Saako urheilutoimittaja olla lihava?

Uskontojournalismia harjoittava toimittaja Noora Wikman kirjoittaa tuoreessa uskontojournalistisella verkkouutisalustalla julkaistussa uskontojournalistisessa uutisessa, että toimittajat ovat Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin, mutta toisaalta uskonnoista kirjoittavat toimittajat ovat muita toimittajia uskonnollisempia.

Uskontotieteen dosentti Teemu Taira kertoo, että amerikkalaisessa tutkimuksessa toimittajat, jotka kirjoittavat paljon uskonnosta, pitävät joka toisessa tapauksessa uskontoa henkilökohtaisesti tärkeänä, ja 9,9 toimittajaa kymmenestä katsoo vielä kuuluvansa johonkin uskonnolliseen traditioon.

Jostain syystä muuten uskontotieteilijöillä on maine, että he eivät ole uskovaisia. Kyseinen oppiaine oli syntyessään 1800-luvulla uskontohistoria, ja sen tehtävänä oli löytää evoluution historiasta se kohta, jossa uskonto syntyi. Tarkoituksena oli, että kun se piuhanpää vain löydetään, se voidaan napsaista poikki naks ja vapauttaa ihminen uskonnosta.

Mielestäni nykyisin tämä ohjelmallisuus kuultaa uudestaan joidenkin uskontotieteen edustajien puheissa. Ovatko he siis julistajia?

Dogmatiikan saralla perinteisesti on oltu tosi hurskaista, ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan nykyinen dogmatiikan professori Miikka Ruokanen on maankuulu nimenomaan hurskauselämää koskevista lausunnoistaan.

Voiko olla tutkija, jos on uskovainen? Entä syntyykö hyvää uskontoaiheista lehtijuttua, jos on tai ei ole itse sitoutunut aiheeseen sisältyvään vakaumukseen?

Ja ovatko politiikan toimittajat poliittisempia kuin muut toimittajat? Minulle kerrottiin tänään, että Politiikan toimittajien yhdistyksen nimi oli 1990-luvun lopulle asti Poliittiset toimittajat ry. Sitten nimeen tuli hiuksenhieno muutos.

Ovatko taloustoimittajat itse vailla suhdetta talouteen? Toimittajan peruskysymys on, kuka tästä hyötyy, ja kenelle tästä on haittaa. Kenen etua tuo ajaa, miksi ja kuka tätä vastustaa?

Tässä on ongelma. Toimittajaa ei katsota hyvällä, jos hän on puolensa valinnut. Mutta minusta on reilua, että vasemmistolaisessa lehdessä on vasemmistopropagandaa ja oikeistolaisessa lehdessä vastaavasti oikeistolaista.

Toimittajalla on kuitenkin välineitä, joilla hän pelaa itsensä kuiville. Pannaan pystyyn debatti, ja kysytään niin kuin syyttäjä suoria kysymyksiä.

Luulisi, että ei jää jälkeä toimittajan omista mielipiteistä. Mutta toimittajapa joutuu rajaamaan tekstiä, hän valitsee painotukset. Hän luo mielikuvia otsikolla ja kuvavalinnalla. Hänellä on hirveä määrä mahdollisuuksia eri nyanssein vaikuttaa kokonaisuuteen. Kaikki tekevät näin. Pahempi, jos tiedostamatta. Jokainen joutuu ongelmiin tämän kanssa. MikroBitti-lehden digikameratestistä halutaan luotettava kirjaamalla auki mittauslaitteet, mutta en usko, edes niin sanotusti empiiriseen havainnointiin sellaisella otteella perustuvassa jutussa vältytään kokonaan objektiivisuusongelmilta.

Uskonnosta kiinnostuneen ja siihen perehtyneen toimittajan etu uskontoaiheisessa jutussa saattaa olla se, että hän ymmärtää aiheensa sisältöä. Lukija aistii äkkiä, jos autolehden toimittaja pelkää ajaa autolla. Ja se urheilutoimittajakin mainittiin otsikossa.

Taira muistuttaa, että myös muut toimittajat voivat kirjoittaa uskonnosta, ja olla samalla kriittisempiä. Taira on oikeassa. Todellisuudessa ei kuitenkaan ole varmaa, että he tajuavat kirjoittamaansa. Hupaisaa on tietenkin se, ettei syvästi uskovainenkaan saata tajuta. Uskontovastainen saattaa keksiä jonkin niin ovelan vinkkelin, ettei uskis sitä huomaakaan. Ja päinvastoin. Kun hurskas kirjoittaa uskonnottomuudesta, hän saattaa ärsyttää uskonnotonta siksi, että teksti kolahtaa.

