen nimi oli 1990-luvun lopulle asti Poliittiset toimittajat ry. Sitten nimeen tuli hiuksenhieno muutos.
Ovatko taloustoimittajat itse vailla suhdetta talouteen? Toimittajan peruskysymys on, kuka tästä hyötyy, ja kenelle tästä on haittaa. Kenen etua tuo ajaa, miksi ja kuka tätä vastustaa?
Tässä on ongelma. Toimittajaa ei katsota hyvällä, jos hän on puolensa valinnut. Mutta minusta on reilua, että vasemmistolaisessa lehdessä on vasemmistopropagandaa ja oikeistolaisessa lehdessä vastaavasti oikeistolaista.
Toimittajalla on kuitenkin välineitä, joilla hän pelaa itsensä kuiville. Pannaan pystyyn debatti, ja kysytään niin kuin syyttäjä suoria kysymyksiä.
Luulisi, että ei jää jälkeä toimittajan omista mielipiteistä. Mutta toimittajapa joutuu rajaamaan tekstiä, hän valitsee painotukset. Hän luo mielikuvia otsikolla ja kuvavalinnalla. Hänellä on hirveä määrä mahdollisuuksia eri nyanssein vaikuttaa kokonaisuuteen. Kaikki tekevät näin. Pahempi, jos tiedostamatta. Jokainen joutuu ongelmiin tämän kanssa. MikroBitti-lehden digikameratestistä halutaan luotettava kirjaamalla auki mittauslaitteet, mutta en usko, edes niin sanotusti empiiriseen havainnointiin sellaisella otteella perustuvassa jutussa vältytään kokonaan objektiivisuusongelmilta.
Uskonnosta kiinnostuneen ja siihen perehtyneen toimittajan etu uskontoaiheisessa jutussa saattaa olla se, että hän ymmärtää aiheensa sisältöä. Lukija aistii äkkiä, jos autolehden toimittaja pelkää ajaa autolla. Ja se urheilutoimittajakin mainittiin otsikossa.
Taira muistuttaa, että myös muut toimittajat voivat kirjoittaa uskonnosta, ja olla samalla kriittisempiä. Taira on oikeassa. Todellisuudessa ei kuitenkaan ole varmaa, että he tajuavat kirjoittamaansa. Hupaisaa on tietenkin se, ettei syvästi uskovainenkaan saata tajuta. Uskontovastainen saattaa keksiä jonkin niin ovelan vinkkelin, ettei uskis sitä huomaakaan. Ja päinvastoin. Kun hurskas kirjoittaa uskonnottomuudesta, hän saattaa ärsyttää uskonnotonta siksi, että teksti kolahtaa.
Jos homokammoisen pastorin luo tulee sielunhoitoon umpihomo, homokammoinen pastori aivan sataprosenttisella varmuudella projisoi asiakkaaseensa omia tunteitaan. Vaikka pastorilla olisi takanaan tuhansia tunteja omaa terapiaa ja vielä joku kaksivuotinen kognitiivisen lyhytterapian koulutus, homoasiakas saattaa laukaista hänessä jonkin erityisen tunnevyöryn, joka haittaa kohtaamista.
Sama toistuu historiantutkijalla. Hänen oma taustansa saattaa vaikuttaa historiantulkintaan. Eri tutkijat päätyvät erilaisiin tuloksiin. Näin voi käydä myös luonnontieteessä. Tieteenfilosofit, jotka omistavat koko elämänsä pohdiskelulle, mitä on tiede, saattavat päätyä eri käsitykseen, mitä on tiede.
Jokainen toimittaja on samassa loukossa. Ja toimittajillakin on käsityksensä, mitä ylipäänsä on journalismi. Uskontojournalistin oma suhde uskontoon vaikuttaa jo aihevalintoihin, puhumattakaan, ketkä hän nostaa asiantuntijavallankäyttäjäksi. Aina otetaan päivystävä dosentti, mutta sen dosentin valinnassa toimittaja käyttää valtaa. Viidesläiset toimittajat haastattelevat asiassa kuin asiassa dosentti Juha Ahviota, joka on viidesläisten sankaridosentti. Jokaisella on sankarinsa. Uskontovastaisen toimittajan oma tendenssi paistaa läpi, ja samaa mieltä olevat vapaa-ajattelijat taputtavat selkään, että todella ”objektiivinen ja asiallinen” juttu.
Vielä yksi kummallisuus. Journalismi on todellisuuden jäsentämistä. Journalismia ei ole vielä se, että vain luetellaan tapahtumat. Tapahtuneet täytyy jäsentää, jotta nähdään, mistä oikein on kysymys. Jatkuva tilannepäivitys ei ehkä lisää ymmärrystä, vaikka niin uskotellaan, kun on ”jotakin uutta kerrottavaa”. Ennen vanhaan ehkä saneltiin suoraan yläviistosta, mistä oli kyse.
Erityisesti kysymys on, mistä on kysymys juuri sinun kannaltasi. Journalismiksi lasketaan sellainenkin kirjoittelu, jossa on elämänfilosofinen, eksistentiaalinen ulottuvuus. Koska journalismin tehtävä on lisätä ymmärrystä, juuri eksistentiaalinen kirjoittaminen on minusta syvällisintä journalismia: siinä ihminen kertoo ihmiselle itselleen tarinan siitä, mitä merkitsee olla ihminen. Voidaan kyllä kirjoittaa juttu uudesta puhelinmallista, mutta yhtä hyvin voidaan valita joku puhumaan, mitä tämä puhelimista hössöttäminen kertoo sinusta ja minusta.
Hyvä lehtijuttu myös käy suoraan sydämeen niin kuin Martinin puukko. Usein se, vähän juttutyypistä riippuen, koskettaa myös tunneälyä. Siinä on aina jokin vavahduttava tarina ja kohtaus. Jännite ja draama, yksinkertaisetkin asiat pitää saada elämää suuremmaksi draamaksi, Jarmolla on jano, ja Jarmon pitää saada vettä. Jarmon kieli on paksu, ”minun on jano”, hänen äänihuulensa hankaavat. Jarmo astuu kohti vesihanaa, tämä Jarmo, ihmispolo janoissaan. Ja niin sai Jarmo hörpyn Pyynikin vettä, ja se vesi viileänä valui Jarmon kuivan kielen päältä ruokatorveen, josta nyt tuli juomatorvi, sillä juomasi pitää sinun pureksiman ja ruokasi juoman. Äidin neuvo mielessään Jarmo yritti purra vettä. Mutta hän purikin kieltään.
Jenkit vielä tykkäävät, kun jutun lopussa on myönteinen ratkaisu. Meillä on tämmöinen kahdeksan surmanluodin journalistinen perinne, että purraan huulta ja kieltä, kaikki päättyy vielä kyyneliin. Meillä inhotaan tekopirteyttä. Siksi Amerikasta periytynyt todistuspuhekaava ”ennen minä olin sellainen, mutta nyt minulla on kaikki” saattaa täällä sopia etupäässä mainokseen.
Näkökulma voi olla jumalallinen kaiken tietävä tai hyvin yksityinen. Monesti ihmisiä liikuttaa sitä enemmän, mitä yksityisempi näkökulma on. Silloin näkökulma on ainutkertainen ajassa ja paikassa, siinä on elementti, jota ei voi toistaa uudelleen. Kukaan muu ei voi katsoa ihan tismalleen samalla tavalla. Kunnon tarina on subjektiivinen, ja se tuo jonkin uuden näkökulman aiheeseen, josta muut ovat kirjoittaneet miljoona muuta juttua. Miten silloin voi olla objektiivinen tarinankertoja?
Taas mukavaa luettavaa Juhanilta. Mutta mitä tarkoittaa ”homokammo”? Sanaa käytetään paljon, tai itse asiassa sen kultivoituneempaa, ”homofobia” -muotoa. Mutta miten se käytännössä määritellään? Onko perinteisen avioliittomuodon kannattaja homokammoinen vain siksi että kannattaa perinteistä avioliittoa (mies + nainen)? Vai pitääkö kyseessä olla aito pelon tunne, kyvyttömyys olla esimerkiksi kahden homon kanssa samassa huoneessa?
Homokammoinen pelkää, että hänen oma avioliittonsa menee pilalle, jos homopareja vihitään avioliittoon.
Eli ainoastaan naimisissa oleva henkilö voi olla homokammoinen?