Jos homokammoisen pastorin luo tulee sielunhoitoon umpihomo, homokammoinen pastori aivan sataprosenttisella varmuudella projisoi asiakkaaseensa omia tunteitaan. Vaikka pastorilla olisi takanaan tuhansia tunteja omaa terapiaa ja vielä joku kaksivuotinen kognitiivisen lyhytterapian koulutus, homoasiakas saattaa laukaista hänessä jonkin erityisen tunnevyöryn, joka haittaa kohtaamista.

Sama toistuu historiantutkijalla. Hänen oma taustansa saattaa vaikuttaa historiantulkintaan. Eri tutkijat päätyvät erilaisiin tuloksiin. Näin voi käydä myös luonnontieteessä. Tieteenfilosofit, jotka omistavat koko elämänsä pohdiskelulle, mitä on tiede, saattavat päätyä eri käsitykseen, mitä on tiede.

Jokainen toimittaja on samassa loukossa. Ja toimittajillakin on käsityksensä, mitä ylipäänsä on journalismi. Uskontojournalistin oma suhde uskontoon vaikuttaa jo aihevalintoihin, puhumattakaan, ketkä hän nostaa asiantuntijavallankäyttäjäksi. Aina otetaan päivystävä dosentti, mutta sen dosentin valinnassa toimittaja käyttää valtaa. Viidesläiset toimittajat haastattelevat asiassa kuin asiassa dosentti Juha Ahviota, joka on viidesläisten sankaridosentti. Jokaisella on sankarinsa. Uskontovastaisen toimittajan oma tendenssi paistaa läpi, ja samaa mieltä olevat vapaa-ajattelijat taputtavat selkään, että todella ”objektiivinen ja asiallinen” juttu.

Vielä yksi kummallisuus. Journalismi on todellisuuden jäsentämistä. Journalismia ei ole vielä se, että vain luetellaan tapahtumat. Tapahtuneet täytyy jäsentää, jotta nähdään, mistä oikein on kysymys. Jatkuva tilannepäivitys ei ehkä lisää ymmärrystä, vaikka niin uskotellaan, kun on "jotakin uutta kerrottavaa”. Ennen vanhaan ehkä saneltiin suoraan yläviistosta, mistä oli kyse.

Erityisesti kysymys on, mistä on kysymys juuri sinun kannaltasi. Journalismiksi lasketaan sellainenkin kirjoittelu, jossa on elämänfilosofinen, eksistentiaalinen ulottuvuus. Koska journalismin tehtävä on lisätä ymmärrystä, juuri eksistentiaalinen kirjoittaminen on minusta syvällisintä journalismia: siinä ihminen kertoo ihmiselle itselleen tarinan siitä, mitä merkitsee olla ihminen. Voidaan kyllä kirjoittaa juttu uudesta puhelinmallista, mutta yhtä hyvin voidaan valita joku puhumaan, mitä tämä puhelimista hössöttäminen kertoo sinusta ja minusta.

Hyvä lehtijuttu myös käy suoraan sydämeen niin kuin Martinin puukko. Usein se, vähän juttutyypistä riippuen, koskettaa myös tunneälyä. Siinä on aina jokin vavahduttava tarina ja kohtaus. Jännite ja draama, yksinkertaisetkin asiat pitää saada elämää suuremmaksi draamaksi, Jarmolla on jano, ja Jarmon pitää saada vettä. Jarmon kieli on paksu, "minun on jano", hänen äänihuulensa hankaavat. Jarmo astuu kohti vesihanaa, tämä Jarmo, ihmispolo janoissaan. Ja niin sai Jarmo hörpyn Pyynikin vettä, ja se vesi viileänä valui Jarmon kuivan kielen päältä ruokatorveen, josta nyt tuli juomatorvi, sillä juomasi pitää sinun pureksiman ja ruokasi juoman. Äidin neuvo mielessään Jarmo yritti purra vettä. Mutta hän purikin kieltään.

Jenkit vielä tykkäävät, kun jutun lopussa on myönteinen ratkaisu. Meillä on tämmöinen kahdeksan surmanluodin journalistinen perinne, että purraan huulta ja kieltä, kaikki päättyy vielä kyyneliin. Meillä inhotaan tekopirteyttä. Siksi Amerikasta periytynyt todistuspuhekaava ”ennen minä olin sellainen, mutta nyt minulla on kaikki” saattaa täällä sopia etupäässä mainokseen.

Näkökulma voi olla jumalallinen kaiken tietävä tai hyvin yksityinen. Monesti ihmisiä liikuttaa sitä enemmän, mitä yksityisempi näkökulma on. Silloin näkökulma on ainutkertainen ajassa ja paikassa, siinä on elementti, jota ei voi toistaa uudelleen. Kukaan muu ei voi katsoa ihan tismalleen samalla tavalla. Kunnon tarina on subjektiivinen, ja se tuo jonkin uuden näkökulman aiheeseen, josta muut ovat kirjoittaneet miljoona muuta juttua. Miten silloin voi olla objektiivinen tarinankertoja?