Voihan se avioliitto olla kaunis unelmakin.
Miten se liittyy kuvaukseesi? Homokammoinen voi siis olla henkilö joka on naimisissa tai jolla on kaunis unelma avioliitosta? Eikö samaa sukupuolta olevilla voi olla kaunis unelma avioliitosta?
Homokammoinen pelkää, että homoavioliitto turmelee hänen avioliittonsa, on se sitten todellisuutta tai ihanne. Sitä, voiko homo olla homokammoinen, pitää miettiä. Itsetuhoinen hän taitaisi siinä tapauksessa olla.
Eli joka tapauksessa, homokammoisuus määritellään sen kautta miten ihminen suhtautuu sellaiseen avioliittokäsitykseen, jossa naimisiin voi mennä myös samaa sukupuolta olevan kanssa?
Jos homoseksuaalin ihanne ei siis ole avioliitto samaa sukupuolta olevan kanssa, niin hän on homokammoinen ja itsetuhoinen? Vau, tämä laittaa homoseksuaalit melkoisen itsetutkistelun partaalle.
Uskontoon liittyvästä enemmänkin yleisluonteisesta kirjoittelusta, olen tehnyt havainnon esim. tamperelaisesta Aamulehti “aviisista”, että sen sivuilla avoimesti ateismia tunnustavat toimittajat saavat usein ja varsin vapaasti tuoda esiin omia mielipiteitään uskontoon liittyen ja edistää näin omaa agendaansa.
Vastakkaista asiaa edistäviä kirjoituksia taas näkee varsin harvoin. Onhan siellä tietysti joku palsta silloin tällöin jossa kirkon papit saavat kirjoittaa kirjoituksiaan. Ne taas ovat tyypillistä ympäripyöreää kirkollista liturgiaa, jota tuskin niin kovin monet jaksavat lukea. Vastapainoksi ateismia propagandoiville toimittajien kirjoituksille niitä harvemmin voi laskea.
Uskonnoista on syytä tietysti kirjoittaa myöskin kriittisesti mediassa kun siihen on aihetta, ja kirjoittelu perustuu riittävän hyvään ja laajaan asian pohjustamiseen ja tutkintaan, eikä ole pelkkiä yksittäisten ihmisten esittämiä väittämiä ja/tai tunteenpurkauksia.
Jos niissä jotain tahoa kohti esitetään mahdollisesti jotain väittämiä tai syytöksiä, myös vastakkaisille näkemyksille pitäisi tietystikin myös antaa palstatilaa. “Syytettyjen penkille” asetettujen täytyy myöskin siis saada esittää omat näkemyksensä asioista. Valitettavan usein vain näin ei tapahdu.
Saako urheilutoimittaja olla lihava?
Minun mielestäni saa olla lihava tai laiha tai siltä väliltä. Lihavuus ei estä toimittajan työtä, vaikkakin se voi antaa kuvan sohvaperunana olosta. 🙂 Voihan kyseessä olla rakenteellinen tai sairaudesta johtuva ruumiinrakenne, jolle ei voi mitään.
Lihavuus on epäoleellista urheilutoimittajan kykyjä arvioitaessa. Lihavuuteen vaikuttaa mm kuntourheilu, mutta harvemmin urheilutoimittajat kai kuntourheilusta tiedottavat.
Oleellisempaa on, että urheilutoimittaja on itse kiinnostunut urheilusta, jopa tavallista tallaajaa enemmän.
Samaa toivoisin kirkkomme papeilta. Pappi saa olla laiha tai lihava, kunhan uskoo palavasti.
Sellaiset emmänytiiä-tyypit eivät sovi sen paremmin papeiksi kuin urheilutoimittajiksikaan.
Otsikon kysymys on toimituksen esimiehen painajainen. Huuto kaikuu käytävillä tiivistä, tiivistä, tiivistä. Otsikon pitää kuulua Saako toimittaja olla? Ja esimiehen karjuntavastaus kuuluu: Saat olla mitä haluat, mutta et täällä, täällä teet työtä, tunari.
Blogin otsikosta mieleen tulevaa: Jos Pekka Tiilikainen olisi viekä elossa, istuisi hän Formulakisojen katsomossa muhkeine ulkoisine olemuksineen ja aloittaisi selostuksen kuin ennen vanhaan hiihdon arvokisoissa: ”Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.” Matti Kyllönen taas vaatimattomamman olemuksensa kanssa Formulajulistuksessaan ja -saarnassaan tavanomaisemman ”aamenen” sijaan loppulauseena: ”Hanaa.”
Minä otsikoisin: LIHAVA TOIMITTAJA?
Epäkohteliasta puhua ”lihavasta urheilutoimittajasta”. Urheilun kyseessä ollen sopivampi ilmaisu olisi ”hyvin treenattu keskivartalo.”
Milloin otsikot olisivat olleet kohteliaita?
Vanha sanonta kuuluu: ”Kun savolainen puhuu, vastuu on kuulijalla.” Sama taitaa enemmänkin nykyisin päteä lehtien toimittajien kirjoitusten lukemiseen, silloin kun kyse ei ole pelkästä puhtaiden uutistietojen välittämisetä. Vastuu on ehdottamasti lukijalla. Kuinka paljon ja mihin on lopulta uskomista ellei halua olla muiden tahojen vedätettävissä.
Kirjoittajan lähtökohdat asiasta kirjoittamiseen, ennakkoasenteet, omat mieltymykset ja mielipiteet ja näkökulma josta asiaa lähdetään tarkastelemaan paistavat usein turhan selvästi läpi sepustuksista. Asioita monipuolisesti ja vain faktoja esiin tuovia ja niitä objektiivisesti ja neutraalisti tarkistelevia kirjoituksia näkee harvoin, jotka jättäisivät asioista johtopäätelmien tekemisen vain lukijan tehtäväksi. Usein niitä tarjotaan/tyrkytetään jo tekstissa ”valmiiksi pureskeltuina.”
Kyllä saa ja melkein pitäisi olla lihava. Muutoin sohvaperunalle urheilusaavutukset eivät ole ihmeitä. Aivan kuten Jumala ei ole ymmärrystä ylempi jos en tunnustaudu tyhmäksi – viisas ei Jumalaa tarvitse muuta kuin Armon tähden.
Otsikkoni hakee vastausta toisaalta siis kysymykseen, onko ”uskontojournalistin” itse oltava niin sanotusti ”uskossa”.
Kommentistanikin sen voi toki päätellä, että ei journalistin, minkäänlaisen journalisitin tarvitse olla ”uskossa” ollakseen uskontojournalisti. Sen sijaan olisi hyvä olla perillä journalismin ytimestä ja ymmärtää mistä puhutaan kun puhuaan Jumalasta, Saatanasta ja mistä milloinkin enemmän uskonnollisesta.
Journalistin ammattitaitoon kuulunee kyky epäillä. Se taitaa olla edellytys kaikelle totuuden etsimiselle. Uskoakaan ei saa sekoittaa herkkäuskoisuuteen.
Parhaimmat ”urheilujournalistit” eivät ole urheilufanaatikkoja/lajiniiloja, joten olettaisin, että uskontojournalismille saattaa toisinaan olla eduksi, ettei toimittaja ole ”uskovainen”, ainakin se mahdollistaa körttiuskontojournalistit..
Körttiuskontojournalisti siis ei saisi tunnustautua körttiuskonnon edustajaksi.
Juhani Huttunen: ”Otsikkoni hakee vastausta toisaalta siis kysymykseen, onko “uskontojournalistin” itse oltava niin sanotusti “uskossa”.
Riippu mitä sillä ”uskontojournalistilla” nyt oikein mahdat tarkoittaa. Jos joku julkaisu käsittelee pelkkiä uskonnollisia opetuksia, tämä lienee oleman edellytys, tai julkaisu on rajannut käsittelemänsä asiat vain koskemaan jotain tiettyä uskontoa, uskonsuuntausta, -yhteisöä tai tiettyjä opetuksia tai tulkintoja niistä.
Muissa julkaisuissa uskontoa käsittelevän kirjoittajan ei tietysti tarvitse itse välttämättä olla uskova. Hyvä tietysti olisi jos tämä olisi vähän tarkemmin perehtynyt uskonnon/uskontojen sisältöön ilman ennakkoasenteita ja omaisi vähän muutoinkin elämän ilmiöihin laajempaa perspektiiviä ja avarakatseisuutta.