33 kommenttia

  • Vuokko Ilola sanoo:

    Hyvää pohdintaa Juhanilla.

    Ulkopuolinen pystyy käsittelemään asioita eri näkövinkkelistä, kuin asianosainen henkilö. Riippuu siitä, mitä jutussa halutaan tuoda esille tai penkoa, onko suonsilmäkkeestä käsin vai viereltä helpompaa tuoda esille jutun juonta.

    Jos esimerkisi haastattelee sulkeutuneeseen yhteisöön kuuluvaa jäsentä, pitää tietää paljon asioita etukäteen, jotta osaa tehdä haastateltavalle oikeita kysymyksiä. Nimittäin tällaisessa tapauksessa haastateltava melko varmasti venkoilee vastaustensa kanssa ja näin totuus ei tule jutussa ilmi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vesa Ahlfors sanoo:

    Juhani Huttunen: “Toimittaja ei silti ole sen viisaampi ja älykkäämpi kuin lukija. On aivan järkevää säilyttää semmoinen nöyryys, että annetaan lukijan itse tehdä ratkaisunsa.”

    Se olisi ihanne, mikä ei usein kylläkään vastaa todellisuutta. Aika usein kirjoituksissaan toimittajat tekevät jo valmiiksi niitä johtopäätöksiä, ja aika monet lukijoista saattavat myös niellä ne sellaisinaan.

    Tiedoitusvälineitä voi siis myös käyttää mielipiteiden muokkaamiseen ja jopa suoranaiseen propagandan levittämiseen. Vanha ilmiö sinänsä.

    Lisäksi monet tahot saattavat “ruokkia toimittajia eri “tiedoilla” ja väitteillä, joiden tarkoitus on edistää “ruokkijan” päämääriä ja tarkoitusperiä. Toisinaan toimittajat saattavat “nielläkin” tietona sellaistakin, joka sitä ei lopulta ole, tai on vinklattua sellaista, muunneltua, tai pyrkii lähinnä muokkaamaan ihmisten mielipiteitä tai jopa “mustamaalaamaan” jotain asiaa tai tahoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Tiedoitusvälineitä voi siis myös käyttää mielipiteiden muokkaamiseen ja jopa suoranaiseen propagandan levittämiseen. Vanha ilmiö sinänsä.” Tämä pitää erityisesti paikkansa uskonnollisessa käytössä oleviin tiedotusvälineisiin. Propagandan toinen nimi on julistus.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vesa Ahlfors sanoo:

      Martti Pentti: “Tämä pitää erityisesti paikkansa uskonnollisessa käytössä oleviin tiedotusvälineisiin. Propagandan toinen nimi on julistus”

      Jeesuksen käskyn mukaisen Jumalan valtakunnan hyvän uutisen maailmanlaajuiseen todistus ja saarnaamistyöhön omistetut julkaisut ovat vähän eri asia kuin “yleiset” tiedoitusvälineet,

      Ensin mainitut lähinnä pyrkivät tuomaan esiin Raamatussa olevia Jumalan lupauksia, päätöksiä ja opetuksia. Pyrkivät herättämään ihmisten mielenkiintoa niihin ja saada nämä tekemään itse päätöksen kannastaan niiden suhteen. Sitä tietoa siis lähinnä tarjotaan ihmisille. Näinhän Jeesus ja hänen apostolit ja muut opetuslapsensakin toimivat.

      Raamatun tekstien perusteella voidaan ymmärtää, että vain pienempi vähemmistö ottaa sen sitten vastaan.

      14. Ja tämä valtakunnan evankeliumi (sana tarkoittaa hyvää uutista) pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Propaganda on väline sekä hyvän että pahan levittämiseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Tässä vaiheessa herään ja huomaan, että Juhani Huttunen on kirjoittanut minusta oikein kauniisti. Pakko siis kommentoida. Tähän aikaan yöstä en lähde mihinkään syvälliseen analyysiin, vaan totean vain, että sana uskontojournalismi on vähän kapea termi.

    Totean myös, että olen samaa kantaa kuin Juhani: ”Oma kantani on, että toimittajalla ei tarvitse olla uskoa. Mutta toimittajan pitää olla oikeasti kiinnostunut aiheistaan. Palavasti kiinnostunut. Muuten tulee laimeaa ja pintapuolista hötöä.” Uskontojournalismissa pitää erottaa kaksi asiaa. On yksi asia kirjoittaa uskonnosta, ihmisten uskosta johonkin, jota sanoilla ei voida loppuun asti määritellä. Ja on toinen asia kirjoittaa uskonnon ilmentymistä maan päällä, siis kirkosta, ihmisten luomista instituutioista.