Ehdottoman huono asia on kuitenkin, jos uskonnosta kirjoittava edustaa sitä toista ääripäätä, ja on esim. selvästi esiin tulevasti ja ilmentyen ateisti. Näinhän tapahtuu esim. tamperelaisessa Aamulehdessä.
Tällöin uskonnosta kirjoittavan toimittajan lähtökohta on jo alkuaan väärä. Vähän sama kuin alkaisi tutkimaan planeettojen liikkeitä siitä lähtökohdasta, että maapallo olisi kaikkeuden keskus. Saman kaltaiseen umpikujaan ovat ajautuneet monet ns. uskontotieteilijät ja jotkut teologikin yrittäessään todistaa, että uskonto on vain eräs evoluution ohi menevä vaihe.
Mielipidesivuvut ja netin blogi- ja keskustelupalstat ovat taas eri asia. Niissähän voi esittää myös pelkkiä omia mielipiteitä. Niille kirjoittelemaan pitäisikin moni toimittaja ohjata, sen sijaan että palkallisella ajalla saisivat niitä kirjoitella lehtiin.
Kari-Matti Laaksonen käytti ilmaisua lajiniilo. Onpa hieno sana!
Ulkopuolisuuden juju on siinä, että näkee etäisyyden päästä asioita. Eläkkeelle oleva toimttaja Hannu Kuosmanen on ollut yksi tämmöinen, joka asettaa isoja asioita tulitikkuaskiin ja saa lukijalle tunnun, että kokonaisuuksia voidaan hahmottaa palstamillimetreissäkin.
Mutta samaan aikaan on mielestäni eduksi, että on perillä asioista. Se on vaikeaa. Olen täysin vakuuttunut, että toimittajan arvomaailma näkyy jutuissa. Näin ollen uskon, että politiikankin toimittajan oma arvomaailma näkyy politiikkaa koskevissa jutuissa jossain määrin.
Minulle kävi itselleni niin, että jossain vaiheessa vuoden 2005 aikana totesin, että Ylen ja Hesarin varassa minä en saa otetta Lähi-idän politiikasta. Piti ruveta itse selvittämään asioita. Olen täysin vakuuttunut, että Lähi-idän uutisoinnissa Ylen toimittajilla on aivan omat olettamukset ja tendenssit.
Jossain kohtaa joku kirjoitti kai eilen savolaisesta tyylistä, ”vastuu siirtyy kuulijalle”, ja totesi, että se näyttää olevan lehdistön linjaus. Kyllä. Ja niin pitää ollakin. Tehtävänä on jäsentää todellisuutta eli ”maailmaa” sanan merkityksessä ”maailma mielekkäiden relaatioiden verkkona”, eli annetaan tulkintoja, jotka ”makes sense”. Toimittaja ei silti ole sen viisaampi ja älykkäämpi kuin lukija. On aivan järkevää säilyttää semmoinen nöyryys, että annetaan lukijan itse tehdä ratkaisunsa.
Teologisena toimittajana en kirjoita ”Jumala vanhurskauttaa jumalattoman”, koska toimittaja ei voi sellaista sanoa Jumalan puolesta. Sen sijaan teologinen toimittaja voi kirjoittaa, että ”luterilaisuudessa tai luterilaisten teologien mukaan Jumala vanhurskauttaa jumalattoman”.
Oma kantani on, että toimittajalla ei tarvitse olla uskoa. Mutta toimittajan pitää olla oikeasti kiinnostunut aiheistaan. Palavasti kiinnostunut. Muuten tulee laimeaa ja pintapuolista hötöä.
Näkisin myös itse, että laadukasta uskontojournalismia voi harrastaa vaikkei olisi ”uskossa”, jopa uskontotieteilijä, mutta vaikea kuvitella, että vanhurskaudesta kirjoittava ”teologinen toimittaja” olisi peruskoulutukseltaan muuta kuin teologi.
Minun on toisaalta hyvin vaikea kuvitella, että ”uskolle”/”uskomiselle” omakohtaisesti täysin immuuni henkilö voisi syvemmin ymmärtää uskosta/uskonnollisista yhteisöistä jne. paljoakaan enempää kuin 1800-luvun brittinojatuoliantropologi Papua-Uuden Guinean ”pakanallisista” riiteistä.