    Uskonnosta ja uskosta pitää kirjoittaa hellällä kädellä, kunnioittaen, ymmärtäen, toista ihmistä loukkaamatta. Sillä mikä minä olen sanomaan, kuka on oikeassa uskossa, kuka väärässä. Ja mitä ihminen sisällään kokee ja oikeaksi tuntee.

    Kirkosta, kirkoista, instituutioista pitää kirjoittaa kovalla kädellä, rakenteita penkoen, vallankäyttöä valvoen, mitään pelkäämättä, ulkopuolisen silmin. Sillä toimittaja katsoo asioita aina lukijoiden silmin, ei vallankäyttäjien käskyläisenä. On sitten uskossa tai ei.

    Ja tästä päästään sitten uskontojournalismin kipeimpään leikkauspisteeseen. Toimiiko journalisti propagandistina – siis kirkon sanomaa julistavana kritiikittömänä hötön selittäjänä vai onko hän palavasti kiinnostunut tuomaan lukijoilleen kaiken sen raadollisuuden, mitä ihmisten yhteisöissä aina niin helposti rehottaa – niin hyvässä kuin pahassa.

    Ja tämä koskee itse asiassa kaikkea journalismia. Ei tarvitse uskoa, mutta pitää tietää mistä kirjoittaa. Ja pitää tuntea taustat, mikä liittyy mihinkin. Juuri se on lukijoiden palvelemista – kyky ja taito sijoittaa asiat yhteyksiinsä. Itse lopetin kirkollisten juttujen tekemisen edes mennessä Uudessa Suomessa, kun piispat alkoivat sinutella. Ei niin, etteikö olisi ollut kiva olla sisäpiirissä. Mutta ei siinä enää mitään kriittistä uskontojournalismia harrastettu.

    Tätä en nyt saanut ihan mahtumaan Huttusen lanseeraamaan tulitikkuaskiin, mutta jatketaan myöhemmin. Muuten olen sitä mieltä, että näitä Huttusen juttuja kannattaa lukea, vaikka ne eivät mahdu edes muuttolaatikkoon. Niissä on se hyvä puoli, että vaikka puhetta riittää, ajatus ei yleensä katkea.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vesa Ahlfors sanoo:

      Hannu Kuosmanen: “Uskonnosta ja uskosta pitää kirjoittaa hellällä kädellä, kunnioittaen, ymmärtäen, toista ihmistä loukkaamatta”.

      Kun uskosta ja uskonnosta ilmiönä kirjoittaa ns. uusateismin aatteet ja ideat omannut toimittaja, tämä on useasti tälle varsin vaikeaa. Tällä on monesti lähtökohtana jo se, että uskova on herkkäuskoinen, muita tietämättömämpi tosiasioista ja itsensä alapuolella älyllisesti oleva henkilö.

      Esim. tamperelaisessa Aamulehdessa ovat Richard Dawkins tyyppisiä ns. uusateistisia ideoita omaavat toimittajat, runsaasti palstatilaa saaden, saaneet viime vuosina varsin vapaasti “teilata” uskontoa ja uskoa, siis pelkkänä ilmiönä. Uskonnosta kirjoittelun sävyyn vaikuttaa siis hyvin suuresti se, mitä henkilökohtaisia näkemyksiä vakituisen työpaikan saanut toimittaja sattuu omaamaan. Kirkkoon ja institutioihin ja niiden toimintaan kohdistuva kritiikki on tietysti jo taas täysin toinen juttu.

      Hannu Kuosmanen: “Muuten olen sitä mieltä, että näitä Huttusen juttuja kannattaa lukea, vaikka ne eivät mahdu edes muuttolaatikkoon.”

      Samat asiat voisi kylläkin sanoa hieman tiivistetymmin ja yksinkertaisenpaan ja nasevampaankin tyyliin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      ” Ei tarvitse uskoa, mutta pitää tietää mistä kirjoittaa. Ja pitää tuntea taustat, mikä liittyy mihinkin. Juuri se on lukijoiden palvelemista – kyky ja taito sijoittaa asiat yhteyksiinsä.”

      Olen samaa mieltä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Juhani Huttunen
    Juhani Huttunen

    Olen toimittaja. Verkkolokikirjaani kirjoitan yksityishenkilönä, tällä tarkoitan kirjoittajan vastuuta sekä sitä, että tekstit ovat ärsyttävän pitkiä, koska en jaksa ajatella asioita tai mitenkään olla ammattimainen